Part 2

Hän joutunut on kukkuloille liki merta, miss' solkikoivut kohoo korkeat... Nyt herää muistot, sydän vuotaa verta... Tääll' usein rinnakkain he kulkivat...

Puolessa pohjan -- silmään voiko luottaa? talonsa tyhjä, harmaa kohoaa, kuin juna, joka asemalla uottaa, sen ikkunoiden rivi kimaltaa!

Ja hän huutaa:

Jo lähtöönkö soi, häämatkalle, oi? Ma morsiamen näin harsoisen, kevätmorsiamein vihervaipassaan, ah, valkoisein, sulotuoksuvan haan olet tuomipuu, kun saapuu kukkien kuu! Elin paahteessa auringon silloin kun Chrysaetos oli mun!

Ja hän laulaa:

Kesäpäivä, lämmin syli sini-aallon, vehreen maan, köynnös tupaa kiertää, yli pöytämme luo varjoaan.

Sylitysten uimme meren keinuvia aaltoja, vesi viilee lieskat veren sammuttavi rinnasta.

Nousit, kauneutesi maahan taivutti mun jalkoihis, kerskailla tän verran saahan -- ei sua näe Nemesis!

Chrysaetos!...

Chrysaetos, kultakotka, ah minut säde silmies auringon vangitsi... Yli pilvien nousimme, sieltä sinut alas maahan lauluni houkutti... Sulan tempasin siivestä loistavasta, kultamusteella kirjoitin laulut -- noussehet Gehennasta, autuudeksi mi muuttuikin!

Kesä-ilta...

Kesä-ilta tyyni, lauha, vehreydestä pyökkien, mieliss' aurinkoinen rauha... kotiin, varjoon köynnösten...

Syksy, lakkaa laulamasta linnut, metsä vaikenee, kypsä kun on kukka, vasta lehdet sitten varisee!

* * *

Lumikukka lähtehellä, käärme alla lehmuksen, arvoitus on keijukaisen! Se on myöskin sun ja mun!

Ohi muistot kun kiitää...

Ohi muistot kun kiitävät ryöpyten, etemmäksi hän kulkee tuiskusäässä meren rannalle viimein joutuen, miss' auran jäljet näkyvät jäässä -- Tie suora kuin viiva, min päätä ei näy, on ulapan halki viitoitettu; tien ylitse musta railo käy... Sen reunalle jää mies masennettu. Pimeästä kuuluu silloin loiskina, jyskinä, huohotus, puuskutus, ryskinä, ja sitten kauhun huuto loputon.

Pimeästä syöksyy esiin musta peto halki jään, nostaa kuohut kylmiin vesiin, viitat tappelevat keskenään. Jää murtuen väistyy tieltä, soi sirpaleet helkkyen kuin tuhannen luutunkieltä soi myrskyssä katketen. Ohi niinkuin haavoitettu valas käy laiva ja savua puuskuttaa, kaikk' aaltojen helmaan syöksyy alas, vesi valkeena aaveena vaahtoaa.

Kun aurinko noussut on....

Kun aurinko noussut on yli jään, niin miehet kumarat entävät meren rannalle tähyämään; ja varikset sinne lentävät, miss' saaliit on maukkahat. Jään reunalla koirat etsien nyt ulvoo kuin helmassa metsien, he totta ennustivat!

NÄIN UNTA.

Näin unta, että olin rampa ja istuin huoneessani omassa... Ma lampun punaisessa valossa näin ihmisparven, tutun piirteiltänsä. Ma lamppuun tuijotin, mut silmä vasen pianiinon luona näki soittajan; hän soitti, mutta säveltä en kuullut, vain kuuntelijain kasvonpiirteistä ma saatoin nähdä, kuinka vaihteli sävelten soinnut tummat, räikeät, mut ainoastaan soittoniekan selän ja hänen päänsä varjon liikkuvan näin nuoteilla ma hänen edessään. Mun huomioni kiintyi nuotteihin: etäällä niiden mustat ristit, kaaret muuttuivat kiemurrellen piirteiksi, joit' eroittaa ei voinut vieraistani. Ja hänen soittaessaan yhä kertyi vain ihmisiä täyttäen huoneeni sohvat, pöydät, hyllyt.

Käy huone helteiseksi; ovi aukee eteiseen, se on pimeä; viel' aukee ovi ulkoeteiseenkin; näin kaasuliekin himmeän, mi heitti hohteen shakkilaudan tavoin tehdylle ruutupermannolle. Ja taempana kiemurteli portaat mahonkikaidepuineen ohitse taustan kaidan porrasikkunan. Portailla seisoi nainen solakka peitossa mustan harson, liikkumaton ja kumara kuin suru vallannut ois hänet taikka syvin epätoivo...

Mun uutta uteleva silmäni luo katseen porrasikkunasta ulos... On piha pimeä, mut vastapäätä ma näen huoneuston valaistun... Damastiuutimia, loistoesineitä, ja ruokasali pöydin katetuin, vain kahdelle, mut hopeata on astiat ja kultaa pienemmät; Japanin-maljakoissa nuokkui syreeneitä tarjoilupöytä oli kukkurallaan puutarhan, meren, metsän tuotteita, mut yhtään ihmistä ei näkynyt. Langaksi punoutui katseeni, se lanka veti minut perässään, mun koko olentoni, itseni, ja tuossa tuokiossa olin siellä! Ovelle ruokasalin sokaistuna, mut arkana kuin murtovaras, jäin. Ma katsoin rääsyjäni kurjia, ja asuani sekä -- sauvojani... Ma olin niinkuin vioitettu varis, min jalat roikkuu alla lentimen. Ma häpeästä itkin... Salin ovi samassa aukeni ja nainen astui sieltä; se sama, joka seisoi portailla... Hän morsian nyt oli, säteili nuoruutta, kauneutta, hyvyyttä. Hän antoi kätensä ja katse haastoi: nyt olet mun ja minä sun. Ma polvistuin ja tunsin tuokiossa, kuink' olin kurja, perinpohjin kurja, en naisen rakkauden arvoinen. Hän hymyili ja käski nousemaan.

Ma nousin, ajatelkaa, nuorena, ja terveenä, en enää rampana! Sa ootko koskaan onnest' itkenyt, kun sielu paisuu, suurentuu, ja tulvii kiitollisuustunnetta, mi kantaa kauas, tähtitarhain taa, ja kauemmaks, ei rajaa ole sillä? No niin, ma istuin vieress' armaani. Kaikk' oli mieliksein, me synnytimme, lausuimme aatteita ja sanoja, ma olin säkenöivän sukkela, me joskus aatteen lentoon kohosimme, taas sukelsimme syiden syvyyksiin; maailma, luonto, oudot onnenvaiheet selkeitä olivat kuin kirja avoin... Kaks sielua siin' yhdeks vihkiytyi...

Ma mainitsin, ett' oli moitteeton armaani käytös sekä ulkoasu. Näin jotain mautonta kaikess' sentään, mi koko ajan mua kiusasi. Punainen nauha hänen olkapäätään koristi, harmillinen nauhanpätkä. Ma väkivalloin itseäni hillitsin, mut puhellessa äkkipikaa tartuin ma vastoin tahtoain ja harkinnatta punaiseen nauhaan, ilman ilkeyttä... Mut silloin, yhdell' erää, muuttui armaani, kun alta naamion hän kasvot paljasti ne julmat oli kuin Medusan, joissa jokainen piirre muuttui käärmeeksi, ja käheällä äänellä hän huusi: -- "Vai niin, sa olet turhantarkkailija, mi arvostelet, etkä ihaile?" -- "En, mutta täydelliseks sinut tahdon, jos tahran näen, niin sen pyyhin pois." -- "Sa tahranpuhdistaja, tiehes suori, jos mieleises en ole, muita saan!" -- "Sen kyllä uskon, katu avoin on! Saat sieltä monta muuta, mua et..." Nyt alkoi sanasota loppumaton, ei toinen toisen mieltä tajua; ja siitä hirvittävä riita syntyy, päämaaliton, mi taisteluksi muuttuu... Me päivät, viikkokaudet riitelimme, ja vuodet vaihtui, sammui kynttilät, aurinko yleni ja sekunnissa kuunvaihteet toinen toistaan seurasi... Havahduin toisinaan, mut nukuin taas, ja uni sekä riita alkoi jälleen. Lopulta tappelimme, sitten itkimme niin katkerasti suurta häpeäämme... Lepyimme, suutelimme, vannoimme valoja lemmen, taistelimme taas... Ma silloin ääneen huusin: "milloin loppuu, milloinka loppuu tämä helvetti?" Ei loppunut se, mutta joka yö uudistuu uni, toinen elämäni!

RASKAAT, AUTIOT ILLAT

Raskaat, autiot illat vaikein askelin poljin permantoa, kuulin lampun laulun, ja haikein mielin yötä vartosin ma -- koetin kiusata itseäni unten onnea etsien -- unhoa, jossa mun elämäni liekki lepäisi hetkisen. Kuinka astun ja aika kiitää, ulos yöhön ma tuijotan, jossa varjot väikkyvät liitää, kangas näyttävi loppuvan. Kaukana tuolla, miss' alkaa salo, liekki voimakas loistetta luo, suruisasti sen välkkyy valo, niinkuin kerran tehty ois tuo vilkkutorniksi, vaikka varmaan mielikuvaksi tiedän sen; sillä laidassa kaupungin harmaan taloryhmä on pienoinen. Niin ma mietin, kun kaiket illat valon vilkkuvan siellä nään: kohtalosta käy kohtaloon sillat -- toisin ei ole täälläkään. On kuin silmäni kumartuneen olennon siellä nähnyt ois, joka kaikkensa unhoon, uneen vaihtaa kernaasti tahtois pois. Outo mies, joka peität valon, huomaatko lamppuni liekintää? Sulle tervehdys Punaisen talon, sinua katson kuin ystävää. Kulje en yksin, seurasi riittää, toisten luokse on ummessa tie; pimeys meidät yhtehen liittää, mut emme kohtaa. Se parhainta lie!

ULOMMAISELLA NIEMELLÄ

Huvilassa ken yksin kulkee yössä yli permannon palkkien kirkuvien, ja katsoo kuiluihin vetten vyössä? Mitä polkevi, haamu valkoinen, siro jalkasi, kaunis ja karkeleva? Sai ennen se säälittä tallata sydänverta, mi tiellesi merkkejä loi. Oi!

Kätes värjyvän alla miks kosketin kaikuu niin tummasti illan tuulessa, talo autio että vuorella raikuu? Karun rannikon vaimo valkea? Ah, haudasta mustan soittimen oma itsesi nousee murheellinen. Iloks muille murheesi sittenkin soi. Oi!

HOLLANTILAINEN

ENSIMMÄINEN LAULU.

Päämaalitta vuonna seitsemäntenä purjehdin vesiaavikkoa, ja väistin rantaa houkuttavaista. Tulet joulun ma näin, helkavalkeatkin, mua viittoi ne oudoista maista,

toki vihreitä niittyjä, kultia vainion ei siintänyt silmään, en nähnyt kukkaa, en puuta; peninkulmaisen näin levävehmaston vain aalloissa keinuvan, nähnyt en muuta.

Kesä, laineiden kukka, mun mieleeni lohtua loi; kera auringon sai kevätlintujen kerkeät parvet. Sanan syksystä taivaan liikkuvat tähdet toi; tuli talvi, ja ärtyi vanhojen haavojen arvet.

Ma vuonna seitsemäntenä -- kohtalo määräsi niin -- sain purteni aavalta ohjata rantaan, kiro kirkon, mi itse Roomasta singottiin, mun laivani laineilta viskasi santaan.

Ma yöllä rannalle nousin; jouduin turulle kaupungin, pyhän miehen näin, kohos vieressä tuomiokirkon muuri; hän mulle haastoi -- ma lauseensa muistankin -- kuva Neitseen yllämme, alla kaupunki suuri.

"Tie kärsimysten, poikani, jälleen aukeaa; koetusten kauhut sun veresi jäähän saavat. Hän, kaunein ja vienoin, min synnytti maa, taas rintaasi raatelee hurmeiset haavat.

Miks emmit? Niin ikivallat säätäneet on; sa pilkannut merta ja uhmannut taivasta olet, sun uhkasi saa satakertaisen palkkion -- Omfalen orjana kangaspuita nyt polet."

Minut ohjasi sitten hän kujaan synkimpään, vei katoksen alle, Mariankaivolle johti -- Oli nainen siellä... Sai rinnan hän liekehtimään, -- oli munkkini poissa, kun käännyin häntä ma kohti.

TOINEN LAULU.

Ken on se? Ken siellä? Laps ihmisen peitossa valkean harson, sopusointuisten viivojen kuoro, mi harsojen alta silmääni siintää. Maailmanrakenne pienoiskoossa, kuva pienoinen suuren kaikkeuden! Kuin pyrstötähden rata on lanteiden valtava viiva, avaruutta mi outoa kiertää, untesi aavistamaa... Hän kääntyy, ja viivat samat ma näen puol-ellipseinä, jotka muodostavat maan kiertoradan ympäri auringon, ne joista yhteensä muna syntyy, min polttopisteestä helman säteet käy. -- On olkapäistä alas kupeisiin kuuskulma pyhä piirrettynä, Orionin ihanan kaltainen; napa merkkinä vyön on siinä, ekvaattori taivaan kulkee sen kautta, ja lepää sfäärisen kolmion yllä, min muoto on kolmen kuperan kaaren; kupu painunut temppelin katon, sen templin min sai pyhä Äitiys kerran! Kuun sirppien, auringon kruunun pienet käyrät yläruumihin muodostaa, maan siinä rintojen puolipallot. On Linnunradasta lainattu polvien täplä, avaruuteen viskatun kappaleen kaari siroviivaisen pohkeen muodossa on. Niin, jalkojen kaarrot ja harteiden pyörtö, käsivarsien käyrät, paisuvat viivat, ne sfääreistä on; sopusointua sfäärien soiton; ne sfääreistä on ja kartiosta, valokartiosta, min synnytti aurinko itse! Tulit luoduksi näin, oi nainen, valosta taivaan, kuva luojasi luotujen joukossa, tulit luoduksi osista Kaikkeuden. Ja siksi sa kaikki kaikessa olet! Sa kaikki- antavainen, jota vailla ma itse oon tomu ja tuhka! Laps taivaan! Sun henkesi koti sai maasta ja luonnosta verhonsa hienon, luonnon kaikista kappaleista. Näkinkengän ja simpukan muodon korvasi sai; mesilehtisen kukkasen lailla huulesi aukee, perusmuoto niiden on suu, min kautta henkivät yrtit. Näet nenäsi kaariviivat meloonin ja viinin kiehkuroissa. Kalan suomuista helmiset hampaat muotonsa saivat. Jalokivi sun silmäsi on, sinensiintävä milloin, milloin musta kuin yö, agaatin-ruskea myöskin. Ja kivi kiinnitetty kuoreen, sinivalkeaan kuoreen kyyhkysen munan, mi ripsien mustassa varjossa lepää, sysimustassa niinkuin haikaran untuvahöyhen. Mihin hiuksesi vertaan? Hevon villin harjaan, purppurasimpukan paulaan, meren siintävän hentoon ruohoon, ei, niittyjen loistaviin kukkiin, enin pampasruohon tuuheaan töyhtöön! Sen silkkimatoko langaksi kehräs syntymäsijaksi perhojen pienten? Hämähäkkikö langat lumotut kutoi verkoksi kultakärpäsien? Kun alkumaata Uranos kaivoi, Ja Gaia, maaemo, kehräs, tuli siitä sun suortuvas, Eva, hääharso ensi morsiamen ja peite pienokaisen! Sa niihin kuivasit kyyneleesi, sa niihin häpeäs peitit, kun maailman orjantappurateille paratiisista poistuit sa. Sen raikkaiden metsien siimeksestä sun silmä-raukkasi lepoa saavat, kun neulasi päivän laskussa uupuu, kun sairas lapsi on viime voimasi vienyt ja juonut veresi valkoisen alabasterimaljoista rinnan.

Ah, minäkin kutrien varjossa nukkunut oon, oman äitini helmassa, puolison parmahilla, oli kerran ne -- valkeita, hentoja kuin kevätkoivujen kerkät; ne kerran olivat sypressin-mustat; kuin käärmeistä kiedottu ruoska ne minua silmille löi; tuli niistä pakkopaita, jota nälkään nääntyen kantaa sain! Oi armahin ruoska -- -- --

SEMELE

Semele, Semele, ken sai sinut, armahainen, ylös ylkääsi katselemaan? Luo valtojen käy suku mainen vain rukous huulillaan. Semele, Semele, tuli ylkäsi ukkossäässä, soi salamat ympärillään, käyt uhriksi seppele päässä; palat nyt hänen liekeissään.

JÄÄHYVÄISET ELÄMÄLLE

["Valtamaantie" näytelmän loppusäkeet, muutoin viimeiset, mitkä Strindberg eläissään kirjoitti.]

Ma olen Ismael, poika Hagarin, jot' Israeliksi kerran kutsuttiin, siks että kamppaili hän Herran kanssa, ja vasta tappiossaan päätti taiston hyvyyden kaikkivoivan voittamana.

Oi iäinen! En päästä kättäsi, sun kättäs kovaa, ennenkuin sa siunaat!

Mua siunaa, siunaa ihmiskuntaasi, mi kärsii, kärsii elon lahjastasi! Mua ensin, joka enin kärsin -- mi enin kärsin siitä tuskasta, ma etten voinut olla, mikä tahdoin!