Part 3

»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä... perkelettä.»

Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen. Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:

»Sellainen hän oli. Hänellä... pahalla... on monta nimeä. Poikani käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»

Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat valkoisiksi.

»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»

Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin, ikäänkuin uhmaten:

»Perkele ottaa omansa.»

Erakko oli kuunnellut sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Nyt hän virkkoi:

»Jos hän olisi tullut takaisin, kuinka sinä olisit ottanut hänet vastaan?»

»Minkätähden kysyt niin?» kuului vastaus. »Hänhän on kuollut.»

»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko antanut anteeksi?»

Nainen katsoi häneen ihmetellen ja harmissaan.

»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein. »Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»

»Ja Jumala on ihmisten Isä, myöskin hänen» sanoi erakko.

Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei vastannut.

»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?» hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»

Tuli hiljaisuus.

»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»

»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»

»Sinä tarkoitat... » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä luulet, että Jumala voi antaa anteeksi... tuolla... toisella puolen?»

Erakko nyökäytti äänettömänä.

Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.

»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»

Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun, ennenkuin jatkoi:

»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä. Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset, joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet, sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»

»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä käsivarsillani... ja sitten... hyvä lapsi hän oli.»

Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman, kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin, ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois kyynelen kätensä selkäpuolella.

Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli kertonut.

»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä. Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon tyydymme.»

»Kaikki se tulee esiin... » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»

Hän odotti vastausta henkeään pidättäen.

»Jumala on Isä enemmän, kuin sinä olet äiti», kuului vastaus.

Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa »enemmän».

Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin, perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi kysyä:

»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli... ja pimeyden ruhtinas? Eikö hänellä ole valtaa?»

»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»

»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä ahdistusta.

»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi. »Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla, kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»

Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti, risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää onnea.

»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja joka yö.»

VII. RISTIRETKEILIJÄ

Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen, ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle. Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään, paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt, ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden huolettomuutta ja luottamusta.

»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin sotajoukko.»

»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään, mikä sen tarkoitus on.»

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis. Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään — niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan, merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.

»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi, ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana. Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta. Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»

»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»

»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon, tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää minun matkaani.»

»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen, eikö niin?»

»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään estä minun matkaani.»

Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista, jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.

Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään ollut asian laita.

Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä käskevästi viitaten ja sanoi:

»Lähde rauhassa, poikani. Siunaus, eikä kirous, on seuraava aseitasi!»

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä ja ihmeissään häneen.

»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä... »

»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin kerro.»

»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa. Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista, mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»

»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei synny käskystä: Sinun pitää!»

»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi Enrico.

»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»

»Ja ne täytyy kai uskoa?» toisti Enrico.

»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko sielustaan etsii totuutta.»

»Entä kaikki se, mitä en ymmärrä?» kysyi Enrico epäröiden.

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä ymmärryksellä», vastasi erakko.

»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään. Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti... »

»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi siitä vastauksesta, minkä hän saisi.

»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»

Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi Enricon käsivarrelle.

Viitaten käskevästi niinkuin äskenkin erakko toisti.

»Lähde rauhassa, poikani! Ei kirous, vaan siunaus on seuraava aseitasi!»

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun, liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin. Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.

Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan siunauksen.

Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna kohosi hänen poskilleen.

Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä, pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän? Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!

Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.

Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta. Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa, joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.

Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa luottamusta.

»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän arvoista. Lähde rauhassa!»

Ja hän kääntyi seuraavan rivin puoleen.

Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä, kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas avaraan maailmaan.

VIII. KUNINGAS

Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa. Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän tuli kuninkaaksi.

Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.

Illan tultua hän meni erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä. Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se asuu ihmisessä itsessään.»

»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa. Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»

»Rauhaa ei osteta, ei edes kuningaskunnilla», vastasi erakko.

Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja. Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä hädässä olevan sielun syvyydestä.

Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta uni pakeni häntä kuten ennenkin.

Eräänä iltana seisoi hän taas erakon luolalla.

»Ukko», sanoi hän, »ota vastaan minun synnintunnustukseni.»

Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.

»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»

Hän kumartui vielä syvemmälle odottaen synninpäästön sanoja.

Mutta erakko vaikeni.

Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa, uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi ainoastaan Jumalan ääni.»

»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan, mutta hän ei vastaa.»

»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.» Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi, minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»

Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni takaisin majalleen.

Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet kovuutensa, öisin hän nukkui.

Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina lähtemään pois.

»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»

»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko, »olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»

»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»

Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.

* * * * *

Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo. Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui, meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»

Erakko ei vastannut. Hän vain katsoi kuninkaaseen, joka jatkoi:

»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa, enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä, niin että minä taas voin oikaista selkäni.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa, niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa kuormat hartioiltamme.»

»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»