Part 2

Sanon, että jouluenkelillä on sinulle jotakin puhumista. Tietysti et usko mihinkään jouluenkeliin. Se kuuluu lasten maailmaan ja lapsille myönnät mielelläsi oikeuden siihen.

Mutta — kuvitelkaamme, että sellainen olisi olemassa. Mitä sanottavaa sillä silloin olisi meille — aikuisille?

Jouluenkeli kertoisi meille tarinan pienestä pojasta tahi tytöstä, joka kerran eli lapsuutensa onnellisia päiviä. Hän kuvailisi tuon lapsen niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Sinä ehkä kohautat olkapäitäsi ja sanot: »Niin ... se oli siihen aikaan.»

Mutta jouluenkeli ei antaisi tuon häiritä itseään, vaan jatkaisi. Hän kertoisi meille ajasta sen jälkeen, — ajasta, jolloin jo olimme suuria, aikaihmisiä. Ja hän näyttäisi, kuinka nuori mies tai nuori nainen joutui vieraalle maalle ja tuhlasi siellä omaisuutensa, eläen irstaasti.

Ja jälleen hän puhuisi niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Me ehkä kohauttaisimme uudelleen olkapäitämme ja sanoisimme: »Niin... entä sitten?»

Silloin jouluenkeli kääntäisi meihin suuret, kirkkaat silmänsä, katsoisi meitä vakavasti, mutta samalla lempeästi ja kysyisi: »Eikö mielesi tee puhtauteen, kirkkauteen ja vapauteen t.s. Jumalan ihanaan valtakuntaan? Sillä puhtaus, kirkkaus ja vapaus on samaa kuin Jumalan valtakunta». Ja sen jälkeen hän jättäisi meidät, sanoen: »Nyt menen tuonne ylös... taivaaseen. Sillä sielläkin vietetään joulua nyt ja joulukynttilät sytytetään sielläkin.»

Eikö totta — jouluenkeli on oikeassa siinä, että maailma kulkee kadoksissa ja sen mukana niin monta ihmistä, sinäkin ehkä niiden joukossa. Sinä tunnet sen, ehkä myönnätkin sen. Sanot: »Niin... se on totta. Toivoisin monen asian olevan toisin, mutta minkä sille enää voi.»

Sanon sinulle: Kristus, Vapahtaja on syntynyt. Ja tahdon näyttää, mitä se sana on saanut ja yhä! vieläkin saa aikaan.

Ennen vallitsi maailmassa pakanuus ja pimeys Kreikan ja Rooman valtakunnat olivat suuresta sivistyksestään huolimatta sentään sangen turmeltuneita — ainakin loppuaikoinaan. Ihmiset kaipasivat jotakin, joka olisi rauhoittanut heidän sydäntään. Ja sitten tuli Kristus. Hänessä löysivät tuon ajan ihmiset jumalansa.

Entä vielä nytkin. En puhu nykyisten sivistysmaiden suuresta avuttomuudesta. Myönnän, että nykyaikainen sivistys voi tyydyttää sangen monia ihmissydämen tarpeita. Mutta synnistä se ei voi puhdistaa. Ajattelen lähinnä nykyajan pakanamaita, esim. Etelämeren saaria. Tiedämme, että monilla niistä on vieläkin tapana ihmissyönti. Mutta miten käy, kun Jeesus Kristus tulee tunnetuksi? Tuollaiset tavat häviävät eikä meillä lie syytä valittaa.

Entä Vapahtajan aikaan? Silloin ei vielä käsitetty esim. sairasten hoitoa, ei ainakaan sillä tavalla kuin nykyään. Oltiin päinvastoin monessa suhteessa sangen julmia. Esim. spitaalisten piti asua kylien ulkopuolella maakuopissa. Nyt on toisin. Nyt hoidetaan sairaat erityisissä laitoksissa, spitaalitautisetkin. Mene sairaaloihin, kunnalliskoteihin, vanhojen koteihin ja niissä selvenee sinulle joulun merkitys. Saat nähdä kalpeiden kasvojen hymyilevän, sammuneisiin silmiin syttyvän uuden loisteen. Sen saa joulukuusi aikaan, — tuo vertauskuva valosta, joka Vapahtajan kautta on levinnyt yli maailman. Mikä voima on nuo laitokset pystyttänyt? Järkikö? Ei, se on rakkaus, kristillinen lähimmäisen rakkaus, josta joulun lapsi, Jeesus Kristus, aikamiehenä puhui ihmisille.

Sanot ehkä, että maailmassa on kuitenkin niin niin paljon kurjuutta, paheita ja rikoksia. Se on totta, maailma ei ole mikään paratiisi. Mutta jouluna hiipii jouluenkeli joka paikkaan, vankilan komeroihin ja kurjien majoihin. Joulutunnelmaa on sentään jonkun verran kaikkialla. Ja se on merkki siitä, että taivaan pyhät vieraat ovat hetkeksi laskeutuneet maan päälle.

Maailmaan on tullut uusi voima Jeesuksen Kristuksen kautta. Se on tosiasia, jota ei voida kieltää. Ja tämä voima pystyy myös sinuun, kuulijani.

Sen alkulähde on siinä, että tuo mies, joka syntyi jouluna, meni vapaaehtoisesti kuolemaan sinun tähtesi. Sinua se ehkä ei liikuta. Sitä paitsi on siitä jo kulunut niin mahdottoman pitkä aika. Mutta — ajattelepas, että talosi syttyisi palamaan ja jokin tuntematon mies pelastaisi lapsesi. Etkö rakastaisi tuota miestä? Luulenpa, että ottaisit häntä kaulasta välittämättä siitä, että olisi paljon ihmisiä ympärilläsi. Mitä merkitsevät sopivaisuussäännöt silloin, kun on kysymyksessä ihmishenki.

Oi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota miestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle korkeudessa!

Me, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt kokoontuneet joulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä on kirkko paljon kauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu voimakkaammin. Mutta — siitä huolimatta — etkö luule, että Vapahtaja on täällä, tässä vaatimattomassa temppelissä? Minusta ainakin tuntuu siltä enkä luule olevani niinkään väärässä.

Sillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on siunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»

Sen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele elämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja siunaa sinut. Amen.

UHRAUTUVAISUUS.

Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.

Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?» En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.

Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.

Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin sanoa: peloittavan rauhallisesti.

»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»

Tuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on kuitenkin erehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä vaeltaneen miehen tyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista alistuvaisuutta, joka ei ole taistelun menettäneen miehen herpautumista, voimien puutetta, — vaan alistuvaisuutta, josta hän juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka melkein näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.

Sellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen, jolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus kuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen sisältyy aina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen toteuttaa sen sitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo elämäntarkoitus on.

Apostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella jaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä useampaan kertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii meidän omistaa hetkinen huomiota.

Paavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä maailmassa huomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon olisi kuulunut ajallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain taholta. Hän oli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen kansalaisoikeus; sitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa korkeimman sivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, — vieläpä sellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan sivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita tapaamme hänen lähetyskirjeistään.

Siis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä yliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.

Mutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana päivänä Damaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen Kristukseen. Hänestä tuli vain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-aikansa käytti hullun opin julistamiseen.

Minä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa tosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja ottaa selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui maamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset nousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen kimppuunsa. Saattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä johdonmukaisuutta, millä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat juutalaiset kävivät apostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka Paavalin lähdettyä jostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään juoksuttamaan tietoa tuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt Tarsolainen tulee! Olkaa valmiit!»

Ja valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he yllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas toimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim. Makedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin muurien ulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset opetuslapset luulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa ja kulki ystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä jotakin toimittamista... jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea tai rampa puhuttelematta. Totisesti... sellaisina hetkinä hän saattoi sanoa: »Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka hänen väsyneet kasvonsa kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden entinen tuli, kun hän jatkaa: »... jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.» Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä taas. Haavat eivät tuota minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää, ystäväni... älkää turhan vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä löydän sen syrjäkadun, jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu...

Ihmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina voimaa ja uskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu», hän sanoo vain.

Sellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen jättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa mukaan, niinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me arvostelemme heitä heidän henkensä suuruuden, heidän sankarillisen uhrautuvaisuutensa mukaan. Paavali, teltantekijä, on yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei käsityöläisammattinsa, vaan perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi kirkon hyväksi.

Hän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi näkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso... tämä meidän jokapäiväinen työmme... tämä, josta saamme leipämme, on vain tätä elämää varten. Me katsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen maailmaan. Sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.» Amen.

ARKIELÄMÄSSÄ.

Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.

»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo, että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.

Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja toista.

Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?

He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin koti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.

Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin. Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin tahollaan ja olivat tyytyväisiä.

Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen poikansa kehto.

On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin taivaallisiin asuntoihinsa.

Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä asioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.

Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.

Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika. Millä mielellä alamme sen?

Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan? Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä kuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä keskellä arkielämän aherteluakin.

Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?

Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana, joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti kaihomielin.

Mistä johtuu tuo kaihomieli?

Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä siihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.

Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.

»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»

En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.

Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin harmaalta ja painostavalta.»

Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.

Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi, johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin... onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»

Se on kyllä totta.

Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.

Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan oli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.

Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus. Amen.

VAPAHTAJA LUOTTAA MEIHIN.

Uudenvuodenpäivä. — Luukk. 13, 6—9.

(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)

Vuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja sangen erilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista meistä oli raskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin rakkaaksi käyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli ehkä mieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille vain tuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.

Joka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden viime minuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.

On jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin esim. vanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.

Kuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee vuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa mielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena vuotena.

En tiedä, onko se kuvittelua, mutta minusta tuntuu, kuin näin vuoden vaihteessa näkisin enemmän huolestuneita kasvoja kuin tavallisesti muulloin. Mutta se on ainakin varma, että kauppahuoneissa tehdään nyt tilinpäätöstä ja siksi ovat liikemiehet huolestuneita. Voittoko vai tappio — se on hetken suuri kysymys.

On niin omituista, että päivän evankeliumi kehoittaa myös tilinpäätöstä tekemään, sisäistä tilinpäätöstä, — tarkastamaan sitä »varastosuojaa», johon elämän varrella keräämme henkiset hedelmät: — sydäntämme.

Evankeliumissa on kaksi kohtaa, joihin huomiomme erikoisesti kiintyy. Ne ovat nämä: »Hän tuli etsimään hedelmää» ja: »Katso, kolmena vuonna».

Hän tuli etsimään hedelmää. Niin — hedelmää Jumala meiltä odottaa. Ja mikä se hedelmä on? Se ei ole yksinomaan uskoa eikä parannuksen tekoa — niinkuin sitä tavallisesti selitetään — vaan se on edistymistä kaikessa hyvässä.

Kuulen joidenkin sanovan: »Olen käynyt säännöllisesti kirkossa», »olen ollut säännöllisesti lähetysompeluseurassa».

Hyvä on! Mutta — onko sydämesi tullut jalommaksi kuluneen vuoden aikana? Oletko kyennyt menestyksellisemmin taistelemaan esim. kateutta ja ahneutta vastaan, turhamaisuutta ja panetteluhalua vastaan — mainitakseni vain muutamia, henkisempiä syntejä.

Katso, ystäväni: eivätkö hyvät päätöksesi makaa kuolleina kuin kukkaset tien varrella, — kukkaset, jotka lapset poimivat vainiolta ja sitten viskasivat menemään? Ja moni niistä oli kaunis, niinkuin sinun hyvä päätöksesikin, jota et jaksanut toteuttaa.

Kuinka on nyt? Evankeliumissa sanotaan: »Hän tuli etsimään hedelmää, mutta ei löytänyt». Emmeköhän tunne itseämme näistä sanoista?

Ja sitten: tutkinto käy ankarammaksi. »Katso, kolmena vuonna olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt.»

»Kolmena vuonna» — eikö totta? Me muistamme edellisiä vuosia. Samalla tavoin on käynyt hyvien päätöstemme: ne jäivät toteuttamatta.

Oi, me näemme viinitarhan omistajan ankaran muodon. Hän tuntee puutarhanhoidon, sillä hän on taloudellinen mies; hän ei halua pitää hedelmättömiä puita tarhassaan.

Mutta sitten — tuo viinitarhuri. Hän on kasvanut puidensa parissa; hän on seurustellut niiden kanssa. Hän muistaa erikoisesti tuon pienen viikunapuun. Itse hän sen istutti ja jalosti. Hän muistaa paikankin, josta hän sen löysi: muutaman vuoren rinteen, hiljaisessa laaksossa. Ja puulla oli ollut kaikki jalostettavaksi kelpaavan puun tuntomerkit. Hän oli kantanut sen olallaan ja toimittanut istutuksen kaikkien sääntöjen mukaan. Nyt oli kysymys hänen kunniastaan puutarhurina, hänen rakkaudestaan tähän yhteen puuhun, josta oli tullut hänen »murhelapsensa». Eikö se vielä voisi kantaa hedelmää?

Totta kai.

»Herra, anna sen vielä tämä vuosi olla.»

Me olemme tämän ystävällisen, helläsydämisen puutarhurin puolella. Me yhdymme hänen pyyntöönsä. Hänen kaunis uskonsa ei saa joutua häpeään. Viikunapuun _täytyy_ kantaa hedelmää.

Rakkaat ystävät! Mikä lohdullinen alku tälle uudelle vuodelle! Taivaallinen viinitarhuri Jeesus Kristus luottaa meihin. Olemme liian lähellä hänen sydäntään. Hän on liian paljon ajatellut meitä, Hän on suuren vaivan nähnyt.

Eikö hän taistellut puolestamme muutamana kevätpäivänä Golgatan kukkulalla? Aurinko nousi silloinkin loistavana ja kauniina, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä: hänen oli kuoltava.

Ja eikö hän luottanut meihin sanoessaan: »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät»?

Mekö antaisimme nyt, tänä uutena vuotena, hänen kauniin uskonsa meihin joutua häpeään? Ei, sitä emme tahdo!

Tiedätkö, kenestä nyt oikeastaan on kysymys?

Ihmislapsista ihanimmasta, jaloimmasta ja puhtaimmasta. Hän luottaa sinuun ja minuun.

Olet kai kokenut, miltä tuntuu, kun hyvä, jalo ihminen luottaa sinuun? Olet ehkä kurja ja onneton omasta mielestäsi. Et tunne ansaitsevasi luottamusta. Joku on sanonut sinusta totuuden jossakin seurassa: sellainen ja sellainen sinä olet. Mutta tuo ystävä on puolustanut sinua. Hän on näyttänyt sinut toisessa valossa. Hän on selittänyt, mistä heikkoutesi johtuu. Hän on kääntänyt kaikki parhain päin.

Kuinka sinua rohkaisi tuo, kun sait siitä sattumalta kuulla. Sait uusia elämän voimia. Tunsit, että maailma oli muuttunut hyvän joukon kauniimmaksi entistään. Halusit yrittää uudelleen. Mutta — ennenkaikkea iloitsit siitä, että maailmassa saattoi löytyä niin jalo ihminen kuin tuo sinun ystäväsi. Jo yhden sellaisen ihmisen vuoksi kannatti elää.

Ja entä sitten tämä, tämä Jeesus Kristus, joka rukoilee: »Anna sen vielä tämä vuosi olla.» Kuka on jalompi kuin hän, täydellisempi kuin hän? Hänellä on sinuun rakkauden oikeus sen yhden kevätpäivän perusteella Golgatan kukkulalla. Häneen toki voit luottaa, koska hän kerran luottaa sinuun.

Rakkaat ystävät! Me aloitamme nyt uutta vuotta. Emme voi enää mitään sille, että viime vuosi oli sellainen kuin se oli. Mutta nyt seisomme uudella avatulla portilla ja tie on suorana edessämme. Olkoon kulkumme sillä tiellä vakaisempaa kuin viime vuonna. Sisältyköön tuohon kulkuun lujempi luottamus taivaallisen Isän johtoon ja apuun!

Yksikään meistä ei tiedä, istummeko tässä kirkossa vuoden päästä, tahi ylimalkaan missään kirkossa, t.s. olemmeko yleensä elossa. En tahdo sinua peloitella kuolemalla, mutta soisin vain, että turvallisemmalla mielellä lähtisit nyt jatkamaan taivaltasi kuin vuosi taaksepäin. Niin että jos ystävä- tai tuttavapiirissäsi sinusta tämän vuoden kuluessa sanottaisiin: »Hänkin on nyt kuollut», — sinusta olisi jäänyt sellainen muisto, että luotit elämään, ikuiseen elämään, — ja että olet vain siirtynyt sinne — toiselle rannalle, missä voit sydän riemua ja vapautuksen tunnetta täynnä tervehtiä — uutta vuotta. Amen.

HÄVIÄMÄTÖN OMAISUUS.

Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai. — Ps. 73, 23—28.

Taivaassa — sikäli kuin pystymme sitä ajattelemaan — on kaikki sellaista, mikä miellyttää ja ihastuttaa meitä. Siellä on lukemattomia ihanuuksia, joita ihmiskieli ei kykene edes kuvaamaan.

Ja maankin päällä on paljon kaunista ja näkemisen arvoista. Sen ihanuuksia me paremmin pystymme käsittämään. Lyhyessä tuokiossa on mahdotonta luetella edes vähäistä osaa siitä, mistä ihmismieli voi maan päällä iloita. Näiden asioiden luetteleminen täyttäisi kokonaisen kirjan, monta kirjaa. Ajatelkaamme esim. matkoja vieraissa maissa. Olet kai joskus tuntenut halua päästä matkustamaan. Olet ajatellut: »Ah, kun pääsisi kerrankin näkemään maailman merkillisyyksiä!» Niin — paljon tuollaisella matkalla varmasti näkisi. Jo yksin Euroopassa. Ajatelkaamme esim. Italian taideaarteita, sen museoita, sen muita merkkipaikkoja. Ajatelkaamme Roomaa, »ikuista kaupunkia», josta olemme kuulleet ja lukeneet. Mitä kaikkea olisikaan siellä nähtävää ja kuultavaa.