Part 1

ERI ISÄÄ

Kuvaus maalaistytön elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto, 1910.

I

Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.

Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.

Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana. Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien ympärillä olivat rypyt syvenneet.

He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta, kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.

"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin talvella", sanoi isä.

Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet puhalsivat ja päivä paistoi... kun joki jäistä vapautui ja kevättulva nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.

"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskee loppuja kylmiään pois."

Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.

Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä...

Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän hänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus pauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää...

Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet -- mietti Hilma, kun sivulta isää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja äidin keskenään puhuvan... Nyt syksyllä viimeksi...

Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun niin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli hoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin pannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta koko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin äidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä mitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus postissakin...

Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena... Kuinka maailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää ajatteli...

Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä ja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen lyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan opettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut...

Nyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun hyvästiä jätti:

"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi seminaarissa..."

Hän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta puhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen sisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin kansanopistoon lähtikään...

Se oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän kansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli... Hän pyrkii seminaariin... ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin... on pian kansakoulunopettajattarena... ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän uljaassa, uudessa rakennuksessa... Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa ja koulussa käyttää... ja isän ja äidin...

Niin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana vuolaan virran varrella istui...

Mutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei syksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään, äitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan pikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.

Silloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä, jotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä puhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista puhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja alakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti usein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi...

Mutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki mieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.

"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!" oli isä vain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut varattomuudestaan.

Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran kai hänkin pystyy ansaitsemaan!

Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan... Ja sitten syksyllä...!

Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja varten...!

Jos kuitenkin sinne pääsisi... muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja...

Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin tulevaisuuden unelmiin...

Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija, jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle...

"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä pitkän aikaa omien käsiensä välissä... "Kerran sinut haen korkean vaarasi alta... Pohjolan puhdas impi... omakseni haen..."

Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien...

Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.

"Elämä on suurta ja ihanaa... se on meillä molemmilla edessämme... ja isänmaamme odottaa meitä...!"

Tovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että johtajakin oli ihmetellyt... Isänmaa... köyhä, ahdistettu Suomi... karu, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi...

Kaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut parhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta...

Millä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin poloisen Pohjolan hyväksi...!

"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä... isänmaa on vain epämääräinen sana... Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä kesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan Perä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen miestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä... Me olemme valoisan Pohjolan lapsia... Talvinen yö on taaskin loppunut... Näettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme... tunnetteko kuinka sydän paisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja rajojamme rakastavat..."

Ja paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat sädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä innostuksesta...

Hilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja tahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo oli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä valonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa...

Kaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä... ja jonkunlainen pelko raskaasta työstä ja ahertamisesta kotona vaivasi... Todellinen elämä tuntui nyt kivenkovalta ja raskaalta... kun runouden maailmasta laski alas kylmän maan päälle...

He olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet hajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.

Hilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei oikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän kuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma tunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.

Mutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi, että aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut tyyntymään.

"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut", sanoi hän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.

"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta... voi, jos kaikki kertoa osaisin mitä olen oppinut!" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen villaista huivia ympärillään.

"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä", sanoi isä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.

"Niin onkin", myönsi tytär. "Mutta on paljon muutakin -- ja paljon tärkeämpää, -- mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää..."

Siihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein ymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.

Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:

"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei minullekaan olisi kyetty väärin tekemään... niinkuin on tehty..."

Siihen ei Hilma vastannut mitään.

He olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä hevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä. Mennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut sattunut isäntä kotona olemaan.

Kun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen puhua:

"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä talossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut hänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu, että taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään... Vaan hyvä kuuluu olevan talokin... kolmattakymmentä kytkysessä."

Hilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli puhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.

Korterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat, tuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa sitten.

"Vai on tämä vanhin tyttäresi... äitinsä näköinen onkin... Vai kansanopistosta..."

Hän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja puuhatessaan puheli.

"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen... kyllä siellä vaimoväki on kotosalla."

Aaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi tarvinnut nyt apetta...

Hän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin hevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.

"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi", alkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä tutkivasti Aaroon.

Aaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.

"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois... niinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet", jatkoi Korteranta. "Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies, tyttäresi sinne kustansit!"

"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin..." sanoi Aaro.

"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja itkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin... Vaan minä sanoin heti, että tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää... tässä on paljo työtä... ja jos menette, niin sille tielle jääkää... En minä rupea joutilasta väkeä elättämään..."

"Mitenhän lienee", sanoi Aaro. "Hyvänhän luulisi opinkin olevan."

"Mitäs sillä opilla tekee... eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä tee... Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt..."

"Saattaa niinkin olla", myönteli Aaro.

Korteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:

"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi... ja kevättyöt alkavat heti..."

"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa", sanoi Aaro.

Kun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:

"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon..."

Alakuloisesti Aaro vastasi:

"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä..."

"Puulaaki se taitaa sinut hävittää... olen kuullut..."

"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja", sanoi Aaro.

"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää", sanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon tilavaan pirttiin.

II

Iltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta. Ilma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.

"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän tekoon", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista kohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden kukkuloiden huippuja.

Hilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.

Kun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja komenteli:

"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!"

Aaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.

Mutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa vastannut.

Oli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven unelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään erästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli karkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa käyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet... Ja Hilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää pitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!

Kuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä kosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain isäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä valjaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton perästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä kuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli Hilman ikäinen...

Usein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti Hilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen aikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.

Ja sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin...

Hilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli kosinut... ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen maaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran pihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin parhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu...

Hilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut tyttärensä Kaupin leskelle menevän... oli sen selvään sanonutkin... mutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut... Mutta kylällä toiset kielsivät, toiset käskivät... "Olisi kai sillä Kaupin leskellä rikkaamman talon tyttäriäkin... vaan kun olet kaunis, niin sinut mieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet", niin olivat kylällä sanoneet.

Eihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan sanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja vankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä mitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja komeaa karjaa... Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli sanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut... Ei ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli tahtonut miettimisen aikaa... Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen kerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli kirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt puhuttelemaan Hilmaa...

Vieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun muisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut... Ja kuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut... Siitä kohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen päivän ja toisenkin... Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon pääsemistä...

Oli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli silloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon. Hän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan... Sillä ei hän koskaan lakkaisi Hilmaa rakastamasta...

He olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie mutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean vaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana Haukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien joukosta.

Isä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä kuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli toiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana... nyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä lämmittävän.

Juuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle ottaen:

"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?"

Hilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei koskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun aivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.

"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin..." ehti isä vielä sanomaan.

"Ei ole näkynyt opistolla käymässä", vastasi Hilma.

Hetken päästä kysyi isä taas:

"Ei ole... vai onko kirjoittanutkaan?"

"Minulleko?"

"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa."

Hilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi tahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.

"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä Salomonin jälkeen... Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja siivo on mies... Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin ottaisit..."

Isäkin siis oli sitä mieltä!

Hilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän vieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin vaaninut...

Hänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän raakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan kerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!

Ei ikinä!

Ennen vaikka...

Mutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen... Ja hän sai voimaa isälleen sanoakseen:

"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea."

Hän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa sinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.

Aaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut Hilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen, että Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli, melkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan katseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:

"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!"

He ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä näkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.

"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa talossa käymään", esitteli Aaro.

"Menkää te, isä... Minulla onkin asiaa pappilaan... En minä tule Kaupille!"

"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn... asiaini vuoksi täytyy käydä..."

Hilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli ollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.

Pappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi matkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti nyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin, josta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi, jokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan... ja nyt yhtäkkiä oli elämä mustine huolineen häntä vartomassa... Näinkö olikin ihmiselämä...! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.

Rovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää opintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut. Hilma menikin pappilaan rohkeana... niin oli johtajakin neuvonut...

Ystävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville kasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja kaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria rakasti.

"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan", sanoi hän, ja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.

Hilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla. Rovasti kuunteli häntä hymy huulilla, -- tuntui kuin Hilman kertomus olisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.

Vihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli pappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken naimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:

"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä..."

Hilma lensi tulipunaiseksi.

"Et sinä sitten seminaariin jouda."

Hilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:

"Ei tule minusta Kaupille emäntää... ei koskaan!"

Rovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta tyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:

"No saamme tässä tuumailla, -- ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä."

Hilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen, että Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että hänellä jo oli ystävä... vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin leskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain hyvillään:

"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa isänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin..."

"Sinulla on siis kova halu oppia?" kysyi rovasti, mutta hän näytti miettivän aivan muuta.

"Niin minusta tuntuu... ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani."

Rovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:

"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka rakastaa sinua totisesti... sen tiedän!"

"Mutta hänellähän on täysiä lapsia... minä tulisin taloon kuin viidenneksi rattaaksi vaunun alle... Enkä minä muutenkaan halua vielä naimisiin..."

Hilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.

"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja pikkusiskojasi paremmin", sanoi rovasti hetken kuluttua.

"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?" sanoi Hilma melkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.

"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on, olet hyvässä turvassa... ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin", puhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut jatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:

"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi päiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin täällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden ihanteet... Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu, että se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin sekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille ja itsellesi hyötyä..."

Hilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään mitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle rovastikin olisi suonut hänen menevän...

Sitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa köyhyydestä?

... Kun kauppatavaraksi alkaisi...