Part 17

"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset sanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita seurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten heidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano estakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman koko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä tämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin olevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät. Oli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi mahdollista — — —."

Hän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten saavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:

"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi. Tunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?"

”Ne ovat samat."

"Mitä molemmat kalpeakasvot tästä syytöksestä sanovat?"

"Että se on tyhmä valhe", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole Kärpäsjoella olleet.

"Nuo ovat samat", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —"

"Veljeni tulee antaa minun puhua", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten tämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.

Mutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin intiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi viisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:

"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse murhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?"

Silloin Vinnetuu laski luotaan kaikki aseensa, nousi ja sanoi:

"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi? Apakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan. Seuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa."

Hän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi sitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät mejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet käsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja virkkoi:

"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne leiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä ja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä kohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten myrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat? Meidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa heidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä haudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi heitä takaa?"

Komankhi häpesi. Hän vastasi:

"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen kanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon yli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita valkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa. Sentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme heitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme noitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää, jotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran luona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä meidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot tehdä?"

"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka tulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista. Nämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he nimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on, annan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän oppaaksemme.

"Keitä miehiä odotat?"

"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut kalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata."

"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin ratsastamme sinun kanssasi."

"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään. Näyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat yhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —"

Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella puolella.

Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike. Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:

"Miehet ovat poissa."

"Kuinka se on mahdollista?"

"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."

"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson, lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja petoja."

Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat. Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Erämaan Hengen asunto.

"My darling, my darling, My love child much dear, My joy and my smile, My pain and my tear!"

Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.

Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja, terävästi huutaen "mitter mitter mitter."

Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista maissijyvistä.

Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty, sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat, kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.

"My heart-leaf, my heart-leaf, My life and my Star, My hope and my delight, My sorrow, my care!"

lauloi neekerivaimo edelleen.

"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.

Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa, joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.

Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet olivat sen pois viruttaneet.

"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä. "Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä! Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi, my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli, nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:

"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle lihaa ja maissikakkuja."

Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle, näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen.. Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.

"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna kiirehtiä."

"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit, kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."

"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy olla nälkä."

"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi. Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."

"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"

"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat ovat heidät eksyttäneet."

"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?"

"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa ketjun."

"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?"

"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä, joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää, jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se on liiaksi väsynyt."

Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin köynnöksille vapaana.

Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.

Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.

Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi itsekseen:

"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."

Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun läpi!

Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja, joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon kuolemasta.

Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten, että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.

Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena; se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.

Nyt virkkoi hän:

"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin. Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään palaja?"

"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"

"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."

"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut. Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun pojusi."

"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta sanotaan Sannaksi."

"Sitä en tiedä."

"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?"

"En ole häneltä kysynyt."

"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."

"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"

"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon, tehdä niin!"

Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle; pian oli hän puitten alle kadonnut.

Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio hiekkatasanko.

Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.

Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri, viimeisinä tulivat komankhisotilaat.

He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.

Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta tutkiakseen muutamia jälkiä.

Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla äänellä, että kaikki kuulivat:

"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut; tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä, joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."

Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.

Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle, ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:

"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"

Vinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:

"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon pullon eli leilin, josta se juoksi."

"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?"

"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan; jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti, mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on kantanut kahdeksan leiliä."

"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä tarvinnut."

"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne lienevät?"

"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?"

"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."

He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan pohjoiseen.

Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.

Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.

Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat enään olleet kaukana.

Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle, jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä, että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi takaisin tultuaan:

"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"

"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien päällikkö.

"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä, auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."

Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja lausui sitten apakhille:

"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"

Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.

* * * * *

Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten ratsastajien seuraamina.

Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.

Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä. He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko karavaani näytti olevan nääntymäisillään.

Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.

Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen, punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan kuolemaan.