Part 2

»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa, se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»

»No, entä katumus sitten», kysyi erakko, »oletko päässyt siitäkin?»

»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä, etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos näyttelisin katumuksentekijän osaa.»

Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui hitaasti.

»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se, mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»

»Niin», sanoi erakko, »on olemassa toinen tapa. Täytyy elää se.»

Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»

Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt. Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:

»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan. Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole, mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon, että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»

»Sinä puhut rohkeasti, sinä», sanoi erakko.

»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»

»Ehkä ymmärränkin», vastasi erakko.

»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»

»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»

Varjo kulki miehen kasvojen yli.

»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi hävittää maailmasta.»

»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä, tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen, joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»

»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»

»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena, kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen. Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää. Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys, katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin jälkimmäisen?»

»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa, että olen sellainen kuin olen.»

»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se, mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi; siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä tahtoisit olla?»

Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen, tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään, vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri sentähden tullut tuskien mies?»

Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti myöntäen.

»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää, että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja uhrautumiseen.»

»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa, ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä, voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää, millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»

Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.

»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi hän lopuksi.

»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan täydellistä onnea.»

»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»

»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»

»Ja kun se tulee...?»

»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»

»Ja saada selkäni köyryiseksi, ehkä murtuneeksi», tokaisi mies.

»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma, jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta, taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»

V. KUINKA TULLA HYVÄKSI

Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona, joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai »Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän, niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle, hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.

Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.

Nainen meni erakon luo ja istuutui hänen viereensä. Hän alkoi heti puhua.

»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä. Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää. Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»

Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua, oli hän alentanut äänensä.

»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»

»Ei», vastasi erakko hiljaa, »sellainen ei auta.»

Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä. Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:

»Mitä sitten pitää tehdä?»

He olivat vaiti molemmat. Sitten kysyi nainen:

»Enkö ole katunut, taistellut ja rukoillut tarpeeksi?»

»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi, ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi. Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»

»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka sanot sellaista ihmiselle?»

»Eräs, joka on elänyt kauan», oli erakon vastaus.

»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä, millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»

Erakko ei vähääkään pahastunut tästä vastaväitteestä.

»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan. »Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä niinkuin kukkanen.»

Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.

* * * * *

Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.

»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä, mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä, mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit. En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin... niin, kuin virkoaisin elämään.»

Erakko katsoi häneen iloiten, mutta ei sanonut mitään. Nainen jatkoi:

»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on... » — sanat tulivat hiljaa ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»

Erakko nyökkäsi vakuuttavasti.

»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille, lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa meidät.»

Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi tästä jotakin.

»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen... kun sieluni avautuu, ja minä hengitän sisääni...?»

»Jumalanvoima», virkkoi erakko hiljaa.

Naisen kasvot loistivat suuresta, nöyrästä ilosta.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta aikomusta. Se on Jumalan ihme!»

»Niin», sanoi erakko, »niin se on.»

Nainen seisoi kauan hiljaa, ajatuksiin vaipuneena.

»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua samanlaiseksi kuin ennen!»

»Ei, ellet pelkää sitä», vastasi erakko.

Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»

»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko. »Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin sinä osaat.»

Taas nainen punnitsi vastausta.

»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä...» jatkoi hän, »jos epäilen...?»

»Tee silloin, mitä hartaimmin tahdot», vastasi erakko.

»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»

Erakko hymyili.

»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»

»Mitä sisimmässäni tahdon...», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja ihmetellen.

»Niin», vakuutti erakko, »mitä tahdot Jumalan kasvojen edessä.»

Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.

»Vastaat ihmeellisesti», sanoi hän. »Mutta sinä autat.»

Ja niin hän lähti.

VI. ÄITI

Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.

Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä. Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa, matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.

Ukon astuessa sisään käänsi nainen katseensa oveen päin.

»Kuka sinä olet», kysyi hän nousematta tuoliltaan.

»Yksinäinen ja vanha mies», kuului vastaus.

Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista. Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.

»Oletko vanhus tuolta vuorelta?» hän kysyi.

Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän. »Sinulla on surua.»

»Niin» vastasi nainen raskaasti, »minulla on surua. Poikani on kuollut.»

Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään. Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.

Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet. Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea. Hänen äänensä oli soinnuton.

»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta. Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»

Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia. Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän palaisi kerran... ja tulisi... toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi. — »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä, mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»

Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli valittavaksi, kun hän jatkoi: