Part 1

ERI ASEIN

Valikoima runoja

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

SISÄLLYS:

Laulajat! Eri asein. Sydänkesä: Purjehtimassa. Lauantai-ilta. Aamu. Myrskyjä: Maanpako. Auringonlasku merellä. Katukuvia. Pilvilinnoja. Kolminaisuudenyö: Lapset laulavat. Chrysaetos. Näin unta. Raskaat, autiot illat. Ulommaisella niemellä. Hollantilainen. Semele. Jäähyväiset elämälle.

LAULAJAT!

Laulajat! Miten kauan tahdotte kehtolaulua laulaa ja helyjä, tiukuja nuorelle polvelle helistellä? Yhä vielä miks pulloja, tutteja tarjoatte? Te ettekö nää, miten maito nuori on koskematonna? Laps hampaat on saanut!

Laulajat! Miten kauan pieniä tahdotte peloitella te kuvilla mörköjen, rääsyihin käärittyjen? Te ruosteiset haarniskat, miekat yhtehen kootkaa ja viekää ne vihdoin Museoon Pohjoismaiden katseltavaksi!

Laulajat! Miks ihanteista pettyneistä vain ruikutatte? Asioista ja töistä on kullakin ajalla aatteet; ja todellisuudesta meillä on aattehemme! Te aatteillenne uskollisiksi jääkää; petä omaamme emme!

Laulajat! Te korkeasta miks laulatte äänin korkein? Se korkea, jonka elämä tarjoo, on korkeinta meistä. Miks kauneuden varjoa totena pidätte vielä? Niin kauan kuin varjo on kaunis, tosi rumaa on aina. On rumuus totta!

Laulajat! Serenaadit haikeat vaietkoot kuutamoyössä! Vaikk' ikkunoissa kynttilät vielä loistaa, on ihanne patjoillensa jo levolle mennyt. Tuo vanhus jo vanhahtavaksi alkaa käydä ja yörauhan vaatii!

Laulajat! Yöihna jos ääntänne sorjaa ei särkenyt liene ja uusia lauluja teillä jos oppia mieli; vanha kaunotar nukkuu, te myös hänen nukkua suokaa! Me yhdessä uudelle päivälle laulamme laulun, on aurinko noussut!

ERI ASEIN

Don Almagro de Vicuña pöydänkattajana hovin elää, jalo suvultaan,

veri vanha Kastilian, maidon-valju, hidas, heikko virtaa hänen suonissaan.

Ihomaali, rautarohto ulkoa ja sisältäkin punaa veren ylhäisen.

Käyttele ei miekkaa käsi, hyväeli naista liiaks, suukkoset vei miehuuden.

Kohtaa yössä maurilaisen, orjan, vedenkantomiehen, synkkää vihaa hautovan.

Aavikon ol' vapaa poika muinen, raivas maan ja palkaks sai vain haudan harmajan.

"Seis Hidalgo! Miekka esiin! Taistoon, herra, teill' on säilä, tikari on mulla vain,

vaikka kerran vertaisina tasangoilla näillä seistiin vapahina vastakkain!"

Mutta punamaalin alla kelmenevi jalo herra, herpoo käsi ponneton.

"Henkes kurjan säästän, orja; taisto, jot' ei tasaväin käydä, kunniaton on."

"Teidän isänne, Hidalgo, meidän kirkkaat miekat mursi, käsistämme aseet vei.

Pirstaleet vain kokosimme, hioimme ne hampain, siksi pitkä orjan miekka ei!

Tikarikin lienee säilä, suvultansa yhtä ylväs kuin on sinun miekkasi.

Se on tyrannien surma, siihen sortui Caesar, konsa maailmaa hän uhmaili!"

Mutta jalo herra selän kääntänyt on orjallensa ylpeästi poistuen.

Vaippa kasvoilla hän kulkee, likaisinta rantakujaa ylvähästi astellen.

Siellä silkkinaamiossa Josephia etsii, joka myrkynsekoittaja on.

-- "Djeddur, maurilainen orja!" -- "Hyvä, herra! Tunnen miehen!" -- "Mitä maksaa?" -- "Kolikon!"

SYDÄNKESÄ

PURJEHTIMASSA.

Pidä lujasti mastosta kiinni, nyt tuuli käy vastahan. Sinihäilyvän harsosi näen ja tukkasi hulmuavan!

Sun häilyvän harsosi näen ma lomassa mastojen, siniviirinä taivaan se liehuu, ja läikkänä laineiden.

Ma kymmenen vuotta sitten enskerran sen kohtasin, oli taistelut suuret, mut suurin on rakkaus kuitenkin!

Kuningattaren-kadulla silloin kesäauringon paahteessa me toisemme kohtasimme katukäytävän hiekalla.

Väkijoukkohon sitten sa häivyit ohi suurien kauppojen, pian vaikeni narina kengän, ja kahina laahuksen.

Yli hattujen, päivänvarjoin siniharsosi leijaili, ja ihmisvirtahan vaipui, mi pois sen kuljetti.

Ma löysin sen kuitenkin jälleen, ja mastoni huippuhun sen nostin aina, kun aloin ma myrskyssä taistelun.

On häilyvän harsosi sini yhä vieläkin siintävin, sama ei, mut iäti sama se mulle on sittenkin.

Pidä lujasti mastosta kiinni, vaikk' kuohuja pelkää et. Me myrskyjä uhmaamme, mutta on kotona pienoiset!

LAUANTAI-ILTA.

Tuuli uinuu, peilityynnä lepää lahti, mylly nukkuu, taukoo airon tahti. Karja kulkee kohti vihannoivaa hakaa, saapuu lepopäivän rauha vakaa.

Lintuparvi painuu metsän syliin; kuuluu vetopelin ääni kyliin, tytöt kuistin, pihan puhdistavat, kukat kastellaan ja taimilavat.

Nojaa kukkapenkereitä vasten tulpaanien alla nuket lasten. Pallo ruohistohon piiloon kieri, torvi vesitynnyrihin vieri.

Vihreet luukut suljetut jo ovat, salvat ovella ja lukot kovat, sammunut on viimeinenkin valo, kohta unessa on koko talo.

Kesäöiseen hämyyn seutu hukkuu, talon vanha tuuliviiri nukkuu, mutta rannalla soi pauhu hyrskyn; maininki vain menneen viikon myrskyn.

AAMU.

Metsät ja luodot kimmeltäin hehkuvat hohteessa aamun, leyhyy läntinen maalta päin, taivas poutaa tietää.

Kahvikeittiö kuistilla hiljaa poristen kiehuu, talo vielä on unessa, herra jalkeilla yksin.

Nauttii kahvin ja polttelee nojatuolissa rouvan, paperit salkkuun lukitsee ja poistuu vallan hiljaa.

Kasvitarhaan poikkeaa, lavoja, penkkejä tutkii, oksat karsii ja puhdistaa, matoja kaalista poimii.

Lähtee vuorelle nousemaan, kuusikko pihkalle tuoksuu, tupa, valkea nurkiltaan, alhaalla laaksossa puuntaa.

Siellä rinnalla äityen lapsoset vielä uinuu, heille lentosuukkosen heittää ja metsään painuu.

Orvokin poimii ja kieloja, teiri viidassa soipi, orava keinuu oksalla, tavi parkuu suolla.

Lahtimajansa lempeän varjoon rannalle rientää. Päivä ja läikkyvät laineet! hän siell' ivalauluja laatii!

Rientää sitten kotia, lapset käy suudeltaviksi, iva heitä ei tarkoita, kilttejä ovat he siksi!

MYRSKYJÄ

MAANPAKO.

(1876).

I

Ajuri, aja, ma jotta joutuisin veljelliseen pääkaupunkiin, jossa merkillinen läsnäoloni kunnioittaisi Norjan uskollista kansaa. Ajoneuvoissa kolisevissa, hurraahuutojen vaietessa, liittolippujen levätessä, annan gudbrandsdalilaisen yksivaljakon itseäin vetää Kaarle Juhanan katua ylös. Rinteellä linnanmäen minut veljeskuningas vastaanottaa kädessä hattu, mut virkakunnitta, sotilaitta ja poliiseitta, selässä polvia notkistavaisen, perustuslaillisen oikeistolaisen hevosen, mi kumartaa mulle vasemmistolaiselle! Imarreltuna, liikutettuna vastaanotosta loistavasta käsken ajurin ajaa jotakin syrjäkatua pitkin toisen luokan majataloon, johon matkalaukkuni mitättömän sekä tunteeni kätkeä saisin.

* * *

Frognersseternin näkötornista katselen sinua, uljas Norja. Ma näen tunturisi kuin äreät metsäsian selät, missä kuusikko harjasten lailla nousee vuossataisvääryyttä vastaan ja valtiomuotoa puolittaista, vastaan perhesovinnaisuutta, perinnäisluulojen valtaa vastaan. Ja vuorenrotkossa, rannalla vuonon näen uskollisien norjalaisten poliisikonttorin, kirkon ja valtion varastoaitat, puhdasoppisen Kristianian. Ma pimeän Aulasi näen, virkamiessynnytyslaitoksen latinan myrkyttämine seinämaalauksineen, missä pitkäkorvaiset Marcellusnaamat lukevat lakia, laativat yleisillä varoilla kunnianloukkausjuttuja. Ma matkahallitsijan, kuninkaallisen matkahallituksen hotellin näen, ja mun terävä silmäni löytää myös sinut, sa hullunkurinen huvimajalinna Oscarshall, jonne vapaa kuningas vapaan kansan on sulkeutunut Jumalan vapaassa luonnossa. Ja ma näen sun harmajat seinäs, Suurkäräjätalo, asioita miss' suuria pohditaan, raskaana niinkuin Dovrekirkko, jossa luonnonäänet vielä puhuvat outoa kieltä kultuurin kastraateille, jotk' eivät äidinkieltänsä taida. Ma näen myös sinut, Akershusin linna, jossa Kruppin tykit puoltavat kuningasvaltaa sun vapauttas vastaan, Norja, jota itse sa puollat, sinä itse ja tunturisi! Ma kaduilla näen sun uppiniskaiset poikas, Norjan kansa, lainvääristäjäin kulkevan näen ma jalkakäytävillä sinun, isännän, polkiessa vain mukulakiviä liassa kadun. Mut en näe suuria miehiäsi, maanpakolaisia, jotka niin suuria ovat, ne että meillekin riittäis ruotsalaisille suunnattomille! Mut heidän äänensä kuulen, kuten nuoruudessa sen ennen kuulin, ja kun he huutavat mannermaalta, niin pimenee vuono, ja Gaustatunturi säihkyy ja kaikuen vastaa. Sa peitä pääsi, pronssikuningas vanha, päälakeesi rakehet lyövät, sa hevosen laukata anna, lumivyöry on läsnä, mi pakoon sun ajaa. lakeijat kirkukoot silloin latinankielistä veto'ansa, talonpoikien huutoon se hukkuu, kun he huutavat: "Herra hallitkohon!"

II

Idän aurinko loistaa valkeihin kallioihin, ja etelästä ma äänen kuulin, mi haastoi ja lausui: Kirottu! Kirottu ollos, sa Englanti, niin liidun-valkea päältäpäin kuin valkeeksi sivuttu hauta, mut sisältä musta, niin nokisen musta kuin kivihiiliproomu, mi ankkuroitu on Pohjanmeren ja Atlantin väliin. Kirottu ollos, sa tukkukauppiassaari, sun vähittäismyynti-valtiotaitosi Kirottu olkoon Lord Beaconsfield, mi nimessä ihmisrakkauden hoiti välitystointaan välillä Aasian, Europan kuin oikea kauppamatkustaja! Kirottu olkoon kirkkosi pyhä, tosi-naisesi kirotut olkoot, sun sukkaa kutovat, teetä hörppivät oikeat naises! Kirotut olkoot Tauchnitz-romaanisi, lähetystalosi, pelastusarmeijasi! -- Mutta ma pohjasta vastasin, lausuin. Sa nokinen, valkea Albion! Sun syntisi vaikka veriruskeat oisi kuin paahtopihvisi, vaikka sun sydämes ois musta kuin hiili, niin minä, mahtava maanpakolainen, tartun liituvarastoosi ja vedän viivan suurien velkojes yli suurella mustalla taulullas; en siksi, että mun pimittänyt ois Pale-Alesi oiva ja partaveitsesi mainiot; ma sulle anteeksi annan Itä-Intian syntisi, Afrikan rikokset ja Irlannin konnantyösi; ma sulle, Englanti, anteeksi annan, en itsesi vuoksi, vaan Teidän vuoksenne Dickens, Darwin, Spencer ja Mill!

III

Siis vihdoinkin Havre de Gracessa sinut saavutimme, sa poistuva kesä, ja mätäkuunlämpö, ensiluokan höyrylaivalla, vauhdilla kahdentoista solmun. Terve, Havre, Normandian Gosen Jumalan armosta! Terve, Ostende-osterit, ja Chablis-viini. Ja kymmenin kerroin terve teille, meloonit keltaiset, sinipunervat artisokat, rypäleet ruskeat, tulenkarvaiset tomaatti-heelmät! Terve, Café Tortoni, monopoolisikaris, terve, terve, sun kahvisi musta! Papukaijat, suukkonen teille, mesilinnut, teillekin, jotka Läns'-Intian kävijät matruusit sivistymättömät toivat Brasiliasta! Akaasiat, käteni tässä, myös teille, te plataanit leveälehdet, jotka suuria aivojani estätte päivän paahtamasta! Kas tässä jalkani, kengänkiillottajat, ja vihannes-eukot! Sylinantini sulle, oi suvi, mi pakenit häpeällisesti vanhasta Ruotsista aivankuin minä! Et sietänyt varmaan ilmanalaa, sa pohjan avioton lapsi, sa suven ja auringon poika. Mun kunnioitukseni, min velkapää säätyläismiehenä olen, mun ruotsalaisen-ryömivä kunnioituksein sun keltaista moskaasi kohtaan, kunnianarvoisa Seine, katuojista, laskutorvista juosseen kirjeenvaihtajain ihannoiman, naisnäyttelijöitä palvelevaisen, maanpiiriä parantavaisen Parisin; sinut nähnyt oon, Seine, miten uomassas ryömit kuin jättiläisankeriainen; pois syntisi pestäkses, Parisin kloakkisynnit maailmanmeressä! Sinut nähnyt oon, Seine! Nyt Parisin nähdä ma tahdon -- ja elää!

IV

Nouse ja julista! Sukulaisille, vihollisille, maanpiirille kadehtivalle, mun silmäni että on sulosi nähnyt, hapankaalille, kinkulle haiseva, vaunuja vilisevä, kylteistä kiiltävä, lokakuun-likainen Parisi! Olen viimeistellyt sivistykseni huolestetun, näet öljytaulusi nähnyt olen, Louvre! Ja Milon Venuksen eessä oon ollut selälleni lentää! Pelastettu on kunniani, näet kuivaa mulla on ollut Théâtre Français'ssa, ma yhteiskunnalle sivistyneelle voin antaa hansikaskäteni, sillä Helenana kauniina nähnyt olen Madame Judic'in! Mun hyveeni kiistanalainen on eittämätön, kun tanssinut Bal Bullier'ssä oon ylioppilasmetresseiden kanssa, ja nähnyt heidän sukkanauhansa pyörteessä silkkikaulaliinain ja Talmiketjuin. Nyt arvoni oppineena on varma, kun puoli tuntia kysellyt olen Bibliothèque S:te Geneviève'ssä Gothan Missalea olematonta. Tasavalta-intoa elvyttänyt on minussa rauniot Tuileriain. Mutta mun kirottu vanha syämein on yhtä sivistymätön, yhtä oppimaton ja paatuneen kurja kuin ennen. Sa vanha, kelvoton sydän. Savustettavaksi oon kuitenkin vienyt St. Germain L'Auxerrois'han sinut, sua Marly-le-Roi'ssa oon tuulettanut Montmartressa saanut oot hyvää viiniä, huonoja naisia, kävelyttänyt oon sua Champs-Elysées'ssa, Palais-Royal'issa syönyt oot hyvin! Mitä tahdot sa vielä, ajanriennoille vieras, vanhanaikainen, tasalle ajan pyrkivä sydämen-kurjuus! Mitä tahdot sa vielä? Ahaa, sydän vilpillinen, sa kaipaat ja taistelet. Sa kaipaat tuota rumaa maata, jolla on kauniit silmät, jokapäiväistä hävyttömyyttä sa kaipaat, joka lauantaista tuhmuutta, sa kaipaat kaukaista viinamaata, ylvästä olut- ja viinamaata, sen Europan kuuluja kaakeliuuneja. Sa huokaat vapautusta punaviinistä väärennetystä, kukkakaalista pahentuneesta ja kastanjoista poltetuista. Tunnusta, sydän! Tasavaltaa et rakasta vanhoillista, sa kaipaat Kaarle kahdettatoista! Ma kuulen, sydän, kuinka sun lämsäsi lyövät, paukkuvat ovien lailla. Ja ma kuulen, sydän, vinkunaa, paukutusta, kuten piironginlaatikot vinkuu, ja pakkalaatikot paukkuu, kun matkalle aiotaan. Tunnusta, sydän: Sa olet jo matkatavarat koonnut ja piletin ostanut ehkä! Ma tiedän, että sen tehnyt oot, sydän! Näepäs! Näepäs!

AURINGONLASKU MERELLÄ.

Ma kaapelikatissa makaan "Viis sinistä veikkoa" hampaissani -- en aattele mitään.

Meri vihreä on, niin tumman absinttivihreä; se on kirpeä kuin klorimagnesium ja suolainen kuin klorinatrium; se on siveä kuin jodikalium; ja unhoa, uuhetta suurista synneistä, suurista murheista meri yksin antaa ja absintti!

Oi vihreä absinttimeri, oi äänetön absintti-unho, mun aistini turruta, minut unehen uuvuta kuin kerran ennen ma nukuin lukiessani kirjoitusta Revue des deux Mondes'in!

Ruotsi savuna lepää, Maduro-Havana-sikarin savuna, ja aurinko yllä paistaa kuin puoleksi sammunut sikarinpätkä, ja taivaanrantoja saartaa punakellervät kalliot kuin bengaalitulet valaisten kurjuutta.

KATUKUVIA

1

Aamuhämyssä autio katu ryömii, laajenee, kortteleiden halki hiljaa hapuillen kulkee, tontteja, kujia risteillen leikkaa... Toisessa kaupunginosassa tuolla kohoo, kaukana mäeksi nousee. Pilvet kiitävät päällä leijaa: taivas on alkanut, loppuu maa.

Taloja harmaita rinnatusten, parvekkeita ja kaidepuita, kylttejä, leipurin-rinkilöitä; reunustoina käytävän kivet, vieri-vieressä lyhtypatsaat rauta-aitana ajotien. Katu itse kuin kulunut matto, puhdistuksessa viskattu syrjään.

Harmaiden seinien sisällä nukkuu ihmiset outoja vaiheita uottain. Nornat porttien ulkopuolia vartovat, alkavat leikin julman jälleen ihmisten kohtaloilla.

Mutta kiireellä kaukaisen mäen nousee pää, mi ilmassa liikkuu, kaksi kättä keppiä käyttää -- Kangastuksena kohoo näky, mies, min otsa pilviä piirtää, seisoo mäellä katua laasten; pöly pilvinä ilmaan nousee -- -- Maa ja taivas pilvessä yhtyy.

2

Syksyiltana synkkä on kuja, ikkunat puoleksi avatut ovat; syksymietteet mieliä painaa, kesä poistuva kaipuun jätti, talvi saapuva rauhan riistää, vaiheet vastaiset outoja ovat, tuska ahtaaksi rinnan tekee... Talot henkivät, kujassa ilma usmainen on kuin kipuja kantain.

Mutta alhaalla kujan suussa näkyy virta ja purret, jotka sateen jälkeen purjeita kuivaa. Toisella rannalla, kauempana, kohoo pieni vihanta saari. Puiden vihreitä latvoja kultaa päivä laskeva parhaillansa, mutta kaukana, korkeammalla, siintää kaupungin ääriviivat; siellä on aurinko, töllit loistaa, tuuli käy mereltä, liehuvat liput, mutta ylinnä kirkon on torni maapallo kullattu kiireellänsä, pallo, maa kuin aurinko loistaa, säteet säihkyvät ilmaan heittää... Mutta pallon päällä on risti.

3

Synkkä mäki, synkkä talo -- synkin sentään pohjakerros alla maan ja akkunaton -- portaat ovena ja ikkunana -- synkimmässä sokkelossa surisevi sähkökone, säkeniä pyörät iskee; kätkössänsä, kammottava, koko seudun valonlähde.

PILVILINNOJA

Peittyvi taivas; vaeltaa pilvet vieminä tuulen hennon; kaiken päivää ne kulkea saa, illan tullen ne leimuaa lähellä lännen purppuraa -- päivän laskuhun päättävät lennon. Nyt ne nousevat leikkihin! Aukee taivahan valhetarha; pettää kulkijan huikaisevin lainakullassa kiiltävä harha.

Pilvet ehtohon ruskossa luovat linnoja, raunioita; kiireellä vuoren ja alhaalla laaksossa, jossa on notkelmoita, viljavainiot aaltoaa, kohoo kaupungit kaari-ylväät, laulajat kannelta kaiuttaa, nousee tornit ja sillat ja pylväät...

Pilvet muuttavat muotoaan, aukee lohduton aavikon hiekka, beduiini kiertävi ratsullaan karavaanin suojana, kupeella miekka Kosteikko tuolla ja palmupuu, pyramiidit ja kamelikarjat veden kalvohon kuvastuu... Jälleen vaihtuvat kuvasarjat, seuraa haihtuvaa jokin muu... Hajoo hehkuvat pilvenharjat, auringon suukko ne takaisin tuo, taaskin uutta ne muovaa ja luo.

Maata, ah maata ma nään, kun meren myrskyävän aavalta lempeään valkamaan kiirehdän. Vehreiden rantojen varjossa rauha, keinuvat kaislat lahtien kuissa, kotoiset merkit metsien puissa, täällä on maani ja laaksoni lauha!

Saareni kukkiva oi, siintävä merten taa! Nurmesi vihannoi, ah, olet unteni maa. Nään, miten vihreitä niittyjä kulkee valkeissa vaatteissa siellä lapset, laulaen, leikkien, hajalla hapset, hellästi helmaan ne toisensa sulkee.

Armaita kasvoja nään; viha jos eromme syy, muista ei yksikään silmä miks kyyneltyy. Kotia kaipaan, jää elo mainen, ahdistuksesta tahdon päästä, tuskasta, kylmien sanojen jäästä -- -- -- Voi! Ne on pilviä, pilviä vainen!

Pilvet korkeuden, ylhäällä leijailkaa! Maan olen lapsonen, lentää en koskaan saa! Musta pilvi toisinaan heittää kasteensa maahan ja lampena häilyy; sade on puhdas, mut loassa säilyy, taivas on suuri, mut liejussa päilyy -- Siniset peilit nyt kankahan peittää!

KOLMINAISUUDENYÖ

LAPSET LAULAVAT.

Oi terve, kiltti aurinko, pois ajoit pohjatuulen; sa koko talven nukuit jo, taas näytät hymyhuulen. Maa lämmitä, niin kasvaa se ja antaa täydet aumat; luo lämpös lahtiin, laineille, miss' uivat lapsilaumat. Oi terve, kiltti aurinko, valaise vettä, maata; nyt helkkyy laulut, viulut jo, nyt tanssimast' ei laata.

CHRYSAETOS.

Mitä parvi kärtyisten varisten syyskankaalla odottaa? Puut tuulessa paljaiksi karisten ne kohta vieraiksi saa. Mitä parvi ärtyisten varisten nyt liitelee väijyen? Talon teurastusmies palan heitti kenties? Haaska jäänytkö on pajupensastohon, tahi tanssitko lie varisten?

Mitä parvi ärtyisten varisten pihamaallani odottaa? Ne oksilla kiikkuvat, tuulessa liikkuvat; yöpuulla ne vaakkuvat, aamulla raakkuvat päin päivää valkenevaa.

Mitä mustat koirat etsien nyt ulvovat naapurissa? Ne laukkaavat halki metsien; ne lienevät vartioina. Mitä mustat koirat laulavat? Ne laulaako kuolemaa? Ne piirissä pyörii, ja vinkuu ja hyörii, kurottaen kaulaa ne ulvoo ja laulaa... Kuonot kuumina vainuu... Nyt ulvonta murinaksi painuu, huhun huuhkat kun alottaa.

Mitä huutavat huuhkajat piirissä nyt latojen harjalla, yön viima kun tuuliviirissä kadon laulavi laulua? Mitä viiri ruostunut laulaa sydänyön surusoitto kun soi? Laulu kuolonko lie? Eessä Tuonenko tie? Murhe mittaamaton? Enne kuolon se on. Yössä vainajat vaikeroi!

Mitä miehet kumarat kulkevat lumikentällä? Permeillään jäniksiltä ne tien kai sulkevat nyt ollessa suojan sään. Ne hakoja viskovat, seipäitä kiskovat, viittoja tuovat; tien auki ne luovat jalaksen juosta, tohtiiko tuosta kulkea ylitse järvien jään?

Mitä miehet kumarat pimeellä edustalla käy kartanon? Talonportin iskulla kimeellä lyö tuuli nyt lukkohon. Hakoja kuusien heittävät hankehen; hiutaleet heijaa, kylminä leijaa jäljet peittäen; hautaan heittäen kaiken, ah kaiken pois! Lumi on kirpeetä niinkuin suolaa se ois! Rekiä saapuu, hoilaa ja laulaa ajurit, lankee äänetön yö. Miehet ne kantaa, miehet ne naulaa... Loppu nyt lyö! Loppu nyt lyö!

Kirkaisu kaikui...

Kirkaisu kaikui silloin portaissa, kumisten pihain poikki kujiin ehti, kätensä risti ohikulkija vavisten paikoillaan kuin haavanlehti. Ylhäällä ikkunassa talon aution, puut paljaat allaan, kantain kynttilätä mies tuijottavi yöhön kolkkohon, ikäänkuin valaista hän aikois tätä; kuin mieletön hän pedon lailla karjuvi, min ahdas häkki veriin raateli: Chrysaetos kuollut on! Ja huuto kiirii vaikertaen kankaan yli, kunnes se kuollen häipyy pohjoiseen, mut huutoon vastaa metsän herkkä syli, nyyhkyttäen, mut lyhyeen: Chrysaetos kuollut on!

Huoneissa tyhjissä hän harhaa yksin, sytyttää lamput, kruunut kaikki palamaan... Seinältä salin kylmin silmäyksin tuijottaa kuva häneen puitteistaan... Huoneista kaikista hän hakee, riehuu, hän turhaan etsii ikimennyttä, vimmasta mielipuolen veri kiehuu; ei muista hän, mit' aikoi etsiä...

Hän laatikot ja kaapit penkoo, vääntää... Hän keittiöön käy halki käytävän, ja penkit, pöydät kaikki nurin kääntää... Eteiseen viimein joutuu hän.

On pikku vaippa jäänyt sinne naulaan, kulunut turkis paikan osoittaa, mi hyväellen sattui poskeen, kaulaan... Nyt palaa muisti, silmä leimuaa!...

Ulos yöhön...

Ulos yöhön ja tuiskuun syöksyen hän juoksee ja hakee, yli ojien hyppää ja aitojen, siks kunnes on eessänsä kangas lakee!

Hae! Tuollako jäljet on? Hän on suunniltaan, jalat kivihin tarttuu ja viidakkohon, lumi-usva on seinänä vastassaan... Kuin silmitön syöksyy hän tuulta päin, pyry kelmeät posket peittää jäin, vaikk' kiivaasti valtimot lyö! Käy, taikka sun yltää yö, sua kenkään ei nää, rukoustas ei kuule, kun hankehen saat hautasi valkoisen! Sa pelkäätkö jo? On taivas synkkä kuin kalmisto, kivi haudan, min kirjoitusta ei näy. Yhä yö hämärtäy. Luja ole, tai kuoloon käy!