Part 7

Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan. Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»

Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!

Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento. Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.

Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.

»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»

Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä mies oikein tarkoitti?

Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan, epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.

Ja sitten alkaa keskustelu.

Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen elämästä?

Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme...» Ja eivätkö myös nuo, jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme...?» Ovatko toiveemme toteutuneet?

Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit, minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua, vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin täydellisesti.

Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin... sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta... ajattelepas, jos hänestä olisi tullut tuhlaajapoika... jos hän olisi tuottanut sinulle vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka... jos hän juuri täysi-ikäiseksi päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?

»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö muista... sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin tuosta palstasta ja _miten_ sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit: 'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan siunausta.' Entäs nyt... nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»

Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi? Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.

Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa tilanteissa.

Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.

Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi ylösnousemuksen aamunkoi.

Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen valtaa kiitollisuus. Amen.

JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.

1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.

Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi Raamatun merkillisimpiä öitä.

Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä, mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana kuin erämaan keidas.

Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?

Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset yhteen sanaan: — työtä ... paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä... vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.

Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.

Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.

Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua vastaan neljänsadan miehen kanssa!

Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.

Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu, jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.

Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi...» »Niin... mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin — mutta ... sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden...»

»Niin... mutta vaimo ja lapset... eivätkö ne sentään ole viattomat?» »Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia, joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin... mutta se oli rikos sittenkin...»

Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin mustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».

Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan... jos hän ylimalkaan jättää sinut henkiin...»

Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja pelasta minut!»

Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.

Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla. Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»

Miten käy nyt Jaakobin?

Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»

Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt, mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava minua. Herra on siunannut minut!»

Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa. Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku. Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.

_Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse._

Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.

Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.

HERRA ON MINUN PAIMENENI.

2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.

Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa, kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja sammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.

Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin paremmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen opettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä kuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on liikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä valmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee, kuinka työkin voi olla tappavaa.

Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.

Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia vaikeuksia.

Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet. Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?

On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat vedet» ja »viheriät niityt».

Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen. Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen, pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen, mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim. onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan ilon.

Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi. Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.

Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä juontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä viheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien takaakin on niitä virkistävä muistella.

Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin. Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan. Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on minun paimeneni.»

Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.

MIESKOHTAINEN USKO.

3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.

Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen juhlallisen vaikutuksen.

Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät ja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein aina värähti syvemmin: »... jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan — moninaisilla kiusauksilla vaivataan...»

Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa, jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.

Vasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle — kirkastunut.

Mieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa emme voi kyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden tunteen, kirkastaa mielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään, pitää yllä toivon loppuun asti.

Ei ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut apostoli Pietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta silloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.

Pietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut unohtaa ylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän lämmitteli hiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin laskenut viimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi enää.

Mutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui pääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.

Mieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää. Järkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä — jos hänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee — siitä huolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa keskenään, mutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee sydämensä ääntä. Ja varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa sydämensä puhua, hän on eniten itseään. Järki on vain tuollainen hieno herraspoika, joka kepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta niitä kokonaan hävittää, vaikka turmeleekin suurimman osan.

Mieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas talonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän säikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on säästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa mieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.

Sellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi vaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on vetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä tiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä, mutta nyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt... minä tiedän, että Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.»

Mutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole tavaraa, jota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka kaivetaan päivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari tietää sen kokemuksestaan.

Siitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät kärsimykset ja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä hengen kultaista kaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee kärsimyksistään, niinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on paljon työtä ja vaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen iskettävä siihen — laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan. Hänen menestyksensä maanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon hän jaksaa ponnistaa.

Niin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne ovat vain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan. Niiden kautta usko puhdistuu ja vahvistuu.

Uudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan edustaja kerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan taloonsa. Onnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi, mikä takaa hänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen jälkeläisilleen.

Samanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin. Sekin odottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin, kun Jeesus Kristus ilmestyy. Amen.

SIELUN JANO.

4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.

Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka toivorikkain mielin lähti matkaan.

Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille. Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.

Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää, mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.

On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka ei jätä häntä koskaan pulaan.

Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua. Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi, että uskaltaisi tehdä tuon matkan.

Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus, tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä on sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.

Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole _hän itse_. Hän itse on jossakin muualla... vaeltelee pimeitä, rannattomia maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on kolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.

Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän katseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen katseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.

Miksi?

Siksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.

Rakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin olen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja sieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan enkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen lähtenyt?

En tiedä.

Mutta — sitten... sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin päin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra, sinäkö se olet... sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?

Ja kuin kaukaa... kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Rakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri nyt... nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme toisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä huokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa Vapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Joka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?

Tällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden virroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen saaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena, vaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan. Amen.

KAIKKIEN SYDÄNTEN PÄIVÄ.

Rukoussunnuntai. — 2 Moos, 17. 8—15.