Part 31
"Ei, ei, ei!" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. "Olen oikea syyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun pitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi -- Jumala ei salli milloinkaan sellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule sallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!"
Samalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä toimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron laulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi ruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen koppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden korviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla, syvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he olisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.
Molemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.
Siinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja sotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta siinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut minkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä kuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä toiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.
Vanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia Hän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli tuntia kahden kesken.
Sim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. "Ei", sanoi Ralph viitaten häntä palaamaan takaisin; "aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä olla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne", lisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.
Robbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi liikutettu.
"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä", sanoi hän.
Sitten hän kertoi tuloksettoman hakemisensa kaikki vaiheet.
"Todistukseni olisi ehkä voinut pelastaa teidät", sanoi hän. "Onkohan se jo liian myöhäistä?"
"On", vastasi Ralph.
"Luullakseni voisin ilmaista, mistä sait vangitsemismääräyksen."
"Robbie, muista valaasi, ettet milloinkaan puhu siitä asiasta enää."
Kuullessaan puhuttavan vangitsemismääräyksestä oli Sim hiipinyt innokkaana heidän luokseen. Ralph huomasi hänen vieläkin toivovan pelastusta. Tulisiko tämä kurja heikkous masentamaan hänen mieltään viimeiseen asti?
"Robbie, jos milloinkaan olet ollut toverini ja nuoruudenystäväni, kätke tämä asia ikuisiksi ajoiksi mieleesi."
Voimatta vastata taivutti nuori laaksolainen päätään.
"Mitä Simiin tulee, olen äärettömästi suruissani. Mutta minä itse, mitä varten nyt enää eläisin? En mitään. Koetin pelastaa talon äidilleni ja veljelleni. Kuinka äitini jaksaa?"
"Hieman parempi, olen kuullut."
"Äitiraukka! Entä Rotha, onko hän --"
"Rotha voi hyvin."
"Jumalalle kiitos! Ehkä sitten kun näistä surullisista tapauksista on kulunut pitkälti aikaa ja ne ovat muuttuneet hämäräksi muistoksi -- niin ehkä hän sitten löytää onnensa veljeni rakkaudesta."
"Willynkö?" kysyi Robbie hämmästyneen näköisenä.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
"Hän on ollut kuin enkeli", sanoi Robbie lämpimästi.
"Enemmän -- hän on ollut nainen; Jumala siunatkoon ja suojelkoon häntä!" sanoi Ralph.
Robbie katsoi Ralphia kasvoihin kyyneleet silmissään.
Sim istui paikoillaan vaikeroiden.
"Pieni Rotie-kultaseni!" mumisi hän. "Pieni orpo Rotie-raukkani!"
Hän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen muistissaan.
"Robbie", sanoi Ralph, "tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut jotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen mielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi."
"Mitä sitten, Ralph?" kysyi Robbie.
"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta maatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin päätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin Rothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat sekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon kummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää kuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui minusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen Rothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme tuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa -- toivon sanomaa siitä paremmasta maailmasta, jonka pian saavutamme."
Vartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.
"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!" sanoi Ralph. "Ja kuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi, ystäväni. Jumala siunatkoon sinua!"
Laaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.
Robbie poistui itkien.
Samalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista. Urut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat korkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa aamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen. Sitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.
Rauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!
L.
SEURAAVANA AAMUNA.
Seuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke lakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat huonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin toinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline, jonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien välissä.
Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden sinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat torille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset paikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.
Päivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa ohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen julkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus siirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman pilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.
Kello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä väkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella parvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla katoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni savupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten tornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla, tirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan ampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet yhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.
Millainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa, toiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut istuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja heidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan punertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin markkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia tovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.
Torin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin viisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas esiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille huonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon ikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon yläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.
Vahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista sotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen ja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle tarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa vastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat avonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu pitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö, joka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä, mutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta lähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä on tullut?
Näytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin ruumiillisellekin näköaistille.
Rintoja, poltinraudalla merkittyjä, löyhkääviä ja inhoittavia saastaisuudessaan. Rikoksien kahleitten vangitsemia sydämiä. Kuumia valloilleen laskettuja intohimoja. Huutavia ristiriitaisuuksia. Muutamia, jotka öisin löivät rintoihinsa tuskissaan ja katumoissaan, ja muutamia, jotka eivät tienneet, kuinka he omantunnon silmiltä piilottaisivat ne salaiset synnit, jotka myrkyttivät heidän mieltään.
Tässä suuressa tungoksessa oli ihmisiä, jotka tunsivat olevansa yksinään, aivan yksinään, ja jotka joskus nauroivat ja joskus vapisivat.
Siellä oli kunniallisiakin miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja jostakin muusta voimakkaammasta vaikutteesta kuin he itse tiesivätkään. Kuinka tulisivat tuomitut suhtautumaan kohtaloonsa? Tekisivätkö he sen raukkamaisesti peläten, pelottoman urhoollisestiko vai eläimellisen välinpitämättömästi? Kuolema odotti -- heltymätön ja kaikki voittava. Kuinka tulee kuolevainen ihminen käyttäytymään joutuessaan vastakkain sen kanssa? Se oli suuri arvoitus silloin ja se on sellainen vieläkin.
Tänä aamuna kello kahdeksan aiottiin mestata pari miestä. Ihmiset kääntyivät alituisesti katsomaan kelloa. Se oli auringonosoittimen vieressä vanhan kaupungintalon kupoolissa. Kuinka hitaasti sen vastahakoiset osoittimet siirtyivätkään! Jumala antakoon heille anteeksi, mutta väkijoukossa oli sellaisiakin, jotka olisivat halunneet kiiruhtaa kellon tyyntä käyntiä, jos he vain olisivat voineet. Ja muutamia minuutteja enemmän tahi vähemmän tässä tahi tulevassa maailmassa, mitä ne merkitsevätkään siinä suuressa lopputilissä, mikä tuomittuja odotti?
* * * * *
Tuomitut istuivat kahden eräässä vahtirakennuksen huoneessa. Heidät oli tuotu sinne linnasta yöllä.
"Tänään taistelemme viime taistelumme", sanoi Ralph. "Vihollinen valloittaa leirimme, mutta Jumalan avulla saavutamme kuitenkin voiton. Älkäämme milloinkaan laskeko lippua. Rohkaiskaa mielenne! Koettakaa olla urhoollinen! Muutamia nopeita minuutteja vielä ja kaikki on ohi."
Sim istui kyyristyneenä takan ääressä väännellen laihoja käsiään tahi repien pitkää harmaata tukkaansa.
"Ralph, siitä ei tule mitään. Jumala ei voi sallia sen tapahtua."
"Karkoittakaa sellaiset ajatukset mielestänne", vastasi Ralph. "Jumala on tuonut meidät tänne."
Sim hyppäsi seisoalleen ja huusi: "Siinä tapauksessa en suostu siihen milloinkaan -- en milloinkaan!"
Ralph laski kätensä lempeästi, mutta lujasti Simin käsivarrelle painaen hänet takaisin tuoliin.
Torilta kuului laulua, johon sekaantui ivallisia huutoja ja naurua.
"Kuuntele!" huusi Sim; "kuuntele heitä jälleen, kuuntele!"
Sim kallisti päätään ja kuunteli. Sitten hypäten seisoalleen hän huusi hurjemmin kuin milloinkaan ennen:
"Ei, ei, ei milloinkaan!"
Ralph tarttui häntä vielä kerran käsivarteen ja hiljaa vaikeroiden vaipui miesraukka takaisin tuoliinsa.
* * * * *
Vahtirakennuksen käytävissä ja suurimmassa huoneessa ruvettiin äkkiä meluamaan.
"Missä sheriffi on?" kysyttiin joka suunnalta.
Willy Ray oli siellä ja hän oli monta tuntia jutellut kahden kesken sheriffin apulaisen kanssa.
"Tässä on tunnustus tarpeellisine allekirjoituksineen", sanoi hän viidennenkymmenennen kerran kävellessään hermostuneesti edestakaisin.
"Siitä ei ole mitään hyötyä. Kuninkaan armahduksetta tahi lykkäyksettä mestaus on toimitettava."
"Mutta todistajathan saapuvat tänne tunnin kuluessa. Lykätkää mestausta ainoastaan pieni lyhyt tunti, niin heidän täytyy ehtiä tänne."
"Mahdotonta. Kuningas on allekirjoittanut kuolemantuomion, jota meidän pitää kirjaimellisesti seurata."
"Jumala taivaassa! Ettekö näe ja ymmärrä, että jos niin tapahtuu, kuolee kaksi viatonta miestä?"
"Minun asiani ei ole ajatella, minun pitää vain toimia."
"Missä on päällikkönne? Voidaanko mestaus toimittaa hänettä?"
"Voidaan ja meidän on pakko."
* * * * *
Tornikello oli kymmentä minuuttia vaille kahdeksan. Muudan kalpeakasvoinen mies joukossa alkoi veisata.
"Tukkikaa sen kveekariroiston suu!" huudettiin lihakauppojen katoilta. Samalla alkoivat puseropukuiset miehet laulaa jotakin renkutusta. Mutta mies jatkoi vain veisuutaan, muut yhtyivät siihen ja pian koveni virsi voimakkaaksi sävelaalloksi, kohisten tämän ihmismeren yläpuolella.
Mutta kello alkoi lyödä ja ennenkuin viimeinen lyönti oli lakannut kuulumasta, avattiin muudan vahtirakennuksen ikkuna ja joukko miehiä tuli ulos.
Väkijoukko vaikeni silmänräpäyksessä.
"Missä Wilfrey Lawson on?" kuiskasi muudan.
Sheriffiä ei näkynyt muiden joukossa. Alisheriffi ja muudan lihavahko mustiin pukeutunut mies seisoivat vierekkäin.
Niiden joukossa, jotka torilla seisoivat lähinnä mestauslavaa, oli eräs henkilö, jonka mekin tunnemme. Robbie Anderson oli kävellyt torilla koko pitkän yön. Hän ei ollut voinut poistua paikaltaan. Hän ensiksi huomasikin ne molemmat miehet, jotka seurasivat pappia. Toinen heistä, harteikas mies, käveli lujin askelin pelkäämättä tietään. Nojautuneena hänen käsivarteensa horjui toinen eteenpäin pää painuksissa; hänen tukkansa oli harmaampi ja hänen käyntinsä horjuvampi kuin ennen. Ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen vilahduksen heistä.
"Tämä on hirmuista", kuiskasi Sim.
"Vain minuutti vielä ja sitten on kaikki ohi", vastasi Ralph.
Sim purskahti itkuun ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Rohkaiskaa mielenne, vanha ystäväni", sanoi Ralph, joka oli itsekin järkytetty huolimatta kehoittavista sanoistaan. "Vain minuutti ja sitten kohtaamme toisemme jälleen. Olkaa sen vuoksi rohkea älkääkä pelätkö."
Sim koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja onnistuikin. Hänen kyyneleensä kuivuivat, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui hurjaksi, mitä Ralph pelkäsi enemmän kuin kyyneliä.
"Olkaa rauhallinen, Sim", kuiskasi hän; "olkaa tyyni älkääkä virkkako mitään."
Alisheriffi lähestyi Ralphia.
"Haluatteko pyytää jotakin?" kysyi hän.
"En."
"Entä te?" sanoi upseeri kääntyen Ralphin toverin puoleen.
Sim koetti hillitä mieltään.
"Hänellä ei ole mitään sanottavaa", sanoi Ralph tyynesti. Sitten hän kuiskasi jälleen Simin korvaan: "Olkaa rohkea, ystäväni."
Irroittaen käsivartensa Simin suonenvedontapaisesta otteesta riisui hän pitkän takkinsa yltään. Samalla valaisi hänen kasvojaan kalpea auringonsäde. Seurasi painostava hiljaisuus.
Silloin huitoen hurjasti käsivarsillaan hyökkäsi Sim esille ja tarttuen alisheriffiä käsivarteen hän huusi hermostuneesti:
"Minulla on jotakin sanottavaa. Hän on viaton -- viekää minut takaisin vankilaan ja antakaa minun todistaa se -- hän on viaton -- se on totta -- se on totta -- antakaa minun todistaa se!"
Ralph meni surullisen näköisenä Simin luo ja sanoi: "Silmänräpäys vielä ja kätemme yhtyvät taivaassa."
Mutta nyt huomattiin jotakin liikehtimistä taempana. Sheriffi itse tuli ikkunasta ja lähestyi mestauslavaa. Häntä seurasivat Willy Ray ja John Jackson. Kaksi naista seisoi vierekkäin heidän takanaan, Rotha ja rouva Garth.
Willy lähestyi kietoen käsivartensa veljensä kaulaan.
"Jumala on ollut armollinen meille!" huudahti hän itkien.
Ralph näytti hämmästyneeltä. Sheriffi sanoi jotakin hänelle, mitä hän ei kuullut. Ihmisetkään eivät kuulleet sanoja, mutta kansan suuren sydämen nopea myötämielisyys käsitti silmänräpäyksessä kuulumattomiin häipyneen sanoman.
"Armahdettu, armahdettu!" huusi ainakin viisikymmentä ääntä.
Muudan nainen pyörtyi ikkunan luona taempana. Nainen oli Rotha.
Molemmat miehet katselivat kummastuneina ympärilleen, kun heidät vietiin pois. He kävelivät kuin unissaan.
"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!"
Kansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä ainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä vuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.
LI.
KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Cumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin kuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä aina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta vasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale poimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla. Vesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa virtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja hyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.
Joukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin vanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle niitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin sitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli pystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli määrätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja jakajaksi.
"Täällä ei kitsastella ollenkaan", sanoi hänen miehensä veitikka silmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan tarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä kerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin oikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä tärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet äitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät vielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat hänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei milloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan, seisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita sananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen sanan niistä.
"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi", sanoo hän, "ja tulee vielä kauan olemaankin."
Rouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna siniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn kasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan nojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo Ralph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän näyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme. Juuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee läheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on hakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja salaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne korkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:
"Heipä, heipä, ka, kumman otat sa, oikeanko vai vasemman?"
"Mitä siansaksaa tuo on?" sanoo Monsey Laman itse.
"Minä heitän kuperkeikkoja, minä", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka. Ja hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja kuparikolikosta.
Niityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii pari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa sylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni joukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä. Muudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He leikkivät niin sanottua "tyynyleikkiä".
Niityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia ja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on onnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen olkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa Branthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on jotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.
"Se on hirveän mukavaa", sanoo hän hyvin epämääräisesti. "Tule, tyttöseni, katsomaan."
Mutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.
Asia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa rangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään erityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin innokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua tilapäisellä vastustamisella.
"Sinne minä nyt en ainakaan lähde", sanoo hän tarkoittavasti nauraen kädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä pienillä sievillä jaloillaan.
Suuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa painijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat lähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja lakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.
"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?" kysyy Liisa, joka samalla lähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan. "Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan aio voittaa?"
"Odota vain ja katso, tyttöseni", sanoo Robbie peittelemättömän hyväntuulisesti.
"Tulet luistamaan koko vuoren rinteen alas asti, saat olla aivan varma siitä", sanoo Liisa.
"Käyköön niin, sillä sinullahan on valmiina lämmintä puuroa katkenneiden jalkojeni hauteeksi", sanoo Robbie.
"Uskaltaisin tuskin yrittääkään, jos olisin sinun sijassasi", jatkaa Liisa katselijoiden suureksi huviksi. "Odota, kunnes sinusta kasvaa mies, Robbie."
Kilpailijat, heitä on kuusi, ovat nyt asettuneet paikoilleen. Lähtömerkki annetaan ja he hyökkäävät taipaleelle.
He juoksevat jyrkkää ja rosoista High Seatiä kohti. Ensimmäinen, joka saavuttaa miehen huipulla ja sitten ehtii ennen muita niitylle, saa palkinnon.
Katsokaa, kuinka he juoksevat kivien ja purojen yli, tiheiden pensaikkojen ja suuria puita kasvavien metsikköjen halki. Nyt katoavat he niityllä seisovien katselijoiden näkyvistä, nyt näkyvät he jälleen ja nyt he taasen katoavat; nyt ilmestyy kolme heistä näkyviin lähellä huippua.
Alhaalla niityllä on jännitys saavuttanut huippunsa. Liisa on hirveästi kiihkoissaan.
"Robbie on ensimmäinen -- ei -- on -- ei -- kannustakaa häntä, tehkää se! Kiiruhda -- kiiruhda!"
Muudan on päässyt huipulle ja pari muuta seuraa häntä kintereillä. Nyt he laskeutuvat alas juosten, hyppien ja lentäen. Nyt he ovat täällä ja -- ja Robbie on todellakin ensimmäinen!
"Hyvin juostu, mainiosti, kaksitoista minuuttia, hyvin tehty!"
"No, no, olen aina sanonut sinun ottavan pitkiä askelia, Robbie", sanoo Matthew.
"Mutta mitä sinä sanot?" sanoo Robbie huohottaen, pukiessaan nuttua ylleen, Liisalle, joka koettaa näyttää hajamieliseltä ja välinpitämättömältä.
"Mitä? Sanoitko minulle jotakin? Ehkä et kiertänytkään Ukkoa. Olet aina ollut sellainen veitikka."
"Tässä on sinulle veitikkaa." Robbie oli kietaissut kätensä Liisan vyötäreille ja vei hänet mukanaan kukkivien ruusupensaiden sekaan. Liisa huomasi Robbien pitävän lujasti kiinni. Hän oli niin sanomattoman vankka. Mitä hyödyttikään ruveta rimpuilemaan irti?
Pari vanhempaa naista katseli huvitettuina Liisan turhia ponnisteluja.
"Otaksun sinun tietävän, että heidän on määrä mennä naimisiin", sanoi toinen.
"Luulen niin", vastasi toinen; "ja olen kuullut Ralphin vuokranneen Robbielle palasen maata ja lahjoittaneen hänelle hevosen."
Matthew Brathwaite oli palannut paikoilleen rouva Rayn tuolin viereen.
"Missä Rotha on?" kysyi vanha kutoja.
"Hän sanoi menevänsä hakemaan isäänsä", sanoi Willy ruohikosta, jossa hän vielä lepäsi äitinsä jalkain juuressa.
"Teitte tyhmästi salliessanne tytön palata Fornsideen isänsä luo", sanoi Matthew tarkoittavasti hymyillen.
"Etkö voinut pitää häntä luonasi täällä? No, olet sinäkin mies."
Willy ei vastaa mitään vanhan kutojan leikinlaskuun. Juuri samalla huomataan Rothan isineen tulevan niitylle kaukaisimmasta portista.
Ralph menee heitä vastaan ja lausuu heidät tervetulleiksi.
Sim on vanhentunut nopeasti näinä viime kuukausina, mutta hän näyttää iloisemmalta ja tyynemmältä. Laaksolaiset ovat kaikin tavoin koettaneet hyvittää entisen vääryytensä häntä kohtaan. Hän vastaanottaa heidän sovinnolliset huomaavaisuutensa melkein liian selvästi huomattavilla yrityksillä olla sydämellinen, sillä hän ei ole enää niin arka kuin ennen.