Part 25

-- Ja siitä tulee silloin ikuinen raja ja ikuinen rauha, huudahti marski lopuksi itsekin innostuneena. Mutta sydänmaan miehet kuuntelivat sitä marskin puhetta kuin kaunista soittoa, -- suunnittelihan hän heidän omien sydäntensä hartaimpia toivomuksia, joiden he nyt vihdoin toteutuvan toivoivat. Ja siksi he mielissään siunasivat talonpoikain ystävänä Viipurin uutta herraa, kun he hänen linnastaan hetken kuluttua palasivat. Mutta silloin paloikin jo Viipurissa pitkään viipyneiden talonpoikain mielissä ylivoimaisena ikävä päästä vihdoinkin taipaleelle, kotimatkalle. Nopeasti he nyt asiansa kaupungissa toimittivat, heittivät hyvästit Hepo-Kaaperin tupaan ja sitoivat jo samana päivänä kontinviilekkeet rinnalleen ristiin. Mutta ennenkuin he kääntyivät kaupungin portille, poikkesi Lauri vielä rantakadulle saksain rihkamakauppoihin, joissa myytiin noita monia kauniita kiiltokaluja, joita novgorodilaiset kauppiaat olivat kuljettaneet aina Persiasta ja Arapiasta asti ja Viipuriinkin kaupan tuoneet. Ja siellä hän kaivoi esille mekkonsa syvimmästä poimusta ne säästöhopeansa, joihin hän Turkuun tuomansa revonnahat oli vaihtanut. Nyt hän antoi niiden mennä, -- osti saksalta hopeaiset vyöllisvitjat, sellaiset pitkät kiertovitjat, jommoisia hän oli nähnyt Karjalan naisten mieluisimpina koristeinaan käyttävän. Sipi katsoi suurin silmin sitä ystävänsä tuhlaavaisuutta, arvasi jonkun kotipuolen immen nyt nuoren miehen muistoissa asuvan, ja virkahti:

-- Taidatpa kihlat ostaa?

-- Varalta ostan, jos tarve sattuisi...

Karja-portilla odottivat heitä jo Savon miehet, joiden kanssa alkutaival oli päätetty yhdessä kulkea, -- heidän oli vielä keskenään sovittava läheisen rajankäynnin valmistuksista ja siihen valittavista luottamusmiehistä. Sinne saapuivat myöskin Vilppu ja Heino kotiinlähteviä omaisiaan hyvästelemään, ja varsin vakavina linnan asemiehet nyt maantietä astuivatkin iloisten korvenmiesten rinnalla. Vilppu rupesi jo heti ensi sanoikseen kertomaan, että hän aikoo pyrkiä Olavi-ritarin mukana rajankäyntiin, päästäkseen samalla käymään Karmalassa, jossa häntä odotti vaimo ja lapsi, -- jo oli näet talvella poika syntynyt sen poltetun sijaan, siitä oli hän viestin saanut, vaikkei hän ollut lastaan vielä nähnyt. Hän puhui, Ennille terveiset laittaen, pitkään ja lämmöllä niistä kotitoiveistaan. Mutta ääneti ja murjottavana kulki hänen vieressään Heino, puhumatta mitään kotiintulostaan taikka terveisistäkään. Hänelle senvuoksi Lauri virkkoi:

-- Entä sinä Heino, etkö pyri mukaan sinäkin, kotipuoltasi näkemään taas pitkästä ajasta?

Heino ei nostanut silmiään tiepuolesta, jonka nuorta nurmennukkaa hän näytti hyvin tyystin tarkastavan, ja vastasi hiljaa:

-- Eipä taida minun olla sinne tulemista ... vihalla minut isäni kirosi, vihalla taitaisi taas Karmalasta ajaa.

Mutta Sipi näki nuoren miehen mielen ylen matalaksi vajonneen, ilmeisesti koti-ikävä häntäkin vaivasi, eivätkä hänen ahavoituneet, parroittuneet soturinkasvonsa sitä täysin voineet salata. Ja nuorta miestä rohkaistakseen kävi Sipi silloin iloisemmin puhumaan:

-- Eipä tiedä niitä vihoja, luulenpa Tuomaan sisussa katumistakin nähneeni, kun hän arvasi sinun hänet Vesilahdelta auttaneen. Tule pois kotikulmille sinäkin, Heino, ehkä siellä pian hääjuhlatkin saadaan, -- Lauri jo Viipurista kihlat osti!

Jo vilkastui Heinokin ja kysyi:

-- Saadaanko, Lauri, häät, joko sinulla on siellä siippa tiedossa?

-- Mistäpä minulla, joka maailman jaloista palaan. Mutta kuka tietää...?

Lauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä sarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut vielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä mielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista toiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi veistelemään:

-- Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan, että kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä tulevatkin oikeat jymyhäät, -- niissä tahdon minäkin olla mukana nuodemiehenä.

Ja reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:

-- Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin kotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!

Niillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon harmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja joka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset miehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti, johon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti pihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava tyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli lämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet muuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia viserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta nousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea muistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla matkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat umpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he vetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua, josta niin kauan olivat olleet erossa.

Jäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan ärhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä, kun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen tervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko pyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin metsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden nuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti viiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin tuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta kääntyessään:

-- Terveiset salolle, salon miehet!

Kavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei enää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi latvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja luonnonmiesten mielet.

XV. RAUHAN RETKILLÄ.

Tarvaisen törmänrinteellä Savilahden rannassa oli pitkän matkan miehille, omille ja vieraille, lämmitetty tulinen kyly. Sieltä suuresta, mustapintaisesta rantasaunasta kuului ylös mäelle asti tuoreiden kevätvastain hilpeä läiske ja sen keskeltä miesten äänekäs tarina, kun he lauteilla pitkästä ajasta verkalleen hautoivat hartioitaan ja kummissaan kuunteleville kotimiehille matkansa vaiheista kertoivat. Tuhka tiheään sähähtivät uunin tulikuumat kivet, ja aina kun joku helakanpunaisen alastomana astui ovesta saunan edustalle vilvoittelemaan, tulvahti hänen mukanaan uksesta ulos paksu, valkoinen höyry ja keväisen koivikon vehmas tuoksu.

Lauri oli jo ensimmäisenä kylpenyt ja pukeutunut saunarannassa, ja hän nousi nyt siihen mäelle leppeään iltatuuleen virvoittelemaan. Siitä hän katseli noita maisemia, jotka hän niin hyvin muisti ensimmäiseltä Savon-käynniltään. Tuolla oli kirkko, jossa piispa oli rauhan sanoja saarnata paukutellut, vaikkeivät hänen puheensa olleetkaan syvälle pystyneet, tuossa pihanlaidassa aitta, jonka rappusilla Hilpan soljesta oli riita syntynyt ja jossa Heino etuhampaansa menetti. Noilla vesikivillä oli Lauri huuhdellut kasvinveljensä turpuneita huulia, ja tässä rinteellä, juuri tässä, oli hän ensimmäisen ja ainoan kerran sen Savon immen kättä puristanut, jota hän nyt oli tapaamaan tullut, mutta jota hän ei vielä ollut nähnyt, vaikka jo puolilta päivin oli Savilahdessa viipynyt.

Omituiselta tämä kaikki nyt Laurista tuntui, hänen seistessään siinä mietteissään vieraalla törmällä. Vielä Viipurista lähtiessään ei hän ollut tiennyt, pääsisikö hän ja milloin sen immen asuinmaille, jonka muistoa hän mielessään kantoi. He olivat Sipin kanssa aikoneet rantatietä kotiinsa palata. Mutta juuri siinä tiehaarassa, josta Saimaan-vartisten vanha kauppatie kääntyi Lappeelle, oli Tarvaisen Ohto pysähtynyt ja Hämeen miehille virkkanut: Lähtenette Savilahden kautta Sysikorpeenne palaamaan, niin saadaan me Tarvaisessa saunakin matkamiehille lämpiämään. Ja Pouta-Paavo oli siihen lämmöllä lisännyt: Yhteinenhän meillä on nyt asia, yhdessähän voimme rauhan miehinä nämä taipaleet kulkea ja siten rakentaa sovinnon heimojen kesken... Vilkkaasti oli Suopellon Sipi siihen sovinnon tarjoukseen tarttunut, ja he olivat siinä ikäänkuin hiljaisen sopimuksen tehneet, että nyt ne haudataan pois vanhat vihat ja vainoajan muistot. Ja rajusti oli Laurin rinta iloa sykähdellyt, kun taival siten kääntyi kulkemaan niitä rantoja kohti, joilla hänen mielitiettynsä asui. Yhdessä he olivatkin niin astuneet Lappeen loivalle rannalle, jossa oli Saimaan savolaisten markkinapaikka ja venhevalkama, ja siellä he olivat pian tavanneet Suursavon venheitä, joissa yhtenä edelleen olivat Savilahteen soutaneet. Nyt he olivat perillä ja vierasvaraisena isäntänä oli täällä Tarvaisen Ohto Hämeen miehet taloksi kutsunut ja ativoväkenään heitä kohdellut.

Mutta turhaan oli Laurin silmä tulohetkestä asti sitä kassapäätä pälynyt, jonka hän mietteissään oli omakseen valinnut. Ei hän ollut Anjaa kysellä osannut, mutta senverran hän oli sivulta kuullut, että joku talon naisia oli lähtenyt hakemaan metsästä kotiin lehmiä, jotka nyt ensi kertoja olivat laitumella ja vielä hidastelivat lypsylle joutuessaan. Ja kun Lauri nyt saunasta noustessaan kuuli aholta karjankellojen iloista kalketta, arveli hän sieltäpäin tyttönsä tapaavansa ja läksi talon kupeitse kulkemaan kellon ääntä kohden halmeen laitaa pitkin, missä äsken kylvettynä orasti helakanvihreä ohranlaiho.

Vesakon laitaan hän käveli ja pysähtyi veräjälle, mistä kuja vei lehmitarhaan, -- siinä hän kuunteli rautakellon lähenemistä. Jopa vilahtikin punakylkistä karjaa leppien lomitse, ja hän kuuli notkosta helakan äänen kutsuvan myöhästyviä nautoja:

-- Tui Tuirikki, tui Mairikki, osaatkos lypsylle Omena...!

Tuttu oli ääni. Ja tuossahan seisoi jo huutaja itse lehdossa, kellokasta kupeellaan iloisesti sarvesta työntäen. Paimen oli suota tarpoessaan sonnustanut hameensa ylös vyötäreilleen, joten paljaat, tukevat pohkeet polvia myöten valkoisilta välkkyivät, ja palmikosta auki valahtaneen tukkansa hän oli sitaissut solmuun päälaelle. Hän oli siten pitkän, rotevan, voimakkaan näköinen nainen, kun hän siinä mättäälle nousi ja metsäänpäin huhui:

-- Hei Heluna, tui Tuirikki...

Oliko se sama immyt, jonka Lauri viimeksi oli eräjärven kallioniemellä nähnyt hentoisella kädellään silmiään varjostavan? Leveämpi oli tämä lanteiltaan ja poveltaan pyöreämpi kuin se solakka tyttö, jonka kuva oli Laurin muistoihin jäänyt. Mutta kun paimen kääntyi kujalle päin ja yhtäkkiä tunsi veräjään nojaavan nuoren miehen, silloin jo heti näki poskien helakasta punasta ja silmien iloisesta säteilystä, että sama on impi kuin silloin. Tytöltä katkesi lehmiä kutsuva ääni, mutta hämmästymättä, ujostelematta hän jäi Lauria silmiin katsomaan. Ja hän se ensiksi puheeseenkin ryhtyi:

-- Tulitpa, Hämeen mies, sittenkin Savon maille.

-- Tulin niinkuin lupasin. Mutta miksi et tullut sinä tuvan ovella kättä pistämään?

-- Tulivathan muut ... ja kylyn minä lämmitin, niinkuin lupasin, koskesta löylykivet kokosin.

-- Muistat siis vielä vanhan sopimuksemme, -- muistatko sen kokonaan?

Tyttö naurahti, laskeusi mättäältä, valautti vyötäreille sidotun hameensa suoraksi ja hosaisi kellokasta, joka oli silmät selällään jäänyt katsomaan, vierasta, -- mikähän lie tuo, joka paimenen veräjälle pysäytti eikä karjaa kujalle laskenut!

-- Niin senkö solkisopimuksen? virkahti tyttö, nyt vähän arasti.

-- Sen ... sovittiinhan, millä ehdoilla soljet takaisin vaihdetaan. Oletpahan sitä muistanut, koska sulhasiin et ole suostunut, vaikka niitä kilpaa kuuluu Savilahdessa käyneen!

-- Mihinpä tästä lienee kiire ollut, hyvä on ollut kotonakin olla.

Mutta tytön katse, kun hän sen taas kohotti, kertoi jo avomielisesti, että Hämeen mies oli enemmänkin hänen mielessään ollut, kuin suu myöntää tahtoi. Lauri näki sen ilmeen tytön silmässä, hyppäsi veräjän yli ja astui jo rohkeammin tytön luo, puhuen:

-- Nyt tulee loppu hämäläisten ja savolaisten riidoista, nyt voidaan naapurusten kesken ruveta sovinnossa elämään.

-- Sinäpähän sitä sovintoa kuulut puuhanneen...

-- Ja tiedätpä syynkin, miksi. Siksi, että sinulta kysymään pääsisin: Kestääkö sopimuksemme, otatko kihlat Hämeen pojalta?

Tyttö ei väistänyt suoraa kysymystä, vaan kysyi vastaan:

-- Oletko siitä asiasta Ohdolle puhunut?

-- Puhun sinulle ensiksi. Tuletko emännäksi Sysikorven Karmalaan, vai tehdäänkö uusi tupa uudismaille?

-- Oho, vai siitäkö vain pitäisi valita! -- Neito asettui hetkeksi jäykän näköisenä ylpeään asentoon, kääntyi puolittain selin ja keikautti kenoon päänsä. Mutta tuokion hän vain niin seisoi, -- heti herahti se ylpeys helakkaan nauruun ja hilpeänä hän jo taas jatkoi: -- Mutta jos se valittava on, niin tehdään tupa uudismaille, siellä ei ole kyty kylmä eikä nato naljasilmä...

-- Sen jo arvasin, siellä me myyrästetään omaa halmetta ja kuljetaan omilla katiskoilla...

Niin kuvaili Lauri jo innoissaan, ja naurusuuna neitonen samaa säveltä jatkoi:

-- Ja sinne tuodaan Tuirikki Tarvaisesta omaan omettaansa ammumaan...

-- Ja sille seuraksi hieho Sysimäeltä...

-- Ja tui lehmiä tui! -- tarhaan Heluna! Veräjä auki, nyt lypsylle, -- sitten katsotaan, kelpaavatko kihlat!

Lehmät olivat ammottavin silmin, ikäänkuin hämmästyneinä, keräytyneet siihen keskustelevain ympärille ihmettelemään, miksi heidän saattajansa siihen veräjälle oli viivästynyt. Rotevasti tempasi nyt tyttö aidakset veräjästä ja ajoi karjansa lehmitarhaan, johon jo toisiakin naisia kiuluja kalistellen talosta saapui lehmitulia virittämään. Yksin jäi Lauri vesakon laitaan seisomaan ja omaa onneaan siinä ikäänkuin oudoksumaan. Onko tämä savolaisten mannerta, jota hän nyt polkee, onko hän todella sulhasmiehenä vainolaisheimon talossa, hänenkö on impensä tuo, joka iloisena lehmisavulla liehuu, -- tosiako ovat siis vuosien kauniit unelmat?

Tosia!

Ja sen uhkuvan ilonsa innossa päätti Lauri vielä samana iltana selvittää tytön naittajalle sen juttunsa, josta hän tytön itsensä kanssa oli tuossa siunaamassa sopinut.

Taas hän käveli halmeen reunaa myöten pihalle, mutta nyt ravakasti, toimeliaana. Suopellon apuun oli hänen tässä oudossa asiassaan nyt turvauduttava, häntä hakemaan Lauri kiirehti. Siellä istuikin hirsikasalla Sipi pohteissaan löylyn jäljeltä, kuivaten vieläkin hikoavaa tukkaansa. Hänen luokseen Lauri suoraan käveli ja niin mahtoi nyt olla vakava ja tärkeä nuoren miehen kasvojen ilme, että Sipi häneltä heti huolestuneena kysyi:

-- Mitä, onko taas jotakin tapahtunut?

-- On! vastasi Lauri, -- tarvitsen apuasi heti.

-- Mitä olet tehnyt?

-- Olen kosinut Tarvaisen tytärtä, -- nyt on sinun puhemiehekseni ruvettava ja Ohdolta hänen sisartansa minulle pyydettävä.

Suu auki jäi punottava kylvynlepääjä katsomaan nuorta ystäväänsä ja pitkäaikaista kohtalotoveriaan, joka nyt vilkkain elein hänelle outoa asiataan selitti. Sipin leveät kasvot, joita matkalla isosti vaalennut poskiparta reunusti, venyivät pitkänlaisiksi hämmästyksestä, ja vasta pitkän ajan kuluttua hän sai virkahtaneeksi:

-- Mitä puhut, poika? Täälläkö olet jo kosissa käynyt ... savotarta mielit...! Mistä sen löysit?

Ei ollut Lauri koskaan heidän pitkän, yhteisen vaelluksensa varrella sydämensä salaisista toiveista Sipille sanallakaan maininnut, -- eihän hän ollut itsekään uskonut niiden voivan toteutua. Nyt istahti hän Sipin viereen hirrelle ja kertoi hänelle lyhyesti lempensä lyhyen tarinan. Ja kun Sipi sitä melkein epäilevän näytti, lisäsi hän:

-- Ei, ei se ole leikkiä, Sipi, tämän talon tytär on omakseni lupautunut, ja ennenkuin tästä talosta lähdemme, tahdon hänet jo morsiamekseni julistaa!

-- Vai hänelle sinä ne vitjat ostit...! -- Jo rupesi Sipi vähitellen yhtä ja toista ymmärtämään ja sitä myöten myöskin uskomaan. Hän hiveli harvakseen saunassa oiennutta partaansa ja puheli edelleen: -- Vai siksi suostui Erä-ukon perijä hakemaan sovintoa savolaisten kanssa, tuota olenkin väliin kummastellut... Vai savottaren tuot sinä, Lauri, Karmalaan...

-- Miksen savotarta naisekseni ottaisi, rakennammehan me nyt rauhan heimojen kesken!

-- Ja lujennamme sen lankoussiteillä, -- ei ole hullu se tuumasi, vaikka se oudolta tuntuu. Mutta mihin sinulla sellainen kiire on?

-- Miksi vitkasteltaisiin, kun kerta mailla ollaan. Syksyllä, rajankäynnistä palattua, käydään hakemassa nuorikko täältä. Mitä epäilet, Sipi, etkö tahdo puolestani puhua?

-- Puhun, puhun, kunhan tästä toivun... Ei, ei ole tuumasi huono, kun tarkemmin sitä ajattelen, -- juuri niin ne onkin heimojen välit eheiksi rakennettava, juuri niin on voideltava vanhat, vihavoivat haavat! --

Tuvassa olivat emäntäväet sillävälin vieraiden kunniaksi juhla-aterian valmistaneet. Siellä oli jo uljaat, kaksikorvaiset, katajaiset haarikat kannettu pöytään, ja kylän väkeäkin oli jo kertynyt koko joukko kuulemaan pitkämatkaisten uutisia ja näkemään sitä ihmettä, kun Tarvaisen tuvassa Hämeen miehiä vieraina kestittiin. Eivät olleet savolaiset sitä ensiksi ymmärtäneet, epäillen ja vieroen he olivat aluksi nurkkain takaa kurkistelleet niitä miehiä, joita he ennen vain tappeluissa olivat tavanneet. Mutta kun Viipurista palanneet savolaiset olivat kertoneet, mitä he matkallaan olivat kokeneet ja oppineet, ja kun Ohto-isäntä itse, jonka hämäläisviha oli kiivaimmaksi tunnettu, kutsui vieraat väljään tupaansa juhla-iltaiselle, silloin astuivat jo kotimiehetkin hämäläisiä lähemmäs, ja jopa joku heistä näille kättäkin pisti, joskin arkaillen vielä. Mutta haarikat läksivät kiertämään tukevan honkapöydän ympärillä, ja vähitellen vetreytyi kankea kielenkanta ja suli epäilys ja arkuus karuista mielistä.

Mutta vakavana ja harvapuheisena istui alkuillasta outojen isäntämiesten keskellä, seinäpenkillä, Karmalan Lauri, odottaen jännityksellä, miten ja milloin Sipi ottaisi ajaakseen sen hänen suuren asiansa, jonka hän tänä iltana oli luvannut selvittää. Jo vihdoin näki hän Sipin heittävän lusikkansa purtiloon, nousevan paikoiltaan ja vievän Ohto-isännän ulos puheilleen. Silloin Lauri tiesi, mitä se puhe nyt koskee, ja sitä kuumempina hänen korvansa nyt kohisivat, kuta kauemmin miehet ulkona viipyivät. Mutta lopultakin sieltä miehet pirttiin palasivat, vakavina ja äänettöminä, ja varsinkin olivat Suopellon eleet niin juhlalliset, kun hän paikoilleen juhlapöytään astui, että kylmäksi karahti Laurin selkä. Aterioivain surisevan joukon huomiokin kiintyi heti häneen. Etäälle pöydän päähän Sipi istahti, Lauri ei päässyt häneltä viestejä kyselemään, eikä hän ymmärtänyt, mitä Sipi tarkoitti, hyvääkö vai pahaa, kun hän tuokion kuluttua äänensä koroitti ja puhumaan kävi.

Hän tuntui kiittävän kesteistä ja kutsuvan savolaisia puolestaan rauhan miehinä Hämeenkin puolella käymään... Sitäkö vain...! Laurin oli verensä kohinalta vaikea Sipin puhetta maltillisesti kuunnella. Mutta johan se Sipi muutakin puhuu: Rauhan kämmen on lyöty, sanoo, se uudella liitolla nyt vahvistettakoon... Hämeen poika on katsonut itselleen verevimmän immen Savon kassapäiden joukosta ... tämän talon tytärtä nyt pyytää Karmalan perijä kainalonsa lämmittäjäksi... "Ohto, sinä olet naittajamies ... ota kihlat, katso hinta, sinulta me vastausta odotamme..."

Höröllä korvin oli koko juhlaväki sitä puhetta kuunnellut, ja nyt kävi väljässä pirtissä kuin humahtava supatus karsinasta ovensuuhun ja eteiseen asti, missä naisväki tungeskeli, tuota outoa uutista udellen. Kaikkien silmät kääntyivät Lauriin päin, joka vakavana koetti seinän varassa istua, ja sitten hänestä taas Ohdon puolelle, jolta kaikki nyt vastausta odottivat. Ja hänelle nyt hämmästyneitä kysymyksiä sateli:

-- Anjaako Hämeen puolelle pyydetään?

-- Kosiinko tuli tänne Karmalan poika?

-- Ottaako Ohto kihlat?

Mutta kaikkipa tiesivät, että kun puhemies noin julkisesti tyttöä kosii, silloin ovat kaupat jo ennakolta selvät, eikä kukaan enää ihmetellytkään, kun isäntä tuokion kuluttua Sipin kosintaan vastasi:

-- Paljon pyydätte sovinnon lunnaiksi, Hämeen miehet. Mutta ne lunnaat kuuluvat jo luvatun, mikä siinä heimon auttaa muu kuin maksaa ne pois. Heläytä pöytään kihlasi, Suopellon Sipi, niin vielä täällä tämän iltamme iloksi kihlajaiset juotaneen.

Helpommin kulki taas Lauriltakin hengitys, kun hän nyt pöydän takaa nousi ja Sipin luo kihloja antamaan kiirehti. Mutta pirtintäyteinen väki hääri ja hulmusi; siinä ihmeteltiin, siinä tiedusteltiin, toiset huusivat kytyä, toiset natoa, ja morsianta itseään kysyivät useimmat. Vihdoin ryntäsivät kaikki ulos hakemaan talon tytärtä, joka noin yhtäkkiä, odottamatta oli vieraalle heimolle miehelään luvattu. Suostuuko hän itse sinne lähtemään, vai onko todella tyttö heimosovun lunnaiksi kysymättä luvattu?

-- Missä on Anja, missä hän itkee?

Aitastaan löydettiin vihdoin tyttö, eikä itkemästä, vaan naurusuisena hän siellä keltaista tukkaansa suki. Siellä hän oli jo pannut valkeinta varrellensa ja helmoillensa hempeintä ja nyt hän sitoi vaskipannan päähänsä ja soljen rintaansa kiinnitti. Ja kun naapurintytöt häntä surkutellen läksivät pihalle saattamaan, silloin Anja itse juosten kartanolle kapsahti ja virkkoi uhmaten surkuttelijoille:

-- Huonommat itkien miehelään menkööt, ilolla Tarvaisen tyttö valitultaan kihlat ottaa!

Ja reippaana hän kummissaan tähystävän pihayleisön halki astui tupaan veljensä viereen kihloja ottamaan. Koreana hän siinä nyt vieraiden edessä seisoi, päässä panta, helmoissa helpeet, ja se solki, jonka hän oli rintaansa pistänyt, oli suuri vaskisolki, jossa oli käärmeen kuva. Sen savolaiset heti Hilppa-vainajan soljeksi tunsivat ... siksi he supattivat toisilleen:

-- Morsiamelleen on kosijamies antanut voittosolkensa sovinnon merkiksi!

-- Ja kas ... nyt jo Anja kihlavitjat vyölleen sitoo! --

Näistä Savon ja Hämeen pääsukujen yhdistävistä kihlajaisista puhuttiin paljon molempain heimojen kesken, ja heimosovinnon liittona tätä juhlaa jo heti pidettiin. Ja näihin juhliin viitattiin vielä vastakin, milloin yrittivät särkymään naapuriheimojen välit. Sillä ne olivat iloiset kihlajaiset, joita kesti pääksytysten kaksi päivää ja joiden varrella miesten kesken sovittiin rajankäynnistä ja takamaiden jaosta. Ja taipaleelle asti uudet sukulaiset Sipin ja Laurin saattoivat, kun nämä vihdoin kolmantena aamuna läksivät astumaan laajan erämaan poikki kotoisia kyliään kohden. --

Vahvajärven Juuritaipaleeseen Sysikorven matkamiehet tavallisuuden mukaan yöpyivät. Mutta kun he kahden siinä nuotion ääressä olivat kesäisen yön viettäneet, niin eivätpä he heti aamulla lähteneetkään taivalta jatkamaan.

Lauri oli noussut aamukeittoon rannasta vettä hakemaan. Mutta rantaan mennessään hän pysähtyi hetkeksi törmälle tuota yöpymäpaikkaa katsomaan, pysähtyi samalle rinteelle, jossa hän kerran oli piispan hevosia paimennellut ja kuunnellut heimonsa vanhoja tarinoita. Tuntuipa niin houkuttelevan viehkeältä nyt taas tuo tyyni lahdenpohja salovaarojen välissä, niin herttainen, syvä rauha tuntui vaalivan tuota korpikuusien poimussa piilevää aamupaisteista nurmiaukeaa, että se ikäänkuin sitaisi mieheltä askeleet ja ajatukset. Aivan vieressä siellä kuului harjun takana kevätkäki kukahtelevan, mutta alempana rannassa seisoi kurki märän mättään nokassa katsellen kuin miettijämies lahden suulle, jossa pienet aallot toisiaan kepeästi ajelivat, niinkuin olisivat ne olleet kevätsulaa ihastelevaa Ahdin väkeä, -- mikään ei siellä luonnon syvää hiljaisuutta häirinnyt. Siksi Lauri siihen melkein kuin lumoutui.

Mutta jopa laskeusi Sipikin nuotiolta siihen törmälle ja kysäisi Laurilta:

-- Näetkö lahdelta mitään, vai muisteletko näillä rannoilla taas viime kesänä käynyttä tappelun rysyä?

-- Muistin vain piispan tästä Juuritaipaleesta kulkiessaan virkahtaneen, että tällä törmällä olisi talonpaikka mukava ja kaunis.

-- Niin sanoi silloin piispa, ja tähän se uhkasikin uudistalon puuhata, jotta saataisiin majatalokin matkamiehille. Mutta unehtuneenpa näkyy ukolta se tuuma.