Part 32

Ralph vie Rothan istumaan tyhjään tuoliin äitinsä viereen.

"Iloinen sydän punastuttaa posket", sanoo Matthew tytölle. Ja Rothan kasvot ansaitsevatkin tämän kohteliaisuuden. Hän on tänään niin terveen näköinen kuin hän aina on ollut kaunis. Mutta hänen kauneudessaan on nyt jotakin, mitä emme ole siinä ennen huomanneet. Pitkät tummat ripset puoleksi piilottavat ja puoleksi paljastavat lempeämmän katseen kuin milloinkaan ennen on loistanut näistä ruskeista syvistä silmistä. Tytön kasvojen yleisilme ei ole naurava eikä surullinen, vaan tuollainen kuvaamaton jokin, mikä on näiden molempien välillä, kun sydän jälleen surujen haihduttua saa iloita -- kuten huhtikuun päivän auringonpaiste.

"Näyttää aivan siltä kuin vihdoinkin olisimme päässeet aidan aurinkoiselle puolelle, Rotha", sanoo Ralph hänen vieressään leikkien olkihatullaan.

Heidän läheisyydessään syntyy aikamoinen temmellys. Opettaja, joka kehuu jalkojaan piirikunnan nopeimmiksi, on vannoutunut juoksemaan kiinni kaniinin. Hän ryhtyy yritykseensä heti ja onnistuu parin sadan metrin päässä.

"Täällä ei ole ketään pienen vikkelän ranskalaisemme vertaista", sanoo Matthew, "olipa sitten kysymyksessä kaniinin kiinniottaminen tahi vanhan Nicky Stevensin pilkkaaminen."

Reuben Thwaite, joka tulee juuri parahiksi kuullakseen kutojan sukkeluuden, nauraa sydämellisesti.

"Mutta on olemassa eräs esine, jota en vielä milloinkaan ole saanut kiinni, Reuben", sanoo Monsey.

"Mikä se sitten olisi?" kysyy pieni silmiään räpyttelevä laaksolainen.

"Aave ja lantakasa!"

"He, he, hänellä on pojan mieli, tuolla pienellä miehellä", sanoo Matthew sellaisen miehen tapaan, joka tietää tekevänsä itsenäisen huomautuksen.

Nyt laskee aurinko Noddle Fellin ja Bleaberryn taakse. Leikit ovat loppuneet, mutta päivän huvitukset eivät ole vielä kaikki. Sittenkuin pimeys on kietonut niityn ja vuoret vaippaansa, on Shoulthwaite Mossin keittiö täynnä iloisia ihmisiä. Wythburnin nuoret naiset ovat tuoneet mukanaan rukkinsa ja istuvat nyt vierekkäin ollen kehräävinään. Nuorukaiset ovat kokoutuneet pihalle. Vanhemmat laaksolaiset ovat toisessa huoneessa rouva Rayn luona.

Nyt kilahtaa pikku kivi ikkunaan.

"Mitä ihmeessä se on?" sanoo eräs nuori tyttö hyvin hämmästyneenä.

Muudan rohkeimmista naisista menee ovelle.

"Ei, mutta täällähän on eräs nuorukainen!" sanoo hän kovasti hämillään.

Odottamaton vieras tulee keittiöön ja hänen kintereillään paljon muita. He istuutuvat pöydälle, lavitsoille, jakkaroille, rukkien väliin, suoraan sanoen joka paikkaan.

Millaisia kujeita nyt seuraakaan! Millaisia juttuja! Miten sydämellistä naurua ja millaista laulua!

Ralph tulee yläkerrasta ja kaikki lausuvat hänet tervetulleeksi. Häntä kehoitetaan laulamaan. Kyllä hän osaa laulaa. Hän lauloi aina ennenkin ja hänen pitää laulaa nytkin.

"Laulan teille jotakin, jonka kuulin Lancasterissä", sanoo hän.

"Mistä sitten -- Lancasterin noidistako?"

"Kuka sen on kirjoittanut -- pieni Monseyko?"

"Ei, vaan joku Monseyta suurempi mies", sanoo Ralph hymyillen.

"Hänhän olisikin kääpiö, ellei hän olisi opettajaa suurempi", sanoo Liisa Branthwaite, jolla oli niin majesteetillinen vartalo.

Sitten lauloi Ralph täyteläisellä äänellään: "Kuumaa aurinkoa sä älä pelkää."

Rukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille vanhalle laululle.

Laddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen näköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee koirien asemaa tässä maailmassa.

"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?" sanoi joku oven takaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli. Hänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.

"Tulkaa vain tänne, opettaja", sanoo Robbie Anderson. "Onko kellään mitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?"

Kun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin keittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.

Monsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen kuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen polvensa ja alkoi lausua:

"Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa, niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin."

Äänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen laulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi korkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton taiteellinen ponnistus):

"Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?"

ja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi:

"En kumpainenkaan, kaunis neitiseni, jolleivät he teitä osaa miellyttää."

olivat katsojat melkein kuolla nauruun. Näyttelijät eivät nähtävästi välittäneet lainkaan aikaansaamastaan vaikutuksesta, vaan antautuivat tehtäväänsä tunnollisesti ja innostuneesti, kuten todelliset näyttelijät ainakin.

Pieni opettaja hymyili lempeästi, suloisesti ja lumoavasti. Robbie läähätti ja huohotti, huokaili ja vaikeroi.

"Onko milloinkaan nähty miehen käyttäytyvän noin?" sanoi Liisa pyyhkien naurunpuuskien houkuttelemia kyyneliä poskiltaan.

"Odota vähän", sanoi Robbie poiketen liian paljon osastaan.

Robbie oli nähnyt Carlislessa, että tämän surunäytelmän toimintaan kuului kukkakimpun heittäminen Julielle parvekkeelle. Robbie oli jo hankkinut sellaisen itselleen ja odottaessaan hetkeä, jolloin hänen pitäisi käyttää sitä, oli hän asettanut sen taakseen lattialle.

Mutta innostuksissaan ei hän ollut huomannutkaan, että Liisa oli hiipinyt lähemmäksi ja siepannut sen pois.

"Missä kukat ovat?" huusi Romeo kaikkea muuta kuin lempeästi.

Kun kukkavihko ojennettiin polvistuneelle rakastajalle, huomattiin sen olevan kolme kertaa niin suuren kuin Julien pää.

Näytteleminen loppui nyt äkkiä. Rukit siirrettiin syrjään, viulu haettiin esille ja ruvettiin tanssimaan.

"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika", sanoi Matthew Branthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.

Illan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.

Tytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset kantoivat rukkeja.

Suurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha, Ralph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.

Kuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä tähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa vasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat aallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien penikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä. Siellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan, välähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja. Puoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin hopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden aaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen kaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.

Ei ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään, aaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa, mikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja yölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.

Kyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat veneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat airoihin.

"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy työnsivät veneen vesille.

"Kuulkaahan tyttöä!" huudahti Matthew. "'Me koirat tapoimme jäniksen', sanoi rottakoira rakille."

Filosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä milloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.

Kun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa, rupesivat tytöt laulamaan.

Nuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan hiljeneviä ääniä.

Polulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli yksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta mitään.

Veljekset katsahtivat toisiinsa.

"Joe-raukka!" sanoi Rotha melkein kuiskaten.

Mutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän muiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.

Willy astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu. Hän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta keskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän tarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa tiehensä.

Ja nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet toisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat jalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä kirkkaassa kuutamossa.

Tämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se, mikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin kärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.

Ja niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään, kuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä hänen kätensä lepää.