Part 2

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa, sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.

III

Ylioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta, joka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri. Paitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa ja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin jäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista vuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston kaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.

Tilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli runsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä köynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa loistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat raskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat jalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä ansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi hengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.

Näyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu rauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat laskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan silmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan rauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku ja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien reunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista runsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.

Inspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan yhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen, Urho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti vanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten rivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten ilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli kauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.

— Ebba Hagen.

— Urho Koskula.

— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.

— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi Koskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen vallassa.

— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi häntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi matkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna, hän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen nainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:

— Martta Hagen.

Koskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli siksi tuntuva.

— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?

‒ Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa puhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt silti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.

— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli jo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten rivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän varovaisesti pois koko vanhojenrivistä.

Perinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli kuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat kättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon kiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän vihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.

Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi kaunokirjallisuuspalkintojen jako.

Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä. Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa, notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian poikki.

Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum. Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha, viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan. Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen luona oli runotar viipynyt.

Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.

Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.

Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa teoksiin.

— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:

— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.

Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri Hagenin luo.

— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri Hagen nousten seisomaan.

— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, — mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.

Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli istua illallispöytään.

— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, — mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin puhua runoistanne.

— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.

— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten käsivartensa hänelle.

He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja tunsi salaista mielihyvää.

Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.

— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta serkullensa.

— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.

Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän, ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine kappaleineen.

Ebba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti runoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän yksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan udellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui kohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin lauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.

Urho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet riittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä olevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon ja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua ylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua asioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten sanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba puolustautumaan vallan kiivaasti.

— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä sen olen ajatellut.

Mutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä toisin voi ymmärtää.

— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.

— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että hämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi posket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät olisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa puoleen päät miltei yhdessä.

Maisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui innokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa oli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli pitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö oli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain tavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan voimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että ihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.

Maisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti, ei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä keskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja Urho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän heidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää. Katseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa alakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa kanssa.

Ebba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada vaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi tullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe kuraattorille.

Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen, pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut. — Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan koskaan tullut valmista.

Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.

Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa, vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut, kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.

Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan, joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.

Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti. Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan huomattavimpia henkilöitä.

Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset ylioppilastanssiaisensa.

Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.

Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän. Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla silmillään.

Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert pilkallisesti:

— Vai maisteri Koskula!

Ja Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori Hagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.

— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon. Pelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula erotessa.

— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän...

IV

Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia, jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei _voinut_ tanssia. Taikka hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne...

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle, jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja sisältörikas runo »Lumisateella»:

Lumia lentää Ristin ja rastin Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja viileää...

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä, luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu. Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa antavissa naisissa...

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä, sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata. Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta...

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin. Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.