Part 2

"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen hyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa ihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme molemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista, kulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa. Miksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä uudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?"

"Kyllä, kyllä!" nyökkäsi Helmiaho hymyillen.

"Te olette minun mieleiseni mies."

"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän alentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun fakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette opiskelleet?"

"Tarantissa."

"Sitä minäkin ajattelin, sillä Tarant on kaikkien metsävirkailioiden Alma Pater."

"Te tarkoitatte Alma Mater."

"En suinkaan. Älkää ryhtykö kritiseeraamaan minun klassillista heprean latinaani. Niin Paksu Paavokin teki, mutta omaksi vahingokseen! Siinä tapauksessa saattaisi helposti sydämmellinen ja hyvä suhteemme kääntyä huonoksi. Mehän olemme tieteen ylimyksiä, emmekä tarvitse sellaista kärsiä. Mutta missä ystäväni Veri-Repo oikeastaan oleskelee?"

"Hän on mennyt erään minun vieraani luo saamaan joitakuita tietoja. Missä te hänet tapasitte?"

"Tuolla puron lähellä, noin tunnin matkan päässä täältä."

"Luulin teidän kauvemmin olleen yhdessä."

"Ei ollut tarpeellista. Minussa on jotakin niin viehättävää, että minusta hyvin pian tulee koko maailman ystävä. Fysioloogi nimittää tätä maku- ja tuntoaistien vertaussoinnuksi, jota valitettavasti ei ole kaikille annettu. Nuorukainen on jo salassa uskonut minulle koko elämänuransa. Lahjoitan hänelle sydämmeni koko myötätuntoisuuden, joten uusi tuttavuutemme olisi hänelle onnenpotkauksen kalospinterokromatokreenee. Tiedättekö hänestä vielä jotakin tarkempaa?"

"En tiedä, koska hän jo on teille kertonut koko elämänuransa."

"Mistä hän oikeastaan elää?"

"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän, että hän jossakin on löytänyt kultaa."

"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme. Tuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla ensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä Hippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme on suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei Mignonlaulussa niin kauniisti laulaa."

"Götheä te tarkoitatte."

"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein. Göthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei herunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja eleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen koti-ikävään, kun hän kirjoitti: '_Mä tiedän maan_' —" Hän oli noussut seisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän maatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena. Kun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:

"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä sitte niin raitis luonnonlaatu?"

"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan voitte runoilian sanoja muistaa."

"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu, korjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse."

"Olette siis syntyperäinen runoilia."

"Niin, eipä paljon puutu."

"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut aivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut huudahtaa: heureeka!" (löysin).

"Kuulkaa, älkää käyttäkö sitä sanaa väärin! Se on araapialainen taikasana ja merkitsee: piru on merrassa. Senkaltaisten taikasanojen käyttämisessä tulee olla hyvin varovainen, sillä eipä tiedä, mitä niillä loihtuu esiin. Ajatelkaas kuinka kävi kuuluisalle Tshingiskaanille ja hänen kolmellesadalle sparttalaiselleen!"

"Kuinka hänen kävi?" kysyi tilanomistaja uteliaasti, ihmetellen mitä nyt seuraisi.

"Hän oli heidän kanssaan Gibraltarin salmessa, kun Tsherkessit aikoivat hyökätä linnoitusta vastaan. Kun hänellä oli näin vähän väkeä, kutsui hän Endorin noita-akan avuksensa. Hän istui nyt tämän ynnä väkensä kanssa erään padan ympärille, johon heitettiin kaikellaisia ruohoja ynnä elehvantinjalkoja. Varmaankin tuli heille joku erehdys, sillä äkkiä halkesi pata ja Tshingiskaani kaikkine sparttalaisineen lensi ilmaan. Hän lensi muita korkeammalle ja huomasi silloin, että maa hänen allansa pyöri akselinsa ympäri, jolloin hän hepreaksi huudahti: 'O sancta simplicius!' joka merkitsee: ja sittenkään se ei liikahda."

Silloin ei Helmiaho voinut itseään kauvemmin pidättää. Hän kavahti pystyyn ja puhkesi raikuvaan nauruun. Ontuva Rankko yhä hännystakissaan ja amatsoonihatussaan täytenä totena puheli tämmöistä sekamelskaa — se oli liian hullunkurista.

"Mitä nauratte?", kysyi Rankko loukkaantuneena. "Luuletteko, vaikka olettekin virkaveljeni, voivanne rankaisematta — —"

Onneksi Veri-Repo tuli ulos asunnosta, joten Rankon puhe keskeytyi, muuten hän olisikin pitänyt jyrisevän nuhdesaarnan. Nuorukainen katseli Rankon tulistunutta naamaa ja kysyi:

"Mistä on kysymys? Mitä sinä lavertelet?"

(Hän puhui saksaa, kun hän kuuli Rankon tätä kieltä käyttävän). Tämä vastasi:

"Mistäkö syystä minä suuttunut olen? Siitä, että virkaveljeni täällä nauraa minua. Ja mistä syystä? Siitä ettei hän ole selvillä maailmanhistoriasta. Minä tässä vaivaan itseäni kertomalla tsherkessiläisten sotahistoriaa. Mutta hänellä ei ole ensinkään taipumusta keskiajan sotatemppuihin ja suunnitelmiin."

"Sotatemppuihin ja suunnitelmiin?" kysyi nuorukainen hämmästyen.

"Niin, tietysti! Tiedätkö sinä siitä mitään?"

"En."

"Sitten minä selitän sinulle."

"Sodankäynti on sotimiseen samassa suhteessa kuin mittausoppi on laskuoppiin, nim. säde + säde — X = neliö kolmion nelikulmasta, jossa on kaksi kaarta neljännen luokan nurkassa. Ymmärrätkös sitä?"

"En vähintäkään", vastasi Veri-Repo totuudenmukaisesti.

"Sen juuri uskonkin, sillä semmoisiin älykkäisiin mietelmiin tarvitaan synnynnäistä käsityskykyä ja sitä paitsi sielunvoimien ahkeraa harjoitusta. Se, jolla ei ole näitä kumpaakaan, se ei käsitä semmoisia asioita. Sinä sen ainakin tunnustat. Mutta virkaveljeni tässä ei käsitä sitä, vaan päällepäätteeksi nauraa minulle. Mitä minun tulee hänestä ajatella? Hän ei minua tunne. Minä olen syntynyt, niinkuin kreikkalainen sananlasku sanoo: inter sacrum et saxum stat — Saksenin pyhässä valtiossa — enkä ole tottunut siihen että minulle nauretaan Ajatteles tätä asiaa ja — —"

"Sen tahdon tehdä", keskeytti hänet Veri-Repo, "mutta nyt ei minulla ole aikaa. Nyt minun vaan täytyy ajatella noita ihmisraukkoja, jotka on murhattu Ljaano estakaadolla."

Hän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta, tietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut, vaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän Rankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin tarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:

"Onko ihmisiä murhattu Ljaano estakaadolla? Koska?"

"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä vielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa."

"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin sinne, mihin ensiksi aikoivat."

"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli. Se on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano estakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja, jotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa niin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai Aasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla viitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa saanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu viittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla. Kuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja ratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu."

"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?'' kysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.

"Niin, sitä minä tarkoitan", vastasi Veri-Repo.

"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano estakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta ovatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet."

"Sehän olisi pirullista."

"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy pahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne väärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat äkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä."

"Mutta sopiipa hänen ratsastaa tolppien mukaan takaisin."

"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei hän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole tapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he ryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut."

"Mutta eikö semmoisesta voi tehdä loppua?"

Helmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi mieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän oli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot. Alhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku tekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille, kajosi hattuunsa ja lausui:

"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho Helmiahon luokse?"

Helmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä suuresti miellyttänyt ja virkkoi:

"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En ole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon mies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan ehkä kysyä teidänkin nimeänne?"

"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen lähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona."

Tämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei kuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:

"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään puoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'. Se on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin vaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään vaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa lähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä uutisasutuksessa."

Tämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi nöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:

"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän siunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä sammuttaa nälkääni ja janoani."

"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta vaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa mukananne?"

Hän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi hän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni kohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:

"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta ruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut lukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon olevan erittäin vieraanvaraisen."

"Vai niin, kuka teille semmoista kertoi?"

"Minä kuulin sen Tailorsvillen kauppalassa, josta tulen."

"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen vierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita luokseni."

"Enkö minä siis ole tervetullut?"

"Ette suinkaan."

"Mutta enhän minä ole teille pahaa tehnyt?"

"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin tulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko pahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne — — teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee. Tekisi mieli antaa teille korvapuustin."

Ei mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen kerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:

"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En voi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun syyni, vaan teidän."

"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos joku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä, saisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa. Se on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten saan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan te pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu kuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan toisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin muutakin minulle vastenmielistä."

"Uskallanko kysyä, mitä tarkoitatte?"

"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että tulette Tailorsvillestä."

"Mistä syystä? Onko teillä vihollisia siellä?"

"Ei ainoatakaan. Mutta sanokaa, mihin aiotte?"

"Ylös Prestoniin Red Riverin varrella."

"Hm. Käykö tämän kautta sitten oikotie?"

"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä kerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan."

"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille pahaa. Oletteko jalkaisin?"

"Olen."

"Teillä ei ole hevosta?"

"Hevosta ei ole minulla."

"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne johonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan kunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen nainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka kätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä varmaankaan ei ole hyviä aikeita."

Mormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: "Herra Helmiaho, minä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan läpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa."

Silloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä raskaasti hänen olalleen ja lausui:

"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla elänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette ratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten tekemät reiät saappaissanne, sekä — — —

"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut saappaat vanhoina ja reiällisinä."

"Todellako? Kauvanko olette niitä käyttäneet?"

"Kaksi kuukautta."

"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa etteivät ne pistä esille."

"Nämät kannukset löysin eilen", puolustihe mormooni.

"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."

Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta välittämättä.

Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin, ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä mieheltä.

Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli Veri-Revon laita.

Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät ihan erityisellä tavalla.

Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän kantoi isoa häränpaistia ja leipää.

"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi — mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin kuin minä."

"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai sisar Elbessä?"

"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen saksalainen olen minä kuitenkin."

"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä. Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä, eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia, sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."

Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle avuksi sanoen:

"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."

"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan toisemme, hyvä rouva Helmiaho."

"Siitä olen ihan varma", vastasi tämä päätään nyökäten.

"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"

Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä, ettei ollut saanut lihaa.

Silloin Veijo tuli.

"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös syödä ja juoda!"

Silloin lankesi hänen katseensa "Viimeisten päivien pyhään." Hän tuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:

"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas, joka varasti Massa Baumannin monet rahat."

Mormooni hyökkäsi pystyyn ja tuijotti peljästyksissään neekeriin

"Mitäs sanot", kysyi Rankko, hypäten pystyyn hänkin. "Olisiko tämä mies tuo Welho?"

"Kyllä se olla hän. Masser Veijo tuntemas hänen hyvin. Masser Veijo häntä katseli silloin hyvin tarkasti."

"Herranen aika! Olisipa se hauska kohtaus. Mitä sanotte itse, master Topias Taivola?"

Mormooni oli voittanut ensimmäisen säikähdyksensä. Hän teki halveksivan liikkeen kädellään neekerille ja vastasi:

"Tuo musta ei ole kai oikein viisas? Minä en käsitä häntä, enkä tiedä mitä hän tahtoo?"

"Hän puhui kyllä; selvästi. Hän nimitti teitä Welhoksi ja sanoi että olette varastaneet hänen herraltansa, Baumannilta."

"Minun nimeni ei ole Welho."

"Ehkä se on entinen nimenne?"

"Minun nimeni on ja on aina ollut Taivola. Nikkeri näyttää sekoittavan minua johonkuhun muuhun."

Silloin astui neekeri esille, uhkasi häntä ja huusi:

"Mikä Masser Veijo olla? Masser Veijo olla neekeri, eikä mikään kirottu nikkeri. Masser Veijo olemas kunnon musta mies. Jos Massa Welho vielä kerran sano nikkeri, niin Masser Veijo lyödä häntä nyrkillä, niinkuin Massa Vanha Kovakoura opetti."

Nyt asettui Helmiaho heidän väliinsä:

"Älä rupea käsikähmään. Sinä syytät tätä miestä varkaudesta. Onko sinulla todistuksia?

"Kyllä Veijolla olla todistuksia! Massa Rankkokin tietämäs, että Massa Baumannilta on varastettu. Hän olla todistaja."

"Onko se totta, master Rankko?"

"On", vastasi tämä. "Voin sen todistaa."

"Kuinka se tapahtui?"

"Seuraavalla tavalla: Toverillani Baumannilla, jota tuttavansa myös lyhyesti nimittävät Karhunampujaksi, oli Platto Riverin lähellä kauppahuone ja minä olin hänen apulaisensa ja osallisena liikkeessä. Alussa oli hyvä liike, kun siellä kävi paljon kullankaivajia, jotka siihen aikaan olivat kokoontuneet Mustienkukkuloitten luo. Ansaitsimme paljon rahaa ja usein oli meillä kätkettynä koko joukon rahaa ja kultamöhkäleitä. Kerran täytyi minun lähteä kiertämään kaivajien luo vaatimaan saataviamme. Kun kolmantena päivänä palasin, sain tietää, että Baumannilta minun poissaollessani oli varastettu. Hän oli ollut kahden Veijon kanssa ja eräänä yönä oli heillä ollut vieras, nimeltä Welho. Seuraavana aamuna oli tämä poissa ja hänen mukanaan kaikki rahat Ei olisi hyödyttänyt ajaa häntä takaa, sillä tämän jälestä puhkesi rajuilma, joka hävitti kaikki jäljet. Emme sittemmin ole voineet keksiä jälkeäkään hänestä, vaikka usein olemme kuulustelleet tuota kunnon Welhoa. Nyt luulee Veijo löytäneensä hänet tässä 'Viimeisten päivien pyhässä', enkä voi otaksua hänen erehtyneen. Veijolla on silmät auki ja hyvin kyllä muisti. Hän vakuutti silloin niin tarkasti miestä katselleensa, että tuntisi hänet, vaikka hän olisi valepuvussakin. Siinä kaikki, mitä minulla on tässä asiassa sanottavaa."

"Vai niin, ette siis itse nähneet varasta?"

"En."

"Silloin ette voi todistaa, että meillä todellakin on varas tässä. Veijokin on sitä väittämässä. Mitä siinä tapauksessa on tehtävä, tiedätte te yhtähyvin kuin minä."

"Masser Veijo hyvin tietäjä, mitä tehdä, huudahti neekeri. Masser Veijo tappaa konnan. Masser Veijo ei erehdy, vaan tuntea tuota hyvin."

Hän yritti tuupata Helmiahon sivulle, päästäksensä mormoonin luokse, mutta tilanomistaja pidätti hänet sanoen:

"Pidätäs! Semmoista väkivallantekoa minä en kärsi maallani."

"No, sitten Masser Veijo odottaa, kunnes konna olla poissa Masser Helmiahon maalta; mutta sitten hänet hirttämä ensi puuhun. Master Veijo odottama kunnes varas on lähtenyt, hän ei päästämä häntä pois silmistään."

Hän asettui istumaan mormoonia vastapäätä. Saattoi nähdä, että hän oli tarkoittanut täyttä totta uhatessaan mormoonia. Taivola katseli pelvolla neekerin jättiläisvartaloa ja kääntyi sitten Helmiahoon:

"Herrani, minä olen todellakin viaton. Tämä musta masteri on täydellisesti erehtynyt ja minä toivon saavani luottaa teidän suojelukseenne."