Part 31

Ja hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin jotain vastaanottaen.

"Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää surujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu kiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä pitkän kokenut!"

"Joko se meni? Kuka meni viemään?" kysyi hän hetken perästä Anna Loviisalta, kun pappi oli poistunut. "En jaksanut enkä muistanut sitä siinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja toivossa odotan."

Hän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä maatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu.

"Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin kirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä huokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren myrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste sieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?"

Kerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu Paavolle, milloin sielu pääsee siteistään.

"En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa aikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden koukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni taivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan — ilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa."

Kuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa tyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä, ja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen varoen ja arastellen ovea kiinni perässään.

"Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!" kuului Paavo puhuvan epäselvästi ja katkonaisesti. "Näethän, Herra, miten heikko minä olen ja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on, niin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä."

Albertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja teroittaen kuuloaan käsi korvan takana.

"Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua ennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma vainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on toisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät, jotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen, kun avaat tämän oven."

Hän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen tyynyllä jokaisesta hengenvedosta.

"Joko nyt on aamu?" kysyi hän herättyään Albertiinalta.

"Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on", vastasi Albertiina hellästi pyyhkien sairaan otsaa.

"En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti rintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on odotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat, niin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja laske alemma! Näin on parempi."

Samassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa sairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen.

"Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä näiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä aivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista."

Hän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan.

"Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät kuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt on vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta."

Anna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään toistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä liekillä.

"Sanokaa niille, että tulevat tänne!" kuului sairas sanovan heikolla, valittavalla äänellä.

Ovesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet pyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille seinän viereen.

"Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille vaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja itkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet ja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö viimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt en jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —"

Hän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen päätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä yksin.

Anna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja kuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen.

"Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen ensimäisenkin!" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. "Köyhä, kurja syntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta — sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!"

Oli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin sairaan raskas, vaikea hengitys.

"Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni, vaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla. Lukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'."

"Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä pimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole mitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin Herra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin odottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin likellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain."

He istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja Albertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät päätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten taas istuen äänettöminä.

Aamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena, vaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa.

"Voitin toki", sanoi hän hiljaa. "Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla tässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä, Jeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä."

Hänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti. Albertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä sisälle kamariin.

Seistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten sairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina kuolevan katseen yli.

Ja sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan kallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä...