Part 1
ERÄMAAN MATKAAJILLE
Saarnoja
Kirj.
ARVI JÄRVENTAUS
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.
SISÄLTÖ:
Alkulause. Jumalan valtakunta, 1. Adventtisunnuntai. Älä heitä pois uskallustasi! 2. Adventtisunnuntai. Todellinen suuruus. 3. Adventtisunnuntai. Nöyrien luo tulee Kristus 4. Adventtisunnuntai. Mikä merkitys on joululla meille? Joulupäivä. Uhrautuvaisuus. 2. Joulupäivä. Arkielämässä. Joulun jälk. sunnuntai. Vapahtaja luottaa meihin. Uudenvuodenpäivä. Häviämätön omaisuus. Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai. Toivo. Loppiainen. Lapsemme. 1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. Kuuliaisuus. 2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. Anna! 3. Loppiaisen jälk. sunnuntai. Elämän taistelussa. 4. Loppiaisen jälk. sunnuntai. Kilparadalla. Septuagesima. Kylväjä lähti kylvämään siementänsä. Sexagesima. Veisatkaa Herralle uusi virsi! Kynttilänpäivä. Käy sisään kärsimysportistasi! Laskiaissunnuntai. Mistä meidän on iloittava. 1. Paaston aik. sunnuntai. Eräs elämäntarina. 2. Paaston aik. sunnuntai. Tulesta temmattu kekäle. 3. Paaston aik. sunnuntai. Jumalan siunaus. Puolipaastosunnuntai. Ristin voima. 5. Paaston aik. sunnuntai. Äiti. Marian Ilmestyspäivä. Vanha muistolahja. Palmusunnuntai. Se on täytetty! Pitkäperjantai. Minä uskon iankaikkiseen elämään. Pääsiäispäivä. Kun elämä vaikenee. 2. Pääsiäispäivä. Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse. 1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. Herra on minun paimeneni. 2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. Mieskohtainen usko. 3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. Sielun jano. 4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. Kaikkien sydänten päivä. Rukoussunnuntai. Kuinka pääsemme taivaaseen? Helatorstai. Opetuslapsena olemisen vaara ja ihanuus. 6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. Pyhä Henki. Helluntai. Hyvä sanoma. 2. Helluntaipäivä.
ALKULAUSE.
Useimmat näistä saarnoista ovat syntyneet Lapissa, kaukana suuren maailman elämästä ja hälinästä. Siis yksinäisyydessä.
Siitä johtuu, että ne melkein poikkeuksetta pyörivät yhden ja saman kysymyksen ympärillä: kuinka ihminen jaksaa kestää? Mutta samasta syystä johtuu myös, ettei tämä kysymys monessakaan näistä tule selvästi näkyviin. Yksinäisyydessä ei ajatella »ohjelmanmukaisesti». Siellä tyydytään vain siihen, että voidaan lausua rohkaiseva sana itselle ja lähimmäiselle, joka kamppailee saman yksinäisyyden painon alla.
Mutta — sellaiseksihan muodostuu elämä monelle nykyajan ihmiselle muuallakin. Suuressa kaupungissa voi ihminen tuntea itsensä vielä yksinäisemmäksi kuin erämaassa. Näiden »erämaan matkaajien» puoleen tahtoisin siis tällä kokoelmallani kääntyä. Tahtoisin sanoa jotenkin tähän tapaan: »Älkäämme hätäilkö! Ehkäpä tämän synkän metsän läpi sittenkin johtaa jokin tie ja mekin pääsemme — vaikka ehkä yksinäisiä polkuja kulkien — sille portille, joka vie elämään.»
Jos siis tämä kokoelma voi jotakin yksinäistä, tuskassa ja pimeässä kamppailevaa lohduttaa, on sen tarkoitus saavutettu.
_Tekijä_.
JUMALAN VALTAKUNTA.
1. Adventtisunnuntai. — Jes. 25, 6—10.
Vanha kirkkovuosi on loppunut; me seisomme uuden kynnyksellä. Me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen: mitä on tämä uusi kirkkovuosi tuova tullessaan?
On niin somaa nähdä, että päivän evankeliumikin viittaa tulevaisuuteen — siihen aikaan, jolloin Jumalan valtakunta ilmestyy täydessä kirkkaudessaan.
Milloin se tapahtuu?
Toiset sanovat sen jo tavallaan tapahtuneen tahi että se tapahtuu parhaillaan; toiset taas ovat sitä mieltä, että se tapahtuu tulevaisuudessa.
Emme rupea väittelemään tästä; olemme yksinkertaisesti sitä mieltä, että se tapahtuu tulevaisuudessa. Pääasia on vain, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy täydellisenä. Ja silloin toteutuu se, mistä tekstin sanat puhuvat.
Kaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren, jolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja puhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt verhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan tarkoituksia ja kunniaa.
Silloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty pois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko maasta.
Silloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän Jumalamme, jota me odotimme!»
Tällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.
Nyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu taisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa. Jumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut suuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.
Se, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama _toivo_, — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme kiinnittää katseemme toivon tähteen.
Tiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat tähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa kirkkaana nykyisenä raskaana aikana.
Toivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja elämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.
Me työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen toive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.
Ihmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat toiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran kostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon kuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen rauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden sovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme, jota me odotimme!»
Entäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?
Se kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella, toivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan tarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan unohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet vierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt se hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin kirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset vaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen maailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.
Tällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas murhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka surullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta, josta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä, kyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita silmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on lupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?
Ystäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa aika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi, kuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse lapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku sydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti? Hän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin silmät.
Tämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika, jolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä. Silloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat kohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat: »Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa meidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!
Tällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden. Meillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja väkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta, että nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun sydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä, — hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista tietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat lumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka Jumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.
ÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!
2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.
Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin teeskentelemättömyys.
Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.
Nuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin vanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla herkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.
Se voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa toimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten salaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on esim. valtiomiehen toimiala.
Maailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen pysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille taidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä. Luulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä vastaan.
Toista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei valtioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.
Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis todistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen pakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän. Se on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen ies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.
Ei, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin, kun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin vastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.
Mutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen tavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa niinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita joukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille. Mutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on häipynyt olemattomiin.
Mitä sanoisin sinulle?
Sanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita lapsena vaelsit?
En, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.
Mitä siis sanoisin?
Sanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa vakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä rupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt, niin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas totuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on suuri!
Luuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun matkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon kipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä olet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.
Sanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen. Olen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus on ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä sitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua sanomattomasti.
Niin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo Vapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.
Katso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen peittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä pois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten välttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati ryntäämään eteenpäin.
Luuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä epäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä pääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä taivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen suuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria matkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa piikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa hänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»
Niin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo kuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti sinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden teitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa. Ei kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa sinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään, vaikka edessä oli selvä maantie.»
Niin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita pyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla matkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on ainoa, joka vie Pyhään maahan.
Ei — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran hämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat: »... vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.
TODELLINEN SUURUUS.
3. Adventtisunnuntai. — Matt. 11, 11—19.
Olette kuulleet puhuttavan suurmiehistä. Tiedätte ehkä jonkun nimenkin. Suurmiehillä tarkoitetaan sellaisia miehiä, jotka ovat saaneet aikaan jotakin suurta joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla, — sellaista, mikä tulee koko kansan hyväksi.
Jumalan valtakunnallakin on omat suurmiehensä. Päivän evankeliumi esittää meille yhden heistä: — Johannes Kastajan. Hänestä antaa toinen, häntä vielä suurempi, todistuksen: »Hän on vaimoista syntyneiden joukossa suurin.»
Suuruutta mitataan vain tässä näkyväisessä maailmassa toisin kuin Jumalan valtakunnassa. Siellä tulee yksinomaan kysymykseen henkinen suuruus. Tämä saavutetaan hengen yhteyden kautta kaikkein suurimman, Jeesuksen Kristuksen, kanssa. Sen vuoksi kehoittaa apostolikin: »Jokaisella olkoon se ajatus, mikä Jeesuksella Kristuksella oli.»
Tämä henkinen suuruus on usein samaa kuin nöyryys ja vaatimattomuus. Pienin taivaan valtakunnassa on suurempi Johannes Kastajaakin.
Maallinen suuruus saavutetaan esimerkiksi suurten tietojen kautta. Sanotaanhan, että tieto on valtaa. Niiden avulla avaantuvat hyvin monessa tapauksessa yhteiskunnalliset valta-asemat, päästään ylhäisten ja mahtavien suosioon. Sekin voi olla tavoiteltava päämäärä. Mutta suurempaa kuin tämä, on se kuninkaallinen elämä, jonka avulla voitetaan tämä maailma ja sen ruhtinas. Tämä suuruus on lähtöisin Jumalasta. »Sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on voittanut maailman, meidän uskomme.» (1. Joh. 5, 4.)
Monet ihmiset saattavat olla suuria tässä maailmassa, mutta maailma on voittanut heidät. He ovat heikkoja suuruudestaan huolimatta.
Johannes Kastaja oli kohonnut ihmisten yläpuolelle. Hän ei ollut riippuvainen ulkonaisista tavoista eikä siitä, mitä ihmiset pitivät tärkeänä. Näkyväinen oli menettänyt merkityksensä häneen nähden. Sen vuoksi hän esim. esiintyi perin vaatimattomasti puettuna. Hän ei kuulunut »hienoihin vaatteisiin puettuihin». Siinä oli yksi piirre hänen suuruudestaan.
Toinen oli siinä, ettei hän halunnut riistää itselleen kunniaa, joka ei hänelle kuulunut, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut sen tehdä. Hänen julkinen esiintymisensä oli tehnyt siksi voimallisen vaikutuksen, ettei kukaan olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi julistanutkin itsensä Kristukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä hän oli nöyrä. »Hänen tulee kasvaa, minun tulee vähetä», sanoi hän, puheen johtuessa näihin asioihin.
Kolmas piirre, jonka voimme helposti havaita, ja joka tekee hänestä suurmiehen Jumalan valtakunnassa, on se, ettei hän peljännyt ihmisiä. Hän uskalsi mennä nuhtelemaan Herodesta tämän synnistä. Missä meillä on nykyisin sellaisia miehiä?
Mutta — tämä suuruus, joka Jumalan edessä kelpaa, on vaikeuksia tuottava ominaisuus. Sen omistaja saa olla aina valmis kärsimyksiin. Sen todistaa meille Johannes Kastajan elämä.
Hän oli juutalaisten mielestä liian ankara, kovin ahdasmielinen. Hänen herransa, Vapahtaja, oli taas liian lempeä, liiaksi vapaamielinen.
Samoin on asianlaita vielä tänäkin päivänä. Kristitty on ympäristönsä mielestä joko liian maailmallinen tahi liian vapaa. Käyttäytyipä hän miten tahansa, hän ei koskaan kelpaa. Hän saa olla aina valmis ottamaan vastaan moitteita ja tuomiota.
Mutta — jos hän — niinkuin Johannes Kastaja — on kokonaan antautunut Jumalan valtakunnalle, hän ei välitä maailman tuomiosta. Häntä kannustaa vain yksi ainoa suuri intohimo, jos niin tahtoisimme sanoa: halu voittaa Jumalan valtakunta kokonaan. Hän tahtoo olla väkevä, joka »repii» sen itselleen.
Kuulutko, kuulijani, noihin väkeviin, noihin sankarisieluihin, jotka panevat kaikki alttiiksi päämääränsä saavuttamiseksi? Apostoli Paavali kuului niihin. Hän sanoo muutamassa lähetyskirjeessään: »En tahdo mistään muusta tietää kuin Jeesuksesta Kristuksesta, siitä ristiinnaulitusta». Hän oli »väkevä»; hän »repi» Jumalan valtakunnan itselleen.
Samanlaisen väkevän esittää Vapahtaja meille vertauksessa kauppiaasta, joka etsii kalliita helmiä. Kun hän löytää yhden sellaisen, hän menee pois, myy kaikki, mitä hänellä on, ja ostaa sen helmen.
Jos maalliseen suuruuteen pyrkiminen tuottaa pyrkijälleen kieltäymyksiä ja taisteluita, niin ennen kaikkea pyrkiminen suureksi Jumalan edessä. Siinä jos missä on kilvoitus tarpeen. Ja se kilvoitus on tavallisesti niin tulista, niin vaivaa kysyvää, ettei siinä ole aikaa tuudittautua suuruuden unelmiin. Se, joka on suuri Jumalan edessä, tietää sen itse kaikkein viimeksi.
Ehkä sanot nyt: Mitä sitten kannattaa taistella sellaisen suuruuden puolesta? Eikö ole paljon järkevämpää koettaa saavuttaa hyvä yhteiskunnallinen asema kuin jättäytyä kärsimyksille ja pettymyksille alttiiksi? Jos Jumalan valtakunnan valloittaminen on niin kovan takana, saa se minun puolestani jäädä. Hyvä on. Se on ainakin järkevää puhetta ja moni kuuntelee sitä mielellään. Mutta se, joka niin ajattelee, et ole sinä; se ei ole sinun sielusi ääni. Ja sinun sielusi ja henkesi kaipaa Jumalan valtakuntaa ja sitä taistelua, jolla se on voitettava. Senvuoksi et sinä voi jäädä toimettomaksi sivultakatsojaksi, vaan sinä lähdet mukaan siihen taisteluun, joka on pyhin ja jaloin kaikista taisteluista, — taisteluun, jossa ratkaistaan sinun sielusi pelastus. Sillä sinähän tahdot olla väkevä, joka tempaat itsellesi parhaimman voittosaaliin — Jumalan valtakunnan. Amen.
NÖYRIEN LUO TULEE KRISTUS.
4. Adventtisunnuntai. — Joh. 1, 19—28.
Nöyrien luo tulee Vapahtaja — siitä puhuu päivän teksti. Nöyrät saavat hänet nähdä ja omistaa, »Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon.»
Päivän evankeliumi puhuu miehestä, joka todella oli nöyrä: — Johannes Kastaja. Hänellä oli loistavat lahjat, tällä tulisieluisella, hehkuvalla miehellä. Kun hän puhui, oli kuulijoiden pakko kuunnella.
Mutta niin vaatimaton. Metsä, tuoksuva metsä oli hänen asuntonsa, sammalmätäs hänen päänsä alanen. Kun hän aamulla heräsi, kimaltelivat kastehelmet hänen mustassa tukassaan. Kameelinkarvainen vaippa yllään ja vyöllänsä nahkainen vyö hän astui joen rannalle auringon paisteeseen ja saarnasi. Hän saarnasi siitä, mistä koko luontokin hänen ympärillään puhui, — tuo auringon valossa kylpevä, rehevä luonto: — Jumalan valtakunta on lähestynyt!
Kuulijoita virtasi hänen luokseen. Niitä tuli kaupungista ja maakylistä, — monenmoisia ihmisiä, joilla kullakin oli omat harrastuksensa, omat surunsa ja omat ilonsa. Johannes Kastaja puhui heille kaikille ja hänen puheensa teki valtavan vaikutuksen.
»Hän on Kristus!» Niin kuului kuulijoiden arvostelu. »Hän on varmasti joku profeetoista.» Luuletteko, ettei Johannes kuullut noita kuiskeita, nähnyt kuulijainsa kasvoista, minä häntä pidettiin?
Kyllä — kyllä hän sen huomasi. Ja varmasti kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: »Omista tuo arvo, niin tulevaisuutesi on taattu. Kansa kantaa sinut käsillään pyhään kaupunkiin ja sinusta tulee kuuluisa mies!»
Mutta — Johannes Kastaja voitti kiusauksen. Ei hän halunnut omistaa itselleen Kristuksen arvoa eikä profeetoiden mahtiasemaa. »Minä olen huutavan ääni korvessa», hän sanoi vain.
Yksi vain oli suuri hänen mielestään: Jeesus Kristus. Hänestä tahtoi Johannes todistaa, kääntää ihmisten ajatukset pois itsestään ja kiinnittää ne Kristukseen. Tämän miehen rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi, niin vähäpätöiseksi, ettei katsonut olevansa ansiollinen edes hänen kengännauhojansa päästämään.
»Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.» Niin hän saarnasi. Hän tahtoi tehdä tämän tuntemattoman tunnetuksi. Mutta nuo ylpeät fariseukset eivät nähneet Kristusta. He näkivät vain köyhän puusepän pojan, vaatimattoman kansanmiehen, mutta Messiasta he eivät hänessä tunteneet. Tämä oli heidän mielestään toisenlainen: — hän esiintyisi loistavan seurueen kanssa ja hänen ensimmäinen päämääränsä olisi roomalaisten karkoitus, noiden sortajien, jotka pitivät hallussaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin maata. Sellaisen Messiaan he kyllä olisivat tunteneet ja vastaanottaneet.
Mutta Johannes Kastaja näki hänet. Hänen henkensä silmä oli tunkeutunut Natsaretin miehen halvan ulkoasun läpi havaitsemaan enemmän, kuin mihin muut pystyivät. Hän näki Messiaan ja kuninkaan, sen vuoksi, että hän itse oli nöyrä.
Niin on vieläkin. Näin joulun lähestyessä vaeltaa Vapahtaja jälleen ihmisten keskellä, mutta kuka tuntee hänet. Ehkä joku, jolla on hengen terävä silmä. Hän kulkee kylän tiellä ja vaeltaa kaupungin katuja. Mutta suurimpaan osaan ihmiskuntaa sopii sana: »Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.»
Mistä tämä johtuu? Siitä, että on niin harvassa nöyriä ihmisiä. Jokainen tahtoo olla jotakin, tulla ensimmäiseksi. Ja se, joka pyrkii ensimmäiseksi, ei näe viimeisiä. Ja niiden joukossa vaeltaa Vapahtaja.
Johannes Kastaja oli nöyrä. Siinä oli hänen voimansa. Sen vuoksi hän saattoi niin selvästi osoittaa Jeesusta Kristusta ja nähdä hänen suuruutensa.
Mitä on nöyryys? Onko se omien puutteellisuuksien jokapäiväistä ruikuttamista? Sitähän kyllä usein kuulee. Siitä päättäen olisi nöyriä ihmisiä enemmän kuin ylpeitä.
Ei, nöyryys ei ole ruikuttamista. Se on päinvastoin omien lahjojen ja oman elämäntehtävän täyttä tuntemusta ja iloa tämän tuntemisen johdosta. Mutta sellaista iloa ja tuntemista, joka johtuu siitä, että Jumala on kaiken Herra. Tällaiseen nöyryyteen liittyy aina erikoinen voiman tunto. Sitä tarkoittaa Paavalikin sanoessaan: »Kun minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen».
Jos ihmiset omistaisivat tällaisen nöyryyden, he voisivat enemmän iloita Vapahtajan tulosta. He iloitsisivat siitä samalla tavoin kuin oppilas, joka on ensi kertaa omin päinsä ratkaissut vaikean laskutehtävän ja nyt odottaa, että opettaja tulisi sitä katsomaan ja antamaan hyväksymisensä. Sellaisen oppilaan ilossa on suuri annos nöyryyttä, koska hän tietää, että taito on opettajan antama.
Niin — laskutehtävä. Mikä se on näin joulun edellä?
Se on sisäisen ihmisen saattaminen sopusointuiseen, lapsenomaiseen mielialaan kaikista suruista ja murheista huolimatta, — mielialaan, jossa soi tämä sävel: — on ihanaa olla ihminen, kärsivä, taisteleva ihminen, koska sellaisille ennenkaikkea kuuluu lohdutus ja lepo näin joulun edellä ja joulun aikana. Amen.
MIKÄ MERKITYS ON JOULULLA MEILLE?
Joulupäivä. — Matt. 1, 18—25.
Jos olisin lapsi, olisi joululla merkitystä minulle, sanoo moni nykyajan ihminen. Voisin kuvitella, kuinka enkelit hiiviskelevät pimeässä ja kurkistelevat tuvan ikkunoista sisään, ja että iltatähti on juuri se sama tähti, joka johti Itämaan tietäjät Vapahtajan seimelle. Taikka seisoessani ulkona pimeällä pihalla saattaisin kuvitella, että tuvassa takan ääressä istuu Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään. Kuinka jännittävältä minusta silloin tuntuisikaan avata tuvan ovi!
Mutta meille aikuisille — mitä merkitystä on joululla meille?
Annapas, kun kerron sinulle. Toivon saavani sinut vakuutetuksi.