Part 2

"Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti lähteä pitkälle matkalle."

Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina.

"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?"

Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja tuntenut.

"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin, etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani. Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja kuoleman pelolla itseäni vaivasin."

"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi vanha isäntä.

"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää itselleen eikä muille."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet ristissä vierasta.

Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista koskaan kuulleet eivätkä nähneet.

"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä, vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran tietä."

"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä.

"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo.

Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa? Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin, muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli hänelle itselleen auennut.

Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa. Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen.

"Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!"

"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!"

Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle.

Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka tietään oikeana pitivät.

Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla hänen sydämessään katkeruutta enää.

Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan vihaisin katsein.

"Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle.

"Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä.

"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä on sinua etsitty... Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä. Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena.

"On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa penkille.

"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin. Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan.

"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut, että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin elävänä edessä!"

Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja, siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään.

"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli. Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti.

"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa.

"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko, niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua."

"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet, jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi.

"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi."

Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä.

Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien.

"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?"

"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen ruoka."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä usvaansa pimenevään iltaan.

II

Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa — ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista päämääristään tietoisina.

Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista, ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta.

Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta, jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen. Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä, niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä, kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja tutuiksi tekeytyen.

Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti samalla aina seppää ja sepän puheita.

Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti, kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä, kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa! Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä, kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle, kun Herra kutsui.

Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan.

Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja uusien päätöksien ja aikomusten.

"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun Paavo oli palannut metsästä.

Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään.

"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni", sanoi setä melkein ivallisesti.

Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä.

"Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä. "Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen."

Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty? Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä.

"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan — nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi setä.

Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen sanottava.

"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat — helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä äänellä.

Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan.

"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja osaisi jotain!"

Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin puheen alta pakoon.

"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän yhtäkkiä sedältä.

"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä.

"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus. Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde."

"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen.

"Papit ovat osattomia Herran hengestä."

"Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi.

Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto? Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan?

Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli, oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin pelkoon ja epävarmuuteen.

Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille, jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto, niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä, todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain, jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään.

Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua:

"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi. Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut".

Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle? Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään. Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka, oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman ystävänsä.

* * * * *

Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon.

Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden, jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä.

Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut, jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä. Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat siellä alla.

Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä, pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi! Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut.

Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä, kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana, raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä äänekkäämmäksi.

Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta, vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret sille sitten ovensuussa nauramaan.

Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen, mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti.

Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin.