Part 2

Sanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä tyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia vertauksia Raamatusta.

Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi kylmänlaisen hyvästin ja poistui.

"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.

Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia. Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.

Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen mieleensä...

Jos olisi johon menisi... jossa saisi oppia... niin ei enää palaisikaan kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.

"Suuri, ihana elämä on edessämme..." oli Pentti sanonut.

Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän...

"Kerran otan sinut... noudan korkean vaarasi alta...!"

Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten...

"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme tehdä viljava ja lämmin valon maa...!"

Niin... niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä kykenisi jotakin tekemään, mutta hän...!

Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se jokapäiväinen työ... aamusta iltaan... Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan kaikkena kesänä... uuvuttavaa, raskasta työtä... Nyt ensiksi kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika, joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä...

Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona. Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen mietteisiinsä istumaan.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä. Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.

Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja hopitteli hevostaan.

Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival, josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.

Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli hauska työtä tehdä...

Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta... Miksi niin tuntuikin!

Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut...

"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", johtui hänelle mieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.

Mikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin ennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi nainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin...

Tuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana eikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen kasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset...

Mies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa lapsilaumaa elättänyt... Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman tuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.

"Te näytätte kuin olisitte sairas", sanoi Hilma, kun isä painoi rintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.

"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen", vastasi Aaro alakuloisen äänellä. "Ei ole ollut entistä miestä sitten kun tukkimetsässä loukkaannuin..."

"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla", sanoi Hilma.

Isä rykäisi.

"Niinpä ne olivat vähinä rahat... monet ovat tarpeet kotona, en puoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä maksamatta..."

Hilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen maksamaan..."

Isäkin tuntui elostuvan.

"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan... Mutta kun itselläsi oli niin halu... Oliko sitten onneksesi vai onnettomuudeksesi, että laskin... Aikapa senkin näyttänee..."

"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille, isä, että kun seminaarin olen käynyt..."

"Silloin minä jo taidan olla haudassa... eikö liene jäänyt perinnöksi minullekin keuhkotauti... Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi elikin... Viime talvena on alkanut ry'ittää..."

Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:

"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin... Kyllä me jo kotona toimeen tulisimmekin... Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo Anttikin, niin että kyllä me jo..."

Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi: "Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi...?"

Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.

Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.

Hilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut terveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.

III

Kylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa utusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun silloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran etelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla vihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.

Mutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma. Hän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen virran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän nyt ei laula eikä iloita jaksa...

Tuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.

Pari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä kuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko liikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu kädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta siskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset, paikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli, kuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia rivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.

Ja öisin luki ja itki.

Isä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon tuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.

"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon... siellä se työttömäksi oppi ja koreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!"

Niin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut siihen mitään vastaavan.

Hän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän turvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran alkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan eikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.

Kaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla kaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut uskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin pitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin omaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.

Siitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.

Äiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat lainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti myöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma suostuisi...

Hilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet kerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut. Isä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.

Tätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin kävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin mutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja kovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran viertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa...

Ajatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää pyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana on kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät heinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin murheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään...

Vasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista maata -- vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä isänmaanrakkaus oikeastaan onkaan...

Mutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin taas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla...

Mihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?

Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö seminaariin... eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen voisi raha-asioissa kääntyä...

Jos nyt koti vielä myytäisiin...? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta palvelijaksi...

Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu...

Kuka tiesi mitä Pentti...? Niin, Pentti!

Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt. Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta... nyt hän toivoi jo Pentiltä vastausta...

Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut, tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti hänen pikkumaisista huolistaan...! Pentti, joka ei koskaan alentunut ajattelemaan pikkuasioita... Mutta tässähän olikin kysymys melkein elämästä ja kuolemasta... Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää... Hän istahti rantatörmälle ja katseli joelle... Tukkilauttoja kulki monta yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.

He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi istui hän ääneti.

Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin...

Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä, on myötä- ja vastamaata, mut ootella tuulella tyventä ei kulkuripoika saata.

Enkä se ole minä, joka hymyilen, se on minussa toinen luonto -- hymykin, jota hymyilen on teeskennelty muoto.

Suru se on syämmessä syvemmällä, vaikka iloiselta mä näytän. Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden näin reilusti itseni käytän.

Kuuntelepa kulkurin säveleitä, kuinka katkerilta ne kaikuu: Ne on syämmeni mustia murehia, jotka laulustani raikuu...

Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan... se oli muuan etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni...

Hilma muisti hänet selvään... Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät pieksunvarret... Kun vain ei olisikin sama mies... Halminen nimeltä...

Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies...

Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:

Kulkuripoika näki vieressä tien tuon aukeavan lemmen kukan -- katsella, vaan ei omistaa, on kulkuripojalla lupa...

Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen... ehkä oli laulanutkin juuri hänen vuokseen... ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta... Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia... Ei rivouksia puhunut eikä kiroillut... Viikon olivat talossa tuulta maanneet...

Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.

"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti", kuuli hän lautalta sanottavan.

Mutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja pian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn kirkonkylän taloja kohden.

Oliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren tytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus sittenkin oli elämää... ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä vanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi...

Mutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas häviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka melkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi... ja turvattomia pikku siskojaan... pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti...

Laila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki...

Kun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna ja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet ripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena synnyttänyt aviottoman lapsen...

Hän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla vastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli lapsuudenystäväänsä tervehtimään.

Laihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi inhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.

Anna pillahti itkuun.

"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt... Mutta sinä et tiedä, mitä on rakastaminen... ja pettymys", nyyhki hän.

Hilman katse ei lämmennyt.

"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan... soisin, ettei kenenkään tarvitsisi niin paljon kärsiä... Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on petetty, enkä viimeinenkään..."

"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.

Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:

"Sinä olet nyt varma itsestäsi... ja ylpeä siitä, että Kaupin leski sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein ahtaalle tulisit... niinkuin minäkin... Heti häiden jälkeenhän olet itsekin syntynyt tähän maailmaan... Kysy papilta, jos et usko..."

Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.

"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin... ylpeys käy lankeemuksen edellä... Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi..."

Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin, mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko syntymäkylästä... Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä... jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä välittäneet...

Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen mielessään... Olisiko se totta?

Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan ollut sitä tullut ajatelleeksi... Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän verta vuotaisi...

Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.

Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse...?

Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.

Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan päin.

Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.

Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.

Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti puhua:

"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin. Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski miellytä, niin... niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille toimittavat... jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi... Olleeko tosi?"

"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.

"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi..."

Rovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:

"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka puolensa... Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja äitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa... Isäsikin, joka on kivuloinen mies... Olet kai itsekin asiaa ajatellut?"

Hilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:

"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi..."

Mutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas luotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:

"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?"

"En minä enää pääse siihen innostumaan", vastasi Hilma.

"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä... toista on työskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa... Terve sinä vissimmästi olet?"

"Terve olen."

Taas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:

"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa -- uupuu siihen moni..."

"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa", sanoi Hilma.

"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin... Olisi kai sinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin parissa..."

"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan."

Siihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti lupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.

Kevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin kävelemään.

Mutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän oli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton hän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli avustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen tähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli tytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä...

Mutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt, tekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä saattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo kansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja esimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat...

Mutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen toimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.

"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat", oli hänellekin moni isäntä sanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.

Ja hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan pannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan...

Ja vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut piippu toisessa kädessään.

IV

Tuli Juhannus ja ohi meni.

Marjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.

Hilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja noutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä, kömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään -- ei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia elähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka Hilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.

Vihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli hänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän Haukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä vasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.

Rantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui, edessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana korkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen ja alkoi lukea:

"Hyvä Hilma ja opistotoveri!

Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia, jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.

Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.

Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan kun ei ole kotia.

Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!"

Luettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen pinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin noin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva nuorukainen!

Eikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!

Hilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa...

Ja hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut kaikki ja tämmöisen vastauksen sai!

Maailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut seisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin heiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt...

Mitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi vaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki tämä käsitettävä?

Kuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin kauniisti ja hurmaavasti, -- kun kelpo kirjettä ei kyennyt kirjoittamaan?

Teeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun kuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?

-- "Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta."

Katkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki olisi uponnut sydämeen.

Eikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?

Sanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan -- viha koko maailmaa ja ihmisiä vastaan...

Toivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat menestyneet, -- nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät! Kuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa... toinen opettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa...

-- "Muuta en tiedä --!"

-- Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, -- puhkesi Hilma sanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin kauas kuin jaksoi joelle päin. -- Sinne menet... ja olkoon muistosikin kuollut,-- hän huudahti.

Hän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei hän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut alas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.

Mutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui, että hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava jänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui katkenneelta...

Taisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei semmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan. Siltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen tulevaisuudenkuvittelunsakin...

Ja kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut halua seminaariinkaan...