Part 26

Niin nyt Sipikin muisteli. Mutta Laurin mieli oli kovasti kiintynyt siihen uudistalo-aatteeseen. Hän jatkoi hetken kuluttua:

-- Vähällä tälle taipaleelle talonpaikan saisikin. Tuohon pirtti aukean laitaan, sauna tähän törmän alle, halme vesakkoon, mäen laitaan, -- pehmyt siinä olisi multa pelloksikin muokata...

-- Ja mäelle aitta emännän tarpeisiin, eikö niin?

Näin lisäsi leikkisästi Sipi, joka jo oli ruvennut ymmärtämään ystävänsä ajatusten juoksua. Ja hän jatkoi:

-- Taidatpa jo itsellesi ja nuorikollesi ajatella sitä uutta saunaa ja naurishalmetta. Miksei, kyllähän talonpaikka on mainio, ja kalainen on järvi vieressä, mutta mitäpä varten sinä tänne salolle muuttaisit, onhan sinulla Mustanahon alla jo valmiit tuvat ja perkatut halmeet.

Mutta varsin tosissaan kääntyi nyt Lauri Sipiin päin:

-- Ne eivät ole omia perkkaamiani ne halmeet, setäni ja Tuomas siinä ovat hikensä valaneet. Enkä ole koskaan itseäni oikein iloiseksi tuntenut siellä setäni ja tätini tulilla, eipä taitasi Anjakaan siellä viihtyä. Minua on luontoni aina vetänyt salolle, erämieheksi!

-- Se oli isäsikin luonto ja ukkosi myös. Jos todella, Lauri, salolle aiot asuntosi rakentaa, niin etpä tätä taivalta sopivampaa talonpaikkaa löydä. Ehkä eivät sitten enää tulisi kalamiehetkään tänne rintamailta tappelemaan, jos täällä olisi talo ja asutus. Mutta yksinäistä ja autiota on salolla elämä, sen tiedät.

-- En sitä säiky, uudispirttiin minä kaikissa tapauksissa elämiseni perustan, se on jo sovittu...

Aamiaisen haukattuaan kävelivät miehet vähän laajemmalti järven rantoja katselemassa. Mutta palattuaan takaisin nuotiotörmälle haki Lauri kontistaan kirveensä ja rupesi enempää miettimättä läheisestä männiköstä jykevää honkaa hirreksi kaatamaan, ja iloisesti kajahti kohta kirveen kalske erämaan metsästä ulos aukealle lahdelle. Hän oli päättänyt jo heti, ennenkuin matkaansa jatkoi, kyhätä siihen suviselle rinteelle, metsän laitaan, uuden pirtin kehän, salvoksen pohjan vain merkiksi, että hän siitä nyt itselleen on pirtinpaikan valinnut ja vallannut. Hetken kuluttua kilahti siellä jo Sipinkin kirves hänen vieressään kaukaisen sydänmaan männikössä, valkoiset lastut sinkoilivat pitkin keväisen kosteaa kanervikkoa, ja ryskyen kaatuivat suuret puut. Ja kun miehet illalla, päivän raadettuaan, auringon lähtiessä lounaiseen laskemaan, herkesivät työstään, silloin oli juuri sille paikalle, missä piispa kerran matka-alttarinsa ääressä piti aamumessuaan Vahvajärven rannalla, kohonnut hirsikerros hirsikerroksen päälle, ja tilavan tuvan kaunis kehä loisti jo puhtaana ja valkoisena vihannan kevätnurmikon laidassa, kuivalla, paisteisella kankaalla.

-- Siinä nyt kuivukoon kehän pohja, virkkoi Lauri iloisena, taas yönuotiota sytytellessään. -- Siitä käyn pian salvostani jatkamassa. Ennenkuin rajankäyntiin lähdetään saan kyllä tupani vesikaton alle, ja syksyllä pitää pirttini olla valmiina!

-- Ja ensi talven siinä jo nuorikkosi kanssa elät, -- virkkoi Sipi, -- onneksesi olkoon! Sitten voi piispakin matkoillaan maata yönsä lämpöisessä tuvassa Vahvajärvellä.

Yön vielä levättyään uuden tuvan salvoksen ääressä läksivät pitkämatkaiset patikkamiehet vihdoin astumaan viimeistä päiväntaivaltaan Sysikorven kotoisiin kyliin. Ja kun puolenpäivän jälkeen metsässä rupesivat kuulumaan kotikarjan kellot, ja polut rupesivat hajaantumaan eri tahoille ja maat aukeammiksi käymään, silloin puristivat vuoden yhdessä vaeltaneet talonpojat, vanha ja nuori, toistensa kättä jäähyväisiksi, ja painuivat kumpikin omalle puolelleen Päijänteen lahtea kauan kaivattuja kotitalojaan kohden.

Peni haukahti Karmalan pihalla, tunsi tulijan askeleet ja vieri keränä veräjälle, jossa se kohona hyppeli kauan poissa viipynyttä isäntäänsä vastaan. Ja pihalla ja tanhualla tapasi Lauri kaikki niin entisellään, kuin jos hän sieltä eilen olisi kotikorpeen lintuansoilleen lähtenyt ja nyt yöpyynnin jälkeen kotiinsa palannut. Pirtistä maitoaittaan näkyi kulkevan pihan yli talon yksivakainen, surukatseinen emäntä, ehkä vielä entistään kalvakkaampana, mutta äänetönnä ja ilmeettömin kasvoin niinkuin aina. Mustanahon laidassa raatoivat molemmat Tuomaat, kumarassa niinkuin ennenkin, sieltä vilkkuivat vain valkoiset mekot, kun he kuokkaa heiluttivat. Mutta sisältä tuvasta kuului pirran läiske. Lauri arvasi, että siellä hänen nuori orpanansa kangaspuissa istuu, ja sinne hän ensiksi kiirehti ikävöityjä terveisiä viemään.

Siellä istuikin Enni aukinaisen juoksulaudan ääressä, vuoroin kädellään pirtaa piukahutti, vuoroin vieressään olevaa kehtoa keinutti. Kalvakka oli nyt hänenkin pehmeä poskensa, ja väsynyt surun piirre näytti jo kovettuneen hänen suunsa ympärille. Hän melkein säikähti, kun näki Laurin tupaan astuvan, ilostui hetkeksi, mutta taas vaipui katse alakuloiseksi. Hänen huulillaan pyöri kysymys, mutta hän ei näyttänyt uskaltavan sitä sanoiksi pukea, ei ilmaista kysymyksenä sitä sydämensä toivoa, jonka hän jo iäksi taittuneen luuli.

-- Kysy pois, virkahti silloin Lauri, tajuten nuoren serkkunsa surun, -- kyllä sinulle hyvät vastaukset annan, sen jo etukäteen lupaan.

-- Mitä, oletko tavannut Vilpun ... elääkö hän vielä ... elääkö, missä...?

-- Elääpä kyllä ja entistään ehompana, sinua muistelee ja lastaan, vielä tänä kesänä hän teitä tervehtimään tulee... Älä itke, Enni, älä.

Enni oli kangaspuilta kääntynyt kehtoon päin ja hyrskähti siihen nukkuvan lapsensa yli kuin pitkän, yhtäkkiä katkenneen tuskan jälkeen tyrskivänä itkemään, -- hänen mielensä ei kestänyt tasallaan sitä äkillistä ilon uutista kuulla. Mutta siitä ilonitkunsa keskestä hän katkonaisesti puhui:

-- Leskeksi luulin jo itseni, isättömänä syntyneeksi peipposeni pelkäsin... He vainosivat Vilppua kaikkialta, luulin heidän hänet jo tavanneen ja tappaneen... Viipyköön hän nyt vielä, jos hänen asiansa vaativat, kunhan hänen elävän tiedän ja omiaan muistavan. -- Ja kirkkaina kohotti Enni kyyneleiset silmänsä kehdosta, nauroi itkunsa sekaan ja vaati:

-- Mutta kerro, Lauri, kerro missä hänet tapasit, miten hän nyt elää, vieläkö hänen henkeään väijyy vaara!

Ja Lauri kertoi. Hän sivuutti lyhyempään Vilpun monivaiheiset vaaranretket, mutta jutteli laajemmin ja hilpeästi hänen pelastumisestaan Rääveliin ja hänen kunniakkaasta paluustaan Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä Viipuriin, sekä sukulaismiesten iloisista yhtymisistä. Ja sitä mukaa kuin hän kertoi, löysivät taas kukkaiset veret tiensä Ennin äsken vielä niin kalpeille kasvoille, hänen silmiinsä tuli eloa, toivoa, riemua, -- nyt hän ei enää kysellyt, kuunteli vain. Ja kun lapsi sillävälin kehdossaan heräili, nousi Enni kangaspuilta, laskeutui polvilleen kätkyen viereen ja puristeli pienokaistaan rintaansa vasten, hokien:

-- Et ole isätön, sinä vesani pieni, et ole orvoksi maailmaan syntynyt, taattosi elää, luoksemme tulee. Vielä alkaa meillekin, Matti, onnen aika, ison onnen aika, kuuletko, Matti...!

Kun Lauri taas tuokion kuluttua poistui tuvasta, niin läiski siellä taasen pirta, mutta nyt reippaasti, pirteästi. Iloa ja onnea kertoi sen jokainen isku, jota säesti hiljainen, mutta riemua täyteläänä raikuva kehtolaulu.

Pihalla, maito-aitan ovella, odotteli Lauria niinkuin monesti ennen talon surumielinen emäntä, joka oli tulijan nähnyt, mutta tahtoi hänet muista erillään tavata. Hänelläkin oli oma kysyttävänsä, sen Lauri tiesi, hänenkin välinpitämättömyyteen vaipunutta mieltään vaivasi toki eräs huoli ... hänen maailmalle lähtenyt, hyljätty poikansa.

-- Heinon olet tavannut, sen kasvoistasi näen, puhui emäntä. -- Missä hän on, miten hän elää?

Mutta kun Lauri kävi kertomaan Heino-pojan seikkailuista ja monista vaiheista, keskeytti hänet emäntä, virkkaen:

-- Niin, niin, hän on purjehtinut suurten merien yli ja punainen kalma on hänen kintereillään kulkenut. Paljon tuskaa olen hänen tähtensä tuntenut, ohkaiseksi on kulunut rukousnauhani, kun hänen henkensä puolesta täällä olen palunnut. Missä hän nyt on?

-- Viipurissa, siellä on yhdessä Vilpun kanssa, terve hän on ja reipas, ja äidilleen laittoi terveiset.

-- Mutta mitä hän aikoo ... pappia ei hänestä siis enää tule?

-- Ei, mutta hyvin hän näyttää silti menestyvän. Kenties tulee Heinokin syksyllä kotipuolessaan käymään.

Silloin emäntä melkein säpsähti:

-- Tuleeko, mitä hän täältä hakee, miksei hän pysy siellä maailmalla, jonne kerran läksi. Miksi katkoo taas suuren uransa?

Ällistyneenä kuunteli Lauri tuota muuten harvapuheisen tätinsä sanatulvaa, -- miksei äiti soisi poikansa kotiin palaavan, mitä taas emäntä oudoilla puheillaan tarkoittanee...! Tunsihan Lauri jo entuudestaan Marketta-emännän sairaalloiset mielikuvat, hänen hämärät aavistuksensa ja oudot ennustuksensa. Mutta entistä hehkuvampi kiilto näytti nyt olevan emännän syvälle painuneissa silmissä, entistä levottomammat olivat nyt hänen eleensä, katkonaista, hätäistä oli hänen puheensa. Ja rauhoittaakseen sairaalloista emäntää kävi Lauri taas hänelle kertomaan Heinon vaiheista, kertomaan reippaasti, iloisesti, niinkuin ne Heino itsekin oli kertonut. Rauhallisemmin sitä nyt emäntä aitan kynnyksellä istuen kuunteli. Mutta kun Lauri oli lopettanut kertomuksensa, istui Marketta vielä kauan äänetönnä, miettiväisnä, ikäänkuin jotakin omaa, syväpohjaista tuumaansa hautoen, ja puhui sitten harvakseen, melkein kuin itseksensä:

-- Hänen levoton, vaihteleva verensä, se on vielä eräretkien perintöä, sitä yhä pelkään. Mutta minun on varjeltava häntä uudelleen uraltaan suistumasta; minun on se tehtävä, vaikkapa oman henkeni hinnalla...

Sitä ajatusten lentoa ei Lauri voinut seurata. Hän oivalsi tätinsä käyneen vielä entistään omituisemmaksi ja nousi hetken kuluttua aitan kulmakiveltä, jättäen tätinsä yksin noihin omiin, kaukaisiin mielikuviinsa.

Aholle päin käveli nyt Lauri, sinne, missä Tuomaat, isä ja poika, sivuilleen vilkumatta yhä raatoivat, vaikka jo lehdon koivut heittivät pitkät iltavarjot halmeen harmajalle pinnalle. Entisellään näyttivät miehet olevan. Mutta kun Lauri lähemmäs astui, niin hän pian näki, että olipa sentään jo pahasti harvennut sedän paksu takkutukka ja että nuo kapeat huulet, jotka ennen aina olivat työn aikana pysyneet niin tiukasti ja vihaisesti ummessa, nyt hiukan lerpattivat hänen raataessaan. Ja kun setä Laurin näki ja häntä kohden työstään kohottausi, niin eipä enää aivan suoraksi oiennutkaan tuo tanakka varsi. Itseään säälimättä oli Tuomas siinä ikänsä raatanut, ja se armoton työn kuri oli hänestä liian aikaisin vanhuksen tehnyt. Niin päätteli Lauri itsekseen. Mutta toisilta hän myöhemmin kuuli, että tuo toistalvinen hiihtomatka Vesilahdelle, se oli Karmalan karhun taittanut. Ei ollut kotitöihinsä tottunut raataja kestänyt sen retken mielenliikutuksia, ei vangin kahleita eikä odottamatonta vapautustaan, -- sen talven jälkeen oli häneltä katkennut hammas ja lähtenyt hius.

Poika-Tuomaan työtä ei vieraan tulo keskeyttänyt, mutta setä vääntäysi toki Laurin viereen pientareelle, kyselemään, missä sitä näin pitkään oli viivytty. Ja Laurin kerrottua lyhimmittäin matkansa vaiheet, istui kumara isäntä vielä hetkisen ääneti hänen vieressään ja virkkoi sitten melkein surunvoittoisesti:

-- Taidatpa nyt tulla ja ottaa isännyyden käsiisi tässä talossa, koskapa akottuakin aiot.

-- En setä, en ole sitä aikonut, vastasi Lauri.

-- Aio sinä vain minun puolestani, minä rupean jo vanhenemaan. -- Vähän kammelsi nyt Tuomaan kieli, hän ei ollut tottunut pitempään puhumaan tällaisista hellemmistä asioista. Varsinkaan hän ei ollut Laurin kanssa koskaan tuttavallista tarinaa pitänyt. -- Jätän jo mielelläni isännyyden, työn ja vastuun, nuoremmalle miehelle. Eipä silti, että aikoisin työstä herjetä ... ei se minulta käy. Mutta ottakoon jo notkeampi, liikkuvampi mies talonasiat hoitaakseen --, nuorena ne piti minunkin ottaa, kun sinun isäsi ja setäsi kalajärville kaatuivat ja ukko eläkkeelle heittaysi. Nyt on minun aikani heittäytyä eläkkeelle. Se on minulle huolettomampaa, minä olen jo vanha!

Mutta kun Lauri nyt selitti sedälleen, että hänellä on aivan toiset aikeet, jotka hän jo osaksi on alullekin pannut, niin ei Karmalan isäntä sitäkään hämmästynyt.

-- Sinä oletkin nuoresta asti ollut erämiehiä niinkuin oli ukkosi, virkkoi hän, -- taitaa todella olla onnellisempaa sinulle, että korpeen asetut. Ja taitaa se olla kotitalollekin parempi. Sinä voit elää eristä, talon täytyy elää kovasta työstä. Saat perintösi Karmalasta, jos sen niinpäin tahdot, ja Tuomas rupeaa täällä silloin isännäksi, ottaa akan, antaa eläkkeen meille vanhoille...

Nyt isä-Tuomas koroitti äänensä, niin että kuokanvarressa heiluvan pojankin vihdoin täytyi kääntyä kuuntelemaan toisten puhetta. Ja hänelle nyt isä-Tuomas jatkoi:

-- Niin, Tuomas, sellainen on nyt mieleni, että sinä rupeat ensi syksystä Karmalaan isännäksi ja minä jättäydyn syytingille. Sinä saat ajaa hevosta, minä tartun kuokkaan, sinä saat riidellä voutien kanssa ja kantaa kymmenykset pappilaan ja pitää talon pystyssä, minä kuuntelen vain syrjästä, havupölkyn luota...

Poika-Tuomas katsahti isäänsä kummastuneena ja epäillen, että laskiko tosiaan hänen isänsä leikkiä, -- katsahti toisen kerran ja jo ymmärsi täyden toden olevan kysymyksessä. Hän seisoi siinä hetkisen tyhmistyneenä, ymmärtämättä mitään, sitten hän tarttui kuokkaansa, arvellen, että totta kai se niin pitää olla, koska sen isä sanoo ... ja käveli työtään jatkamaan. Ja sillä se asia oli päätetty, ensi syksystä oli Tuomas Tuomaanpoika oleva Karmalan perintötalon isäntä.

Mutta Lauri huomautti vielä sedälleen, kun he olivat jääneet kahden pientareelle, että onhan tällä toinenkin poika... Synkäksi kävi siitä isän katse. Ei se leimunnut vihaa nyt, niinkuin kerran Vesilahden pappilassa, alakuloisuutta se kertoi, ja alakuloinen oli isän äänikin, kun hän vastasi:

-- Se poika jätti kotitalonsa muiden raadettavaksi... Olisin ehkä minäkin vielä pyörtänyt kironi, jos hän olisi kotiin palannut ... mutta ei ole hän tullut! Olkoon talo Tuomaan, niinkuin on puhuttu!

Sitä virkkaessaan oli vanhus ikäänkuin entistään pienemmäksi vaipunut, surua ja ehkä katumustakin kertoivat hänen kuihtuneet kasvonsa. Eikä enää entistä varmuutta eikä ankaruutta kuvastunut hänen liikkeistäänkään, kun hän hetken kuluttua nousi ja läksi taloon päin astumaan, käskien poikansakin jo lopettamaan työnsä. -- Taltuttanutpa on maailman taival Karmalan isännänkin, arveli Lauri, kumarana kulkevan setänsä jälkiä lehdon halki pihaan astuessaan, -- se oli siis kuitenkin kovempi kuin hän!

Jäykkänä, harvapuheisena, ikäänkuin elämään väsyneenä kävi Karmalan perhe illallispöytään, eikä monta sanaa aterian varrella vaihdettu. Oli tosin Laurin tulo tuonut talonväen mieliin ikäänkuin uuden, raikkaan tuulahduksen, joka heitä kutakin oli elähdyttänyt ja heidän mietteensä uusille urille kääntänyt. Mutta näkyville sitä mieltään ei kukaan laskenut, ja siksi vallitsi tuvassa se sama entinen kylmä äänettömyys ja jäykkyys, joka niin usein ennenkin oli ajanut Laurin jousineen ja koirineen yksin korpeen ja joka oli hänestä metsämiehen tehnyt. Yhtä puhumattomina vetäytyivät kaikki aterian jälkeen levolle: isäntä uunille ja poika-Tuomas hänen jalkopäähänsä, emäntä ja Enni peräseinän penkille. Laurille oli vuode tehty entiselle paikalleen uunin kupeelle, missä hän Heinon rinnalla lapsuusunensakin oli nukkunut, ja niinkuin ennen kiertäytyi Peni haukotellen hänen jalkojensa luo. Pitkästä ajasta makasi nyt Lauri taas kotipirttinsä permannolla, muistellen siinä elämiään harmaita vuosia ja rakennellen mielikuvituksessaan iloisemmaksi, valoisammaksi, elävämmäksi sen tuvan, jonka hän itselleen ja nuorikolleen aikoi perustaa, -- siellä piti naurunkin saada helähtää, vaikkapa ei olisikaan aina huolta vailla huominen päivä.

Se oman, iloisen onnenkodin tunne hänen mieltään hiveli, ja suloisesti painoi jo uni hänen luomiaan. Mutta vielä kerran Lauri hymähti, ennenkuin nukkui. Hänen muistoonsa välähti näet yhtäkkiä isäntä-sedän aikeet, joista tämä äsken pientareella oli puhunut, eikä Lauri voinut olla kuvittelematta mielessään, minkälaiseksi elämä Karmalassa oli muodostuva, kun isä-Tuomas luopuu isännyydestä ja jättää sen pojalleen. Mitenkähän siitä serkku-Tuomas selviää, hän, joka on aina tottunut kulkemaan isänsä vaossa? Ei koskaan edellä, aina jäljessä, ei koskaan omassa vaossaan, aina isänsä. Näistä puolin siis tuo juureva poika painaa raskaan auran terää multaan ja ränstynyt isä kaivaa eläkeukkona vieressä ojaa. Ja kun he Mustanahon laidasta taloon murkinalle laskeutuvat, silloin kävelee kai poika-Tuomas edellä ja hänen perässään köpittää isä samassa tahdissa...

Mutta kerran putoo kai isä-Tuomas pois, ja hänen tilallaan rupeaa ahopellolla nykyisen poika-Tuomaan poika astumaan isänsä jälkiä, yhtä juurevana, yhtä luisevana ja tuumissaan yhtä lyhyenä. Ja tämä poika kasvaa hänkin kerran mieheksi, kasvaa vartevammaksi isäänsä, jolta taas häneltä vuorostaan kovassa työssä ovat sivut taittuneet ja haivenet harvenneet. Silloin kai taas näiden osat vaihtuvat, poika-Tuomas astelee ahopellolla isäntä edellä ja isä-Tuomas eläkeukkona perässä. Ja niin jatkuu sitä vuorottelua yhä edelleen, polvi polvelta, Tuomas Tuomaalta, kun siinä Mustanahon laidassa isien tapaan raadetaan kovassa työssä ja pidetään hiellä ja kurilla ja hartiavoimalla pystyssä Karmalan vanhaa perintötaloa.

XVI. RAJANKÄYNNISSÄ.

Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan johdolla lähtenyt Naulasaaresta liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja teki nyt kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden välistä saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli suurenlainen retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi selventämään kahden heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita riitoja. Olavi-ritari oli ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi rotevaa huovia -- Tuiran Vilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän sittenkin väliin seurueensa tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät sisämaalaiset oikein vihaisesti vastakkain kimmahtivat. Hänen suuressa johtajavenheessään, joka aina etumaisena souti, kulkivat myöskin Pohjanmaalta kutsutut lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset Halliparraksi sanoivat, istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta johtajavenhettä, jota kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin kokonainen miesjoukko, seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja Hämeen erämiehet, joita melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin lähtenyt. Oli näet sovittu molemmin puolin, että tänä kesänä ei etäämmille eräjärville kalaan yritetä, ennenkuin raja on käyty. Sen sijaan oli nyt joka pitäjästä miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan heimonsa ja paikkakuntansa oikeuksia.

Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä, jotka Lapinkorvessa eränkäyntiä harjoittivat -- Sääksmäen ja Pälkäneen pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen -- ja joille tämä eränkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön elinkeinonapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjää, Savilahti ja Juva, siellä harjoitti taas koko asutus eränkäyntiä ja tälle verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet vielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa ja juuri senvuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään kävi.

Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista kuin rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä väittelyissä että sovitteluissa nyt etumaisina kulkivat, nepä myöskin kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Mutta kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja epäluuloista, karttelevaa oli sen vuoksi eriheimoisten yhteistoiminta tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin, vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden välille. Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin leimahtamaan aina kun jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, mutta surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:

-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille on neuvonut.

-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!

Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että pisteliäästi toisilleen kuiskivat:

-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!

-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja saunan polttaa!

Ja tämä jälkimmäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin yleisimmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin, ilmeistä toraa syttynyt. Kuljettiin suoraan pohjoiseen, vedettiin raja Vahvajärveä pitkin ja sovinnossa jätettiin Juuritaipale, jossa Karmalan Laurilla oli uudispirttinsä jo kattopäällisenä, Hämeen puolelle. Mutta kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta valkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten myöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat vaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heimolla kulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot kävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät. Mutta pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli ovela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin löytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät. He rakensivat silloin kiireellä pyykkipatsaan jonkun selkäsaaren kunnaalle tai kallioniemen kärkeen ja soutivat siitä salmia ja virtoja ylöspäin, oikaisten korpeen ja kankaille silloin, kun vesistöt mutkittelivat. Molempain heimojen erämiehet soutivat johtajavenheen perässä, kappaleen matkan päässä toisistaan, mutta soutivat päätään pudistellen, sillä he jo epäilivät, mitenkähän siitä vastainen pyyntimies tuon rajan tuntenee...

Päästiin näin Hankavetten ohi ja soudettiin Kylmäjärven selkiä pitkin, jotka nyt heinäkuun paisteessa lämpöisinä helottivat. Iloisena ohjasi siellä Olavi Niilonpoika itse johtajavenhettään noita pitkulaisia, lehtevärantaisia selkiä ja mutkittelevia salmia pitkin, aikoen ne tapansa mukaan jakaa kahtia kilpailevain heimojen kesken. Mutta silloin rupesi kuulumaan hänen perästään äänekästä mökää, ja kun hän muutamassa salmessa kääntyi taaksepäin seuralaisiaan katsomaan, niin istuivat nämä airot pystyssä venheissään ja huusivat:

-- Tästä me emme eteenpäin souda, nämä ovat hämäläisten ikivanhoja vesiä!

-- Meidän takamaitamme ei saa halkaista!