Part 6
Luin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta. Siellä makaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain juoksuhaudoissaan ja kuoleman enkeli kulkee rintamain välillä, niittäen saalistaan. Mutta — tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli ankarasti taisteltu. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin seuraavanakin päivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän riehui taistelu mitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä vähitellen lakkasi. Ihmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, — kunnes yhden ja toisen sotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi ajatus: nythän on jouluaatto! Jo kipuaa saksalainen sotilas juoksuhaudan reunan yli, kädessään pieni kuusi, jossa lepattaa muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään venäläisten linjoja kohti. Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö laukausta kuulu. Ei kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui, on aivan äänetön. Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle. Hänen takanaan virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten juoksuhaudasta ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja kyyneleisiä kasvoja. On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt ei taistella, nyt annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa ja ihmisten kesken mielisuosio.
Ihmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin näkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja Vapahtajan siinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään kääriytyvän maan: »... vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat Jumalan lapset.» Sellaista saa risti aikaan.
Risti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman kansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa. Amen.
ÄITI.
Marian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.
I.
Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.
Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin, täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä, vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.
Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät onnea, toiset syvintä surua.
Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta. Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.
Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella. Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti, Neitsyt Maria.
Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu, luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»
Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?
Äidin onnea, äidin levottomuutta.
Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin, hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.
Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä, — mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen äidinsydämensä kärsi.
Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi, melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla. Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä, mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja kirjanoppineet?
He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa. Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini? Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini!»
Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.
Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.
Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan... tämä poika, tämä iäkäs, tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää. Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi, eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.
Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti kärsiä ja kuolla.
II.
Mihin kehoittaa meitä Marianpäivä?
Se kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan siitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen ja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään kärsivien kanssa.
Mutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian kanssa, murehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin ja paras, naulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.
Kun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet sille paikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa, mutta samalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se Pyhä savu, jota hänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen sisältyy yhtäältä syvän kunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja katumuksen tunne: ihminen suree itseään, omaa huonouttaan ja kelvottomuuttaan Ihmisen pojan edessä.
Nyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna. Pukeutukaamme mekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti. Sillä kristikunnan suuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.
VANHA MUISTOLAHJA.
Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.
Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.
Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat, kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»
Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.» Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen, sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa tämän maan päällä.
Sillä se on _ihme_, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki muuttuu ja häviää.
Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut. Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon. »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni...» Nuo sanat lausuttiin jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.
Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet omaa elämääsi... lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.
Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit, alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet — puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu, kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että kielikin on muuttanut muotoaan.
Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana. Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten alainen.
Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan? Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta _vanhuutta_ kohtaan, niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta ansaitsee kunnioituksemme.
Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja, esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme voida rahassa arvostella.
Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen. Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä on testamentin pyhyys, kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.
Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on — siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä. Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme. Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen esineeseen syventyä. Amen.
SE ON TÄYTETTY!
Pitkäperjantai. — 5:des ahti.
Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille, jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä. Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.
Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo, korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?
Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten? Se on meillä ikäänkuin verissä.
Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä hyvin ymmärtää.
Vastaan kysymykseesi.
Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen vuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.
Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa aina luottaa.
Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.
Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä. Voimme sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.
Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.
Kuinka olisi nyt voinut käydä?
Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien tuskien runtelemana!»
Mikä seuraus siitä olisi ollut?
Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-ajovaunujen jäljessä.
Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään, minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: _Jumalaan_. Jos koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni. Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»
Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»
Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha. Hän oli päässyt perille. Niin ... todellakin hänen korviinsa kantautui ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua, jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!»
_Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä._
Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta oli lunastettu.
Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa. Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä. Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen näköinen.
Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.
Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin... miksen sanoisi: synnistä. Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.
Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty! Amen.
MINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.
Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.
Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.
Tyydyttääkö tämä meitä?
Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.
Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.
Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?
Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä meitä.
Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.
Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.
Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, — olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.
Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se nousi pääsiäisaamuna.
Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.
Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.
Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.
Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin odottaa omaa kuolemaamme.
Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.
Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme, että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme päättäneet _kestää_ ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi ponnistelemme.
Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen, että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.
KUN ELÄMÄ VALKENEE.
2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.
Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.
He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.
Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.
Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi sellaista käsittää?
He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.
Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä kotoisin.