Chapter 2

Tämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se tuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä virkeämmäksi.

Käsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion rinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin unissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.

Kadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: -- Missä minut ensiksi huomasitte?

-- Noustessanne puhumaan tunsin teidät heti, vastasi Julia reippaasti, avomielisesti lisäten. -- Samalla myöskin ajatuksenikin kiintyi teihin yhä enempi!

-- Ehkäpä lienette pitäneet hätiköivästä puheestani?

-- Niin -- niin ... kyllä, mutta...

-- Sen pidin enempi valmistumattomana, taisi olla enempi epäselvää..?

-- Niin enhän minä voi sitä tässä nyt arvostella, kun olen niin vähän semmoisia asioita seurannut, lisäsi Julia epäröivän vaatimattomuudella.

-- Niinhän se on, toisti Aarnio, vähänhän sitä meillä vielä seurataan kaikkea uutta ja uudistavaa. Mutta eihän se ole meidän syymme!

Heillä oli nyt vielä paljon puhumista kaikista, entisistä muistoista lapsuuden ajoilta ja siitä mitä huomioita olivat tehneet ijäkkäämpinä elämän tuoksinassa. Julia palveli nykyään eräällä maisterilla, joka oli opettajana lyseossa. Paljon ei hän loma-aikaa saanut, kun ei ollut kuin kaksi palvelijaa suuressa perheessä. Joka toisena sunnuntaina pääsi hän vaan muutamiksi tunniksi ulos vapauteensa, nyt käyden kolmatta kertaa tansseissa Palokunnan talolla.

-- Huvittaako siellä käydä? kysyi nyt Aarnio.

-- No en tiedä! -- Se on nyt ollut semmoista, mitä lieneekään. Kun ei ole ollut muuallekaan mentävää! Kunhan saa jossain kulumaan senkin vähän ajan mitä voi palvelustytöllä olla!

-- Niinhän se on! -- vastasi Aarnio ajatuksiinsa vaipuneena. Äänettöminä he nyt loppumatkan astuivat, lopulta seisattuen Julian kotiportille.

Siinä hyvästellessään yhtyivät taas katseensa syvällisenä. Ja kun tuntemattoman voiman pakoittamana, jota ei itsekään lopulta käsittänyt, painaltui Julia yhtäkkiä huudahtaen Aarnion rinnoille, jolloin heidän huulensa yhtyivät hurmaavan sielukkaaseen suudelmaan. Ne olivat pitkiä ja tunteikkaan tulisia suudelmia, jotka yhdistävät heidät toisiansa tapaamaan vastaisuudessakin.

IV.

Aarnio oli käynyt Kovasen asunnossa esittäen kuukausikokouksen yhteydessä ilmoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin kokouksen, jossa keskusteltaisi ja päätettäisi toimenpiteistä kymmentuntisen työpäivän ja alimman tuntipalkan saamiseksi.

Keskustelu tästä heidän välillään oli ollut kiivasta ja lopulta personallisuuteen menevä, sillä Kovanen oli kynsinhampain vastustanut nyt ainakin vielä koko puuhaa. Syynä vastustamiseensa oli hän myöskin tuonut esille, että se johtaisi ehkä lakkopuuhiin, jota hän suuresti kammosi. Hän kun oli yleensä siinä uskossa, että työnantajat kyllä joskus antaisivat suosiollakin työpäivän lyhennyksen, sekä korottaisivat palkkoja vointinsa mukaan, silloinkun näkevät sen mahdolliseksi.

Olipa hänen vastustukseensa vielä toisiakin syitä. Hänellä oli vakituinen paikka ollut jo viisitoista vuotta Aaltio & Sarvisen liikkeessä, jossa vanhimpana miehenä sai päivältä viisi markkaa ja urakkatöissä enempikin, jonka piti itselleen nykyoloissa riittävänä. Jos nyt hänenkin työpaikkansa tulisi lakkotilaan, voisi hän ehkä pian menettää paikkansa. Kun hän ei ollut vuosikausiin pienemmissä liikkeissä työssä, pelkäsi hän tottumattomana niitten työtapoihin ei voivansa tulla niissä liioin enää toimeen.

Näin ottaen huomioon kaikki itseensä kohdistuvat mahdollisuudet, täytyi pakostakin vastustaa nytkin.

Aarnio pois lähteissään oli uhannut tekevänsä valituksen johtokunnassa, jos ei puheenjohtaja kutsuisi asian johdosta kokousta.

Kiivain askelin, hermostuneena, käveli nyt Kovanen asuntonsa lattialla tuumien ja tuskaillen mitä tässä oikeastaan olisi tehtävä. Hän tiesi Aarnion vievän asian perille, kuukausikokoukselle, keinolla millä hyvänsä ja kun enemmistö, kaikki nuorimmat, suosivat Aarniota edelläkävijänään, tulisi kysymys keskustelunalaiseksi väkisinkin. Näin ollen joutuisi hän lopullisesti kuitenkin häviölle, joka merkitsisi samaa, kuin kokonaan luottamuksensa häviäminen yhdistyksessä.

Thja-ah! Kovanen repi kiukuissaan tukkaansa. Mikä neuvoksi, mikä nyt todellakin neuvoksi?!

Lopulta voi hän jo niin paljon asettua, että istahti tuolille levollisemmin asiata miettimään. Löytyisiköhän vielä jotain välimahdollisuuksia, joista voisi pujahtaa ulos kunnialla, vaikkakin perään antamalla? Kun hän nyt oikein kaikilta puolin mietti ja punnitsi luuli hän lopultakin aukon löytäneensä. Helpotuksen huokaus pääsi nyt häneltä, samalla kuin kasvonsa kirkastuivat nähtävästi. Näin se tulee käydä. Hän käskee kokouksen, mutta tulee siellä tarmonsa takaa vastustamaan lakkopuuhiin ryhtymiseksi kaikkialla, mutta jos ei se auttaisi ... ainakin tehdasliikkeissä. Niissäkun ovat palkat suhteellisesti korkeammat ja työaika kymmenen ja puoli tuntinen. Pienissä »nyrkkiverstaissa» olivat palkat paljoa onnettomammat ja työaikakin enimmäkseen kaksitoistatuntinen. Ja kun niissä tehtiin töitä kappalekaupalla, venyi työaika melkeinpä aina pari kolme tuntia pitemmäksikin. Näin hän pelastaisi asemansa työpaikassaan ja saavuttaisi samalla kaikkien toveriensa yksimielisen kannatuksen. Sanottu ja tehty. Hän heitti turkin hartioillensa kiiruhtaen työväen äänenkannattajan »Nousevanpäivän» konttoriin.

Aarnio, poistuessaan Kovasen asunnosta tunsi myöskin tavallista enempi kiihtyneensä tuossa keskustelussa. Onpa se sittenkin aika visapää tuo mies, ajatteli hän harmistuneena. Viitsiikin yhä vaan jankata vastaan, vaikkapa tietääkin enemmistön yhdistyksessä jo olevankin samaa mieltä kanssani. Mutta samapa tuo. Jospa ei se käskisikään kokousta, tulisi hän esittämään asian ensimäisessä kuukausikokouksessa ja sittehän olisi ihmettä, jos ei se menisi myöskin semmoisenaan yleisessä kokouksessa lävitse. Siksi hermostunut oli hän kuitenkin tästä kohtauksesta ettei voinut pysytellä kotona, vaan meni Juliata tapaamaan, jospa sen onnistuisi päästä ulos edes hetkeksi kävelylle.

Tämä jo heti Aarnion nähtyänsä huomasi, että jotain erinomaisempaa oli tapahtunut. Tuo hänen mielestään sielukas mies, jonka silmät säihkyivät aina niin ihmeen kirkkaina ja onnekkaina, omasi nyt katseessaan jotain pistävämpää, samalla kuin käytöksensä oli levoton. Eikä tuo tahtonut päästä edes puheen alkuunkaan.

-- Kuules Kaarlo, ystäväni, kysyi nyt Julia, -- mikä sinulla on? Onko jotain erinomaisempaa tapahtunut?

-- Eihän mitään! vastasi Aarnio umpimielisenä, samalla kun kuitenkin äänensä omituisesti värähteli.

-- Kyllä sinulla jotain on sydämelläsi, vaikkakin koetat sitä salata, jatkoi Julia. -- Voinethan tuon sanoakin.

-- Niin voinhan tuon nyt sanoakin mieliksesi, vastasi jo Aarnio rauhoittuneemmin. -- Se on niitä ijankaikkisia yhdistyksen asioita, josta taaskin olen levoton.

-- Yhdistyksen, toisti Julia. -- Mutta sanoppas nyt minulle ystäväni, mitä siellä työväenyhdistyksessä oikein puuhataan! Minä olen sen toimintaa niin vähän seurannut enkä sen vuoksi tiedä siitä tuon taivaallista!

-- Hm! Aarnio hymähti. Se on nyt semmoista että kävisi siitä pitkäksi sinulle selitteleminen! -- Muuten Aarnio naisseurassa ollessaan tunsi aina kuin jonkunlaista epäröivää kainoutta yhdistyspuuhista puhuessaan. Niin aatteen mies kuin hän olikin, käsittäen samalla että siitä, niin naisille kuin miehillekin olisi eroituksetta ja joka käänteessä puhuttava, tunsi hän kuitenkin melkeinpä vastenmielisyyttä ryhtyä siitä naistuttavilleen kertoilemaan. Tavallisesti hän aina etsikin naisseuraa piireistä, jotka eivät kuuluneet yhdistyksiin.

-- Mutta sittenkin on sinun minulle nyt edes hiukan tehtävä selvyyttä, vaati vaatimalla Julia. -- Teetkös sen ystäväni?

Samalla painaltui Julia yhä lujemmin Aarnion kylkeen katsoen samalla mitä herttaisemmin häntä silmiin:

-- Miten hennotkaan sitä minulta kieltää?!

-- Siellä ajetaan paljon hyviä asioita, vastasi nyt Aarnio. -- Meillä rautatyöntekijäin yhdistyksessä otetaan nyt esille kymmentuntisen työpäivän ja alimman tuntipalkan aikaan saaminen! Mutta sitäpaitse kuuluu työväenasian ajoon paljon suuria kysymyksiä, joista sinulle selvitteleminen veisi viikkoja jopa kuukausia.

-- Sehän se on etten minä niistä asioista käsitä, huokasi Julia, -- mutta olenhan minä niistä sentään jotain kuullut.

-- Kaarlo, -- kysyi hän sitten äänellä ikäänkuin heräten, -- eikö ne ole samoja kun sosialistit?

Aarnio naurahti. -- No entäs sitten?

-- Minä olen niistä kuullut kerrottavan paljonkin! jatkoi Julia.

-- Ja mitä esimerkiksi?

-- Hyvinkin paljon! -- Ja oikeinpa hullua vielä.

-- Paljon ja hullua! -- Kuka sinulle moista on syöttänyt? Joku herraskainen tietenkin, huudahti nyt Aarnio.

-- Onpahan vaan!

-- Kuka. Sanohan nyt suoraan.

-- Jospa sitten sanoisin. Se meidän maisteri tässä eräänä iltana puhui niistä pitkät jutut. Kertoili minkälaisia ne ulkomailla ovat. Kiihoittavat lakkoihin ja muihin rauhattomuuksiin työväkeä suurissa joukoin, sekä opettavat että kaikki omaisuus pitäisi jakaa tasan. Eikös tuo ole jo hullua! Etumiehet niistä istuvat vankiloissa, moni puolen ajan elämästään Ja kun sieltä pääsevät, taas uudelleen astuvat kansan keskelle sitä villitsemään. Semmoisia raakoja ja sydämettömiä ihmisiä ne kuuluvat olevan!

Aarnio ei voinut nyt enään olla täyttä kurkkua nauramatta, eikä hän tahtonut osata siitä tauotakaan.

-- Mutta tuletko sinä jo vallan hassuksi? ihmetteli nyt Julia.

-- Ha, ha, ha! Mutta kun sinä puhut niin hulluja, ettei voi olla nauramatta. Eihän ne ole ikinä tahtoneet kenenkään omaisuutta tasailla! Se on vaan sitä vanhaa pötyä, jolla ne täyttäen sanomalehtipalstansa koettavat sokaista työväkeä. Päinvastoin, sosialistit tahtovat kaikkea yhteiseksi ja yhteiskunnan omaisuudeksi. Siis koota eikä hajottaa! -- Eikö se ole nyt jo tarpeiksi pirstottua, että vielä enempi tarvitsisi ruhjoa! Eihän sosialistit ole mitään juutalaisia! He, he, he!

Julia oli nyt jo suuttua. -- Miksi sinä yhä naurat ja niin ivallisesti?

-- Vieläkin minä nauran, jatkoi Aarnio. -- Eikä ne ole mitään ilkeitä ihmisiä. Päinvastoin ovat ne mitä sydämellisempiä, kun tahtovat että kaikki ihmiset voisivat olla ja tulla mitä onnellisemmiksi, niin aineellisessa kun henkisessäkin suhteessa. Siksipä koettavat myöskin lakoilla viedä perille työväen pyyteitä, sillä se on ainoa ja oikeutetuin ase, kieltäytyä yksinkertaisesti työstä, kun ei muut keinot enään auta! Kuulisitpa miten jalosti esimerkiksi ulkomailla suuret työväenaatteen miehet voivat puhua! Tuhansia on useasti ympärillä ja niin henkeä vetämättä kuuntelevat että melkeinpä kuulisi nuppineulan maahan putoamisen!

-- Mutta Kaarlo! Älähän nyt sentään liiaksi innostu, pyyteli Julia. -- Tulisiko teilläkin lakko, jos eivät mestarit muuten suostuisi?

-- Ehkä, ehkä ei!

-- Ja sitten sinäkin pian vielä joudut johonkin pahoihin selkkauksiin, kun olet vielä niin tulinenkin! pelkäsi Julia.

-- Älä siitä huolehdi, vastasi nyt lempeästi Aarnio. -- Luuletko minut ensiksi kiikkiin menevän! Eei!

-- Lupaathan kuitenkin olla varovainen, lupaathan? rukoili Julia.

-- No lupaan, lupaan, vakuutteli Aarnio.

Kello kävi jo yhdeksättä ja kun maa oli jo ollut sula viikkokausia vaikkakin oli vasta puolivälissä huhtikuuta, ohjasivat he askeleensa kuten useina iltoina ennenkin Linnoitusvuorelle, jossa oli istuimia, joilta voivat ihailla ympäristöä. Kalsea kuu heloitti selkeällä taivaalla ja tähdet pilkottivat kuin sammumisensa edellä, sitä mukaan valoansa yhäti heiketen kun päivät kesäiseksi pitenivät. Ilma oli keväinen, virkistävän vilpas näin illoin, herättäen vähä kerrassaan toiveita ja unelmia saapuvasta keväästä. Meren puolella, alhaalla, pienillä saarilla vanhanaikuiset linnoitukset graniittiseinämineen näyttivät niin kolkon synkeiltä kuun kuolleessa valaistuksessa. Etempänä päälinnoituksesta tuikki tulia tehden sen eloisammaksi silmälle ja ajatukselle. Merta, niin kauvaksi kun silmä kantoi, kattoi vielä jää, mutta pois oli jo lumi pinnalta sulanut, jälellä vaan mustunut pinta, ennustaen sen pikaista murtumista. Toisaalla oli taaskin kokonaisia kaupungin osia myöskin silmälle altisna. Sieltä tuikkivat tuhannet valot, sekä kuului kohinana suurkaupungin tuoksina, elämä, ryske ja pauhu.

Nuoret istuivat penkillä vieretyksin, Julia nojasi turvallisena päätänsä Aarnion olalle ja tämän käsivarsi oli hellävaroen laskeutunut hänen vyötäreilleen. Kauvan he sanattomina katsoen haaveilivat, rinnan täytti rauhoittava vaikkakin surumielinen tunne.

Aarnio käänsi nyt lopulta katseensa Julian puoleen hellästi kysyen:

-- Ystäväni, uskotko sinä löytyvän oikein suurta ja puhdasta rakkautta maailmassa, uskotko sinä?

Julia ei vastannut kun hennosti käden puristuksella.

-- Niin, jatkoi nyt Aarnio, -- varmaankin on rakkautta, suurtakin ja uhrautuvaa rakkautta, mutta voiko se olla samanlaista kaikissa ihmisissä, tai muodostaako sen eroavaisuuden juuri eri henkilöiden henkiset kehitysasteet ja muut seikat, sitä olen minä niin useasti ajatellut. Tai olisiko rakkaus sama kaikissa kehittymättömimmissäkin.

Julia naurahti. -- Sinähän puhut Kaarlo niin vaikeatajuisesti etten minä jaksa sinua ymmärtää.

Aarnio jatkoi: -- Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?

-- Mikähän tuo sitten olisi?

-- No minäpä sanon! Mutta sittenkin tuntui, kuin olisi häneltä puuttunut voimia sitä sanomaan. Lopulta hän kuitenkin jo uskalsi: -- Mikä voima se oli, joka sai sinut jo ensi iltana vastaansanomatta antaumaan suudeltavakseni! Hän nauroi. -- Sanoppa se minulle?

Julia punastui korviaan myöten, voimatta vastata.

-- Sinä hämmästyit. Mutta ota sinä kaikki vaan luonnolliselta kannalta, eikä vastaus ole sinulle vaikea!

Julia oli yhä vieläkin hämillään, mutta lopulta kuin hän uskalsi kääntää katseensa Aarnion suoriin ja rehellisiin silmiin, katosi pelonalaisuus kuin yhdellä iskulla ja hän voi melkeinpä iloisesti vastata: -- Se että silmiesi loisto oli niin syvä!

-- Eikö muuta?

-- Ja niin ihmeellinen hehku niistä loisti, että kuin huumaamana unhoitin kaiken!

-- Etkö ennen ollut sitten semmoista nähnyt?

-- En muista! Mutta sinun kanssasi uskaltaisin tulla mihin hyvänsä ja olla missä hyvänsä vähääkään pelkäämättä!

-- Se jo riittääkin, vakuutteli Aarnio tyytyväisenä mutta samalla itsekin ihmeissään. -- Oletko tuntenut kaipausta aina uudestaan tapaamiseen!

-- Sitäpä en sano, vastasi Julia naurahtaen, mutta sitten taas uudelleen Aarnioon vilaistuaan hän jo virkkoi: -- Kyllä joskus!

-- Mutta sepä ei olekaan enään rakkautta, vastasi nyt Aarnio nauraen.

Julia heitti häneen ihmettelevän silmäyksen. -- Sekö ei olisi rakkautta?

-- Niin! jatkoi Kaarlo nyt vallattomana. -- Se ei ole enään sitä, vaan se on jo kiintymistä. Muistan lukeneeni kerran, ettei mitään saisi kaivata semmoisissa asioissa. Se olisi vasta sitä oikeata. Se ei estäisi eri henkilöitä kylläkin viihtymästä toistensa seurassa vaikkapa aina, mutta sittenkin kaipaus voi muuttua mieliteoksi, ja silloin kun se siksi kehittyy, tuo se mukanaan suuria suruja, eikä sitä saisi olla. Sielunelämä ei saisi olla muuta kuin iloa ja onnea!

Julia jo hiukan ikäänkuin tuskaantui. Sitten katsoi hän nuhtelevasti Aarnioon sanoen: -- Mitä sinä puhut! Minä en ymmärrä!

Aarnio häntä rauhoitti. -- Ota huomioon että niin muutamat opettavat, onko se totta siitähän voi olla eri mieliä!

Enhän minäkään ole sitä kokenut, en voi siis taata myöskään sen väitteen pätevyyttä.

Poistuessaan vuorelta ja erotessaan Julia vielä useasti varoitteli Kaarloa tekemästä lakkojutussa mitään tyhmyyksiä, johon tämä, huomatessaan Julian aivan tosissaan pelkäävän, antoi nauraen puolittaisen myöntymyksensä.

Tämän jälkeen useasti illoin yhtyessään eivät he antautuneet erityisesti keskusteluun enään näistä asioista. Aarnio, pitäen itseään paljoa korkeammalla kehitysasteella, ei johtanut puhettansa siihen. Julia taas nautti vaan enempi Aarnion kirkkaista silmistä, reippaudesta ja iloisuudesta. Sanalla sanoen he seurustelivat nauttiakseen suudelmista ja rakkauden riemuista.

V.

Pitkin viikkoa olivat yhdistyksen miehet innolla käyneet työpajasta toiseen kehoittelemassa rautatyöntekijöitä saapumaan yleiseen kokoukseen, jossa niin tärkeistä elinkysymyksistä tultiin keskustelemaan ja päättämään.

Ahdinkoon asti, iso sali täydeltä, saapuikin työläisiä. Kaikkiaan nousivat osanottajat neljään sataan. Siinäpä oli väkeä, nuoria ja vanhoja, kurjistuneempia ja hyvinvoivimman näköisiä, kuin edustajia näytteenä siitä sekamelskasta, johon nykyisen huippuunsa kehittyneen teollisuuden hyllyvä hyrsky voi eri yksilöissä vaikuttaa ja erilaatuiseksi muodostella.

Suuren eroavaisuuden voi jo ensiksi huomata järjestyneitten ja järjestymättömien välillä. Järjestyneet esiintyivät kaikin puolin puhtaissa, siistissä pukimissa, olivat puhetavassaan järkevämpiä, sekä kaikissa asioissa monipuolisemmin ajattelevia. Järjestymättömissä voi taas tehdä jaon tehtaissa ja pienemmissä pajoissa työskentelevien välillä. Tehtaissa työskentelevät näyttivät hyvinvoivimmilta samalla kuin omasivat enempi ryhdikkyyttä, joskaan eivät voineet kohota ajatustensa julkilausumisessa järjestyneitten rinnalle. Se mikä heissä oli pahinta, että pitivät itseänsä tavallaan parempina pienemmissä paikoissa työskenteleviä. Pienempien työpajojen väki olikin kaikkein kurjinta. Oli paljon semmoisia, jotka näyttivät kuin ensikerran päivänvaloon jostain pimeästä loukosta haalituilta, jota itsekin ihmettelivät. He olivat oudoksuen ja julkisuutta kaihtaen nyt monikin huonoihin risoihin puettuja sekä jotkut humalassa. Eläimellinen elämä, huono ruoka, väkijuomain kohtuuton nauttiminen, sekä kurjat asunto-olot olivat painaneet kasvoillensa jo tuntuvasti leimansa. Puhellessaan harppasivat he joka toisella sanalla asiasta toiseen, lausuivat raakuuksia tuhkatiheään sekä hermostuivat suuttumukseen pienimmässäkin sanakäänteessä, turvautumalla vaikkapa uhkauksiin.

Semmoista, suuresti erilaista oli nyt tämä kokoukseen saapunut joukko. Aarnio puolestaan laajahkossa puheessa pohjusti kysymyksen, toivoen kaikkien tuovan epäkohdista niin todenmukaisia selvityksiä kuin suinkin voivat. Näin se alkoi tämä rautatyöntekijöillä ensimäinen ja mitä merkillisin kokous. Ananiassonin miehistä esiintyi ensiksi Järvinen, tuo kaikkien kesken tunnettu leikkisä ja kompasanainen mies. Sanoi kolmasti jo maanpallonkin ympäri merimiehenä purjehtineensa, sekä olleensa jos jossain sopessa, mutta semmoista ketunluolaa kuin Oskari Ananiassonin työpaja oli, ei hän ollut koskaan tavannut. Itse mestari jo oli poikkeus kaikista muista kuolevaisista. Tähän joku sivulta muistutti että kaksi hyvääpä heitä olikin nyt sattunut yhteen! Puheenjohtaja nyt korpraalin äänellä huusi järjestykseen! Järvinen vastasi muistuttajalle olevansa enempi vakavaluontoinen mies, paitsi Oskarin parissa, siis tarkoin myöskin asioita punnitseva, eikä tuo huomautus siis voinut saada häntä asiasta oikeata selvyyttä esille tuomasta, jota toivoi myöskin kaikkien uskovan. Kirkko oli sittenkin asetettava keskelle kylää! Ja hän jatkoi: Kappaletyössä saivat enimmät työläisistä työskennellä, voimatta ansaita edes harvat kolmeakaan markkaa päivässä. Eikä se Oskari herra koskaan arvostele työtä ennenkuin mies on saanut sen valmiiksi. Silloin useammassa tapauksessa on tehtävänään heittää esine nurkkaan tai se rikkoa kelvottomana, jos siinä vaan huomaa pienimmänkin virheen. Työn keskeneräisenä ollessa ei taas huomauta vaikkapa huomaisikin. Semmoinen hermostunut hullu se on, että aina vaan kirota mässäilee eikä sen mieliksi ole vielä yksikään osannut puhua koskaan. Palkkoja ei siltä saanut koskaan säännöllisesti. Oppilaat olivat mestarin ruuissa, eikä ne saaneet syödäkseen kuin pilaantuneita rääppeitä, potaattia ja silakoita.

Toinen pesä, yli kaupungin kuuluisa rivosta elämästään, oli Sundbergin työpaja. Siellä maksettiin tavallisesti palkat tuskinpa kolmea markkaa korkeimmissa erissä, joka tietenkin heti lyötiin viinaan, etenkin kun työpaikassa sai juopotella päivät ja yöt miten paljon vaan halutti. Mestari Sundberg olikin tavallisimmin aina joukossa. Juomingien lopussa syntyi aina tappelu ja elämä semmoinen, että miehet saivat kävellä pää nyytissä viikkoja jälkeen. Työtä tehtiin määrättä, miten milloinkin halutti, kuitenkin nousten jo oppilasten verstassa työskentelyaika kolmeentoistakin tuntiin.

Useimmissa työpajoissa oli kyllä taaskin järjestys parempi mutta kehittyneenä kuitenkin huippuunsa kurin ja ylenpalttisen kuuliaisuuden vaatimuksissa. Neljännestunnin myöhästymisestä jätettiin esim. koko ruokaväliltä palkka maksamatta. -- Siinä oli myöskin aina pidettävä silmällä josko kappaletyössä ennemmin tuli hinnasta sopineeksi. Muuten maksoi mestari useinkin mielensä mukaan, jos ei siihen tyytynyt sai marssia maantielle. Leivän ja pysyväisen työpaikan turvasi myöskin tekohurskaus, jossa jotkut mestareista hyvin näyttivät, kuitenkin itseelämässään ja toiminnassaan valittelematta vähääkään kristillisyyden vaatimuksista.

Asioista näin seikkaperäisesti keskusteltua, innostui joukko lopulta kuumimmilleen, sekä yleensä mielipiteenä ilmeni olojen korjaus mitä pikemmin ja keinoilla millä hyvänsä.

Edvard Bergin nyt tehtyä huomautuksen että olisi ryhdyttävä lakkoon ensitilassa, pyysi puheenvuoron heti Kovanen. Hän yskäsi vanhaan tunnettuun tapaan ensiksi muutamia kertoja, kuin huomiota kiinnittääkseen. Alkoi sitten: -- Niin oikeutettuja ja tarpeenvaatimia kuin parannukset meille ovatkin, tulee meidän sittenkin osata kaikiltapuolin harkita menettelytapamme asiamme perille viemiseksi. Lakko-sana on niin pian sanottu mutta se ei ole niin pian kunnollisesti täytetty, että siitä olisi vastaavaa hyötyä. Se siitä! Ja jospa tuo vielä menestyisikin olen minä jo itse periaatteessa lakkoa vastaan, sillä se on väkivaltaisia keinoja....

-- Mutta ainoa ase työmiehillä, kuului joukosta.

Kovanen yskäsi kerran pari, vielä entistä lujemmin, jatkaen. -- Minä toivoisin että ensiksi käännyttäisi mestarien puoleen kohteliaalla pyynnöllä...

-- Ei siitä apua, sitä on jo kahdesti vuosi sitten koetettu! kuului taaskin väkijoukosta.

-- Ei mitään konttirukouksia! huusi toinen. Vaatimuksia mutta ei pyyntöjä!

Kovasta alkoi hiottaa tämmöinen ennen kuulumaton mielipiteittensä vastustus. Lopulta takertui hän sanoissaan, hengästyen kokonaan, ja lopettaen puheensa painavalla nyrkiniskulla pöytään.

Nyt sukeutui kiivas keskustelu, josko lakkoon ryhdytään eli ei. Vanhempia miehiä oli useita, jotka asettuivat Kovasen esittämälle kannalle. Mutta suuri enemmistö vaati yhä lakkoon ryhdyttäväksi. Kovanen pani parastaan mielipiteensä puolesta, mutta huomatessaan joutuvansa vähemmistöön ehdotti hän väliehdotuksena: että ensiksi koetettaisi, jos sitten lakkoon ryhdytäänkin, saada pikkumestarit taivutetuiksi, sillä saatiinhan tehtaissa korkeimmat palkat ja työaikakin nousi vaan kymmeneen ja puoleen tuntiin. Lopulta tulikin Aarnion kannatettua ja yksimielisyyden saavuttamiseksi päätökseksi, kun lakko, tehtaatkin siihen luettuna, tulisi liian laajaksi, eikä ammattikunta ollut kehittynyt sitä kerralla nielemään, että asetettaisi jos ei muu auta, ainoastaan pikkutyöpajat lakkotilaan. Mutta sitä ennen koetettaisi jos mahdollista rauhallisilla keinoilla saada asiat selville. Siksipä päätettiinkin lähettää mestareille kirjallinen vaatimus että saapuisivat yhteiseen kokoukseen asioista neuvottelemaan.

Sinä iltana meni Kovanen mitä kiihoittuneemmalla tuulella kotiinsa.

Seuraavana päivänä oli kaupungin vanhoillisemmassa jokapäiväisessä aamulehdessä »Aamuruskossa» uutinen otsakkeella: _Rautasepätkin intoilemassa_. Mitä räikeimmillä väreillä siinä nyt kuvailtiin, miten tänä villityksen aikana rautasepät ylimielisyydessään puuhaavat lakkoa. Lopuksi mainittiin miten Aarnio oli pääpukarina kansaa yllyttämässä, ulkomailta lainattujen mielipiteittensä perustalla.