Part 3

"Älkää liiaksi minuun luottako", kuului vastaus. "Ei ole tuotu mitään sitovia todistuksia, eikä sitäpaitsi varkaus koske minuun, kun ei minulla ole mitään virallista tehtävää. Saatte siis olla turvallisena niin kauvan kun täällä olette. Mutta olen jo teille sanonut, että teidän on niin pian kuin suinkin täältä lähteminen, ja mitä sitte tapahtuu, on minusta yhdentekevä. En voi kieltää master Veijon oikeutta suorittaa asiansa loppuun kahden kesken. Rauhoittaakseni teitä, vakuutan, etten aio mennä tainnoksiin kauhusta, jos huomenna tapaisin teidät riippumassa jossakin puussa."

Näin oli siis asia hetkeksi ratkaistu. Mormooni asettui taas aterioimaan, mutta hän söi hyvin hitaasti ja piti pitkät väliajat, nauttiakseen mahdollisimman kauvan luvattua turvaa. Veijon mulkoilevat silmät eivät hetkeksikään kääntyneet hänestä ja Veri-Repo, joka oli vaan istunut ja kuunnellut, silmäsi häntä nyt yhtä järkähtämättä kuin ennen. Nuorukaisen huomio lienee aivan erityisesti kiintynyt tuohon muka mormoniin.

TOINEN LUKU.

Laukaus otsaan.

Nyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa, että sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa keskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden vieraan tulosta.

"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho", sanoi hän. "Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen."

Isäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän eloisasti: "Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon kaikin puolin saa luottaa."

"Hän näyttää kauppiaalta, joka tulee teille tuomaan uusia tavaroita."

"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit riippumassa satulan molemmin puolin."

"Niin."

"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita tiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua."

"Ehkä olen kuullut hänen nimensä?"

"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä Silmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä nimeä vastaan."

"Minkä vuoksi kutsutaan häntä Silmänkääntäjä-Reitoksi?

"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin tarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin huomionne kiintyi."

"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas ja jälkien löytäjä."

"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee jäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä näistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain silmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen tullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään koonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä vaan olen varma, että hän teitä huvittaa."

"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän matkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:

"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka ei voi maksaa ravintolalaskuansa?"

"Sinulle on aina tilaa", vastasi Helmiaho. "Tule tännemmäksi ja astu alas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan."

Silmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:

"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."

Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko tarkasti häntä katsella.

Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.

Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja, suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.

Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut. Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden verraton kuva.

Sitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:

"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?"

"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle."

"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle semmoisen?"

"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta."

Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.

"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi valmistaa kai sen minulle?"

"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."

"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä."

"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?"

"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."

Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä voinut kuulla laukausta.

Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.

"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit. Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten sinä käyttäydyit?"

"Minä käytin kaukoputkea."

"Hullutuksia, sinähän ammuit pyssyllä?"

"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä teitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään tuhattaiturina vieraillesi."

"Saanko kuulla millä tavalla?"

"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita raudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että laukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja käristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja. Näet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita. Muuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella mahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun istahtaa joukkoonne?"

"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun ystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä täällä."

"Vanhaa Kovakouraa?" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn. "Onko se totta?"

"On, ja Paksu Paavokin tulee tänne."

"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan toivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin, sillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt toteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua suuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne."

"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen. Hänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —"

"Rankko", keskeytti silmänkääntäjä, "Ehkäpä itse Ontuva Rankko?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni! Kuinka se on mahdollista?"

Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi samalla kielellä:

"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen, on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle, yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."

"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia, mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"

Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa: "rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:

"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne. Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:

"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta. Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin teitä tuntemaan."

"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti rakastamaan."

"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että olette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on luonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos päättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä niin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne ehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään ilkeästä Filomeelestä irti."

"Filomeelestä? Mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, mikä Filomeele on?"

"Tiedän, se on satakielen runollinen nimi."

"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan kanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi säärtensä välissä."

"Vai niin", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. "Mikä Kerberus sitten oli?"

"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty minusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja on keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun jälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille kaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä maailmanhistoriasta — — —"

"Ette suinkaan sakkipeliä tarkoita", keskeytti Reitto. "Silbermann oli urkujenrakentaja, syntynyt Frauensteinissä Saksenissa."

"Aivan oikein! Aivan oikein! Mutta juuri siksi, että hän oli urkujenrakentaja, oli harmonikan keksiminen hänelle helppoa. Ensimmäisen vei hän Napoleonille lahjaksi, mutta tämä ajoi hänet tuhman espanjalaisen tavoin ylpeästi pois. Mutta sitä sai hän katua. Hän otettiin Kanneen tappelun jälestä vangiksi ja englantilaiset veivät hänet Sant-Helenan kalliosaareen. Matkalla sinne sanoi hän vanhalle Derfflingerille, joka yksin oli pysynyt hänelle uskollisena: 'lähettäessäni pois Silbermannin säkkipelinensä Kalkutasta, heitin minä keisarikruununi pois.'"

Nyt ei Reitto voinut kauvemmin pidättää nauruansa. Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja siihen yhtyi Helmiaho sydämensä pohjasta.

"Mitä naurettavaa siinä on?" kysyi Rankko, puoleksi ihmeissään, puoleksi vihoissaan.

"Tehän olette oikea hämmennysneuvos."

"Oo, pyydän anteeksi, toimennusneuvos. Mutta semmoinen minä en ole. Ylipäänsä en koskaan vaadi arvonimiä, jotka eivät minulle kuulu."

"Sitä en tarkoittanutkaan. Tahdoin vaan sanoa, että te sekoitatte eri ajat ja ihmiset maailmanhistoriassa."

"Mitä nyt? Minäkö? Kuinka sanoitte? Sekoitan? Millä tavoin? Tehkää hyvin, todistakaa se!"

"Aivan kernaasti. Fulton, nykyisen höyrylaivaliikkeen luoja, oli tarjonnut keksintönsä Napoleonille, mutta hän ei huolinut siitä. Sentähden sanoi keisari kerran, muistellessansa tätä erehdystään: Käskiessäni Fultonin Tuilerioista pois, heitin minä pois keisarikruuuuni! Mutta Silbermann ei elänyt siihen aikaan."

"Vai niin, niinkö väitätte? Olettepa nyt kauniisti tuosta asiasta selvinneet. Mutta älkää kertoko minulle tuommoista hölynpölyä. Minä osaan maailmanhistoriani. Minun on ihan mahdoton erehtyä. Pitäkää se muistissanne tulevaisuudessa, jos meistä on tuleva ystäviä. Oikaisua en siedä, sillä se käy kunnialleni. Tiedän varsin hyvin, että maailmanhistoria on ihmisyyden korkein tuote ja minä yhdyn vanhaan Sooloniin, joka keksi kladnilaiset sävelet ja kuollessaan huusi: Maailmanhistoria on korkein tuomioistuin, jossa on kolme tuomaria! Sentähden olen rautaisella ahkeruudella tutkinut juuri maailmanhistoriaa. Ole lukenut Robinsonia, Pierer'in konversationisanakirjaa. Kladderadatshia ja Stielerin Kartastoa. Siten olen hitaasti ja järkevästi läpikäynyt maailmanhistorian ja vähitellen hiipinyt sen sisälle, kunnes tulin keskipisteeseen. Mutta te tahdotte käsin ja jaloin yhtaikaa hyökätä siihen ja jäätte sentähden istumaan itse kehään. Maailmanhistoriaa on hyvin varovasti käsiteltävä. Jos se huomaa, että aiotaan siihen ryhtyä, pelästyy se ja kiskaisee irti. Minä olen käsittänyt asiata oikein, sentähden istun kiinni, teidät on se heittänyt pois, ja kuitenkin luulette saavanne aikaan suurtekoja. Ja mitä Silbermanniin tulee, tietänen parhaiten minä, joka olen saksilainen ja hänen maamiehensä miten sakkipelin laita oli. Ja Fultonia ette tarvitse esille vetää! Hänet minä tunnen sekä ulkoa että sisältä. Hän on tehnyt tuon kauniin iltalaulun kultaisesta ilta-auringosta, jonka kotona Saksassa jokainen koululapsi oppii laulamaan. Ja tämän poikkeuksen tehtyäni, olette kai kyllin oikeamielinen myöntääksenne, että olen teidät tieteissä voittanut ja että varsinkin maailmanhistoriassa olen teitä etevämpi. Eikö totta?"

"Kyllä, sen me tunnustamme", sanoi Reitto nauraen. "Olettepa runoudessakin mestarimme. Siinä olette päässeet pitkälle, sen mukaan kuin äsken kuulin."

"Sepä ei olekaan vaikeata. Jambit tulla suhisevat ohitseni. En usko, että taiteessa ja tieteessä olisin kenestäkään takapajulla. Olenpa usein kampaakin soittanut. En kuitenkaan tahdo ylvästellä. Syntyperäisistä taipumuksista ei vaatimaton luonne kerskaile, enkä sentähden pane pahaksi, jos te joskus erehdytte ajattelemaan olevanne minua taitavampi. Annan sen kernaasti anteeksi ja mietin mielessäni: 'Cassatam ventis liceat subducere classem', joka merkitsee: kas saaturin Venttiä: lykkää suolatynnyriä lasin alle... Ja kun minun suolatynnyrini on onnellisesti vedestä vedetty, niin saa sanoa, että minä olen mies, jolla on tallella kädet ja sormet, sääret ja jalat."

"Kyllä niin, oikeassa olette."

"Ja niissä te olette olleet?"

"Ensin kävin lukiossa, jossa minä — — —"

"Olipa se ikävää, se ei ole suositusta teille."

"Miksi ei?"

"Koska minulla on suuri aatteellinen mielisuosio kaikkia niitä vastaan, jotka ovat lukiolaisia olleet. Sellaiset ihmiset ovat pöyhkeileviä. He eivät luule, että metsämiehestäkin voi tulla tieteen ylimys. Sen olen monet kerrat kokenut. Luonnollisesti on minun aina ollut helppoa saada näitä ihmisiä huomaamaan, että minussa on miestä harppaamaan jättiläisaskelin heidän ohitsensa. Siis olette tekin läpikäynyt vähäisen opintokurssin?"

"Niin olen. Kun päätin lukiossa, antauduin suosijani neuvoista maalailemaan ja kävin akatemiassa. Minulla oli hyvä taipumus sille alalle, mutta minussa ei ollut kestävyyttä. Väsyin ja alennuin todellisesta taiteesta taiteen varjoon — minusta tuli taideratsastaja."

"Voi teitä! minä säälin teitä."

"Niin, niin", nyökkäsi Silmänkääntäjä-Reitto totisena. "Minä olin hilpeä mies, mutta veltto ja tyhjä. Sanalla sanoen: minä olin kevytmielinen. Tuhansia kertoja olen sitä katunut. Mikä mies olisinkaan tänään voinut olla, jos vaan olisin tahtonut!"

"No mutta, kai teissä vielä on lahjakkaisuutta? Alkakaa uudestaan."

"Nytkö? Kun nuoruuden pontevuus on kadonnut? Mutta sitäpaitsi on minulla eräs tehtävä, joka sitoo minut tänne länteen."

"Saanko kysyä, mikä tehtävä se on?"

"En koskaan puhu siitä, niin paljon voin kumminkin teille sanoa, että koetan löytää erästä henkilöä, jota tähän asti olen turhaan etsinyt."

"Saattaisi olla teille hyödyksi, jos sanoisitte kenestä puhutte."

"Se on minun salaisuuteni."

"Vahinko, suuri vahinko! Näinä päivinä saan kohdata miehiä, jotka tuntevat melkein joka kolkan lännessä. Heiltä saisitte neuvoa ja apua. Tarkoitan tietysti Vanhaa Kovakouraa, paksua Paavoa, pitkää Pekkaa sekä vinnetuuta, joka — — —"

"Vinnetuu?" keskeytti Reitto. "Tarkoitatteko kuuluisata apakerpäällikköä?"

"Tarkoitan!"

"Oi, se on totta! Hänethän te myös tunnette, koska hän otti osaa tuohon vaaralliseen ratsastukseen! Vai että hänetkin tapaatte?"

"Ihan varmaan."

"Missä?"

"Siitä hän on sopinut vaan Vanhan Kovakouran kanssa. Mutta luultavasti on hän Ljaano estakaadon tuolla puolen."

"Hm! Sitten toivon näkeväni hänet. Minä aion nim. aavikon yli. Minä saatan erään seurueen sen yli ja sitten eteenpäin El-Pasoon. Nämät ovat ameriikkalaisia, jotka aikovat mennä Aritsoonaan tekemään hyviä kauppoja."

"Ehkä timanteilla?"

"Niin juuri. He näyttävät kuljettavan mukanansa suuria summia, ostaaksensa kivet helpommalla itse paikalla."

Helmiaho ravisti päätään ja kysyi:

"Uskoitko sinä noita timanttilöytöjä?"

"Miksi en?"

"Hm! Minä puolestani pidän koko jutun suurena hullutuksena."

Hän oli ihan oikeassa. Tähän aikaan syntyi äkkiä huhuja, että Aritsoonassa olisi löydetty timanttikenttiä. Mainittiin henkilöitä, jotka onnellisten löytöjen kautta olivat muutamissa päivissä tulleet upporikkaiksi. Näytettiin myös todellisia timantteja, osaksi kalliitakin, jotka oli muka sieltä löydetty. Tämä huhu lensi muutamassa viikossa, jopa päivässäkin läpi koko mantereen. Kaivajat Kaliforniassa ja pohjoisissa piireissä jättivät tuottavaiset kullansaantipaikkansa ja riensivät Aritsoonaan. Mutta keinotteliat olivat jo iskeneet kyntensä kenttiin. Suurimmassa kiireessä oli muodostettu yhtiöitä, joilla oli miljooneja käytettävinä. Timanttikentät piti ostettaman, jotta suurissa määrin voitaisiin harjoittaa niitten vaihtokauppaa. Yhtään lohkoa ei jätettäisi. Asiamiehet kulkivat ylt'ympäri timanttinäytteineen, joita vaan sopi noukkia puheenalaisilta kentiltä. He kaikin voimin yllyttelivät timanttikuumetta ja lyhyessä ajassa oli se noussut korkeammalle kuin kultakuume milloinkaan oli ollutkaan. Varovaiset ihmiset kiristivät kukkaroitaan ja heidän ennustamansa keikahdus tapahtuikin pian. Muutamat viekkaat ameriikkalaiset olivat koko keinottelun alkaneet. He olivat ihan tuntemattomina äkkiä ilmoille pujahtaneet ja yhtä tuntemattomina he taas katosivatkin; ja heidän kanssaan katosivat myös miljoonat. Turhaan osakkeiden omistajat sadattelivat. Useimmat kielsivät omistaneensa mitään osakkeita, sillä eivät tahtoneet joutua naurunalaisiksi. Äkkiä kuuluisiksi tulleet timanttikentät, joutuivat taas autioiksi kuin ennenkin, ja petetyt kullankaivajat palasivat taas kultamaihinsa, löytämään muita heitä viisaampia sinne sijoittuneina. Siihen se juttu päättyi, eikä kukaan siitä sen enempää puhunut.

Yllämainitut seikat Helmiahon luona tapahtuivat juuri kun timanttikuume oli alkanut. Hän kuului niihin, jotka eivät uskoneet timanttihuhuja. Silmänkääntäjä-Reitto sitävastoin lausui:

"En minä vielä totuutta epäile. Jos muilla paikoin on timantteja löydetty, miks'ei niitä voisi löytää Aritsoonasta? Minä tietysti en niistä välitä, sillä minulla on muuta tehtävää. Mitä te master Rankko asiasta arvelette? Noin älykkään, kokeneen ja taitavan miehen arvostelu asiasta on meille ratkaisevan tärkeä."

Ontuva Rankko vastasi hyvillänsä: