Part 16

"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran yöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta oikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni korvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä oli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on Erämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa silloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä täynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan."

"Te siis todellakin uskotte Erämaan Hengen olemassaoloa."

"Uskon minä."

"Ja pidätte hänet ihmisenä?"

"Mikä hän muuten olisi?"

"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt sen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni, tahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan mahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?"

"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä erinomaisena miehenä. On nimittäin — — —"

Hän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja äänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen näköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.

Mejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän ensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten oli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut kun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen askeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi niin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita. Sitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia kaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.

Juuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat puhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet mejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan. Luultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän puheensa oli nyt jatkoa edelliseen.

"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."

"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään eksyttää."

"Näitkös hänen hevosensa?"

"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä saada se."

"Se on selvä. Mutta millä tavalla?"

"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät."

"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa vartioida."

"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä, eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää. Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."

"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?"

"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme, Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni on hedelmiä täynnä."

"Samaten minun."

"Lähtekäämme siis!"

He lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen kaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen, jonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän mahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat jakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi ottamasta, lausuen:

"Apakhien päällikkö ei nauti mitään sumash-kasvista."

"Sumash-kasvista?" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. "Eikö Vinnetuu tunne kaktusviikunoita?"

"Hän tuntee kaikki kasvit ynnä niitten hedelmät."

"Ja kuitenkin hän sekoittaa kaktuksen myrkylliseen sumash-kasviin."

"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska ne ovat myrkyllisiä."

"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun eivät ennen ole olleet?"

"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja kuolemaa."

Hän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat ne olleet ihan tavallisia.

"Perhana!" huudahti Korteijo. "Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä vaadin, että peruutatte sananne."

"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän ei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio peruuttaa."

"Mutta meitä on loukattu."

"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä liikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä ja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi vaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät he olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli muitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä sanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:

"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä kultavaa'alla punnita."

"Olet oikeassa. Rauhan vuoksi olkaamme niitä muistamatta."

Vinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä ja näytti tahtovan nukkua.

Tämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu näin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin pahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis nyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset olivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei kukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka puhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.

Karhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun esimerkkiä; toiset tekivät samoin.

Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.

Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua, sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti. Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin, että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.

Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi veteen.

"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos en tietäisi että — — —"

Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen. Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut aikaansaada.

"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti apakhi-päällikkö.

"Sekö se on?" sanoi Karhunampuja. "Kuule."

Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.

Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa. Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun, septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.

Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta, suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen, toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson yläpuolelle.

Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän, toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin mieltä juhlallisesti pöyristytti.

Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä ilmiö.

Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella lähenevän laaksoa.

Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.

Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti kuin pyrstötähden töyhtö.

Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.

Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä peljästyneitten miesten yläpuolella.

Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.

"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."

"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka pitää peliänsä keskiyöllä."

"Pyh!" vastasi apakhi ja kääntyi pois taikauskoisen miehen luota.

"Niin, lohikäärme se oli", myönsi Viinanen toverilleen. "En ole häntä ennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki hänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa paholaiselle."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!" sanoi Karhunampuja. "Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja aaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille tämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä käyttää."

"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua viisaampana?" kysyi Viinanen terävästi.

"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani. Mutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan paholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin valistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen kuuluisata mummoa."

"Vai niin, te kuulutte siis noihin valistuneisiin oppineisiin?"

"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole mikään paholainen."

"No mikä se sitten on?"

"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen taivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän vetovoima on sen mukaansa temmannut."

"Taivaankappale? Siis tähti?"

"Niin."

"Mikä tyhmeliini on teille tuommoista uskotellut?"

"Eräs, jota te ette uskaltaisi sanoa tyhmeliiniksi, nim. Vanha Kovakoura."

"Hänkö, onko se totta?"

"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein tuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja hänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota miestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet, että jotakin putosi veteen?"

"Kuulin, näin ja tunsin. Kaikinhan me kastuimme."

"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut tänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän siis hukkunut."

"Oo, hän ei tietysti huku. Hän on heti mennyt alas helvettiin."

"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän kylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin näkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo vaipui."

"Kivikö! Sehän olisi voinut meidät tappaa."

"Niin olisikin. Onneksi meille, että se veteen putosi."

"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös selittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?"

"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen tuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake vuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän solan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena ja tuuli on soittajana."

"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään asiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon, mitä minua haluttaa."

"Karhunampuja on oikeassa", sanoi Vinnetuu. "On monta laaksoa, joissa tuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt kiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on jokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen rikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä."

Hän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän vettä kohti ja katosi pimeään.

Toiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan. Ainoastaan Martti kuiskasi isälleen:

"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä, ikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa. Kiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy."

"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi on luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni. Saammepa nähdä."

Heidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa kuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte seurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:

"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt."

Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille, joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.

"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki vastustus oli mahdotonta."

Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.

Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä oli edessään.

"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?" kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."

Vanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:

"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."

"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"

"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi."

"Vinnetuu, apakhien päällikkö!" huudahti vanki suuresti ihmetellen. "Ja sinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?"

"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen olevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja vastaan?"

"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän välillämme ei ole rakkautta."

"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja väriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan rauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan laaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu, leiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan päähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään. Eikö niin?"

"Kyllä", myönsi komankhi.

"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita, niin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako teitä on?"

"Kaksi kertaa kymmenen."

"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan kalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä, vaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei tarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro."

"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä mitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä, että otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole mikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa."

Piiri hänen ympärillään aukeni ja hän riensi pois..

Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:

"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."

Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:

"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille. Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan, käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.

Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän. "Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."

Tämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:

"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen kanssaan."

Komankhi siis vastasi:

"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin soturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit polttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä, vaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa."

"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan tulen ääreen polttamaan rauhan piippua."

Molemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä todistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän johtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä seurasi häntä.

He hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten hevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat he yksitellen tulen ääreen.

Siellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea paikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui piiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.

Eräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut; nyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä ympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen tummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:

"Uh! Aletehlkua ekkvan mava — mitä koiria tuossa istuu?"

Koska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan etsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien päällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:

"Hong tuhshtaha nai — mitä näet?"

"He ehlbak, enko-ola nahtuhvua — nuo Ljaano estakaadon kotkat."

"He ehlbak hetelsha enuka — missä ne ovat?"

"Mava he ehlbak kenklah — tuossa ne istuvat."

Näin sanoen osotti hän mejikkolaisiin.

Kun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä vaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon kotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He tarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin ennen.

Valkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät osanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen uhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.

Ainoastaan Vinnetuu istui rauhallisena. Hän lausui käskevällä äänellä:

"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi vihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään yhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme vuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?"

Hän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan, englannin ja intiaanikielten sekoitusta.

Komankhi vastasi samalla kielellä, jota kaikki ymmärtävät: