Chapter 3

Kulovalkean tavoin levisi tuo uutinen nyt mestarien keskuudessa. Pahaa verta se heti synnytti, etenkin kun jo siinä lakosta puhuttiin; eikä työläisten selvitykset heille voineet paljoakaan rauhoittaa, sillä sokeasti olivat mestarit tottuneet uskomaan äänenkannattajansa tiedonantoihin. -- Mestarit juoksemaan nyt toistensa asunnosta asuntoon, saadakseen ennen pitkää aikaan yhteisen neuvottelukokouksen. Toiset heistä jo ryhmittyivät muutamissa miehissä, pistäytyen johonkin kapakan nurkkaan asioista ja menettelytavasta neuvottelemaan.

Aarnio joutui heti ensi iskulla mestarinsa hellään epäsuosioon, uhalla jos samaan suuntaan edelleenkin jatkaisi, saisi ottaa jalat allensa ja mennä niin pitkälle kuin maantietä piisaa.

Maisteri Stenberg oli juuri palannut lyseotunniltaan, istuen nojatuolissa päivällistä odottelemaan, ja samalla silmäillen »Aamuruskoa» mielilehteänsä. Tuo rasvainen uutinen rautasepistä pisti heti hänen silmiinsä. Ennestään jo tietäen Aarnion seurustelevan palvelustyttönsä kanssa, jätti hän lehden kyökkiin Julian luettavaksi.

Illalla Aarnion tullessa Juliata tapaamaan oli tämä hyvinkin alakuloisena ja harmistuneena. Se herätti heti Aarnion huomiota. Siihen syytä tiedusteltuaan, oli aina vaan vastauksena: -- Niinkuin et sinä jo itse sitä tietäisi! Enkö sinua jo siitä ajoissa varotellut! Mutta siksi toiseksi, mitäpä tuo sitten minulle kuuluu, jokainen saa lyödä vaikkapa päänsä seinään!

-- No mutta mitä nyt on sitten niin erinomaista tapahtunut, lopulta jo Aarnio vakavana tiedusteli.

-- Sinä Kaarlo viitsitkin minulle uskotella esiintyväsi ihmisiksi ja nyt sinä kuitenkin olet eturivissä pääpukarina tovereitasi kiihoittamassa kaikenmoisiin päättömiin hullutuksiin!

Aarnio nauroi vaan yhä täydestä sydämestään. -- Vallanpa turhanpäiväisistä sinä nyt nokitteletkin! -- Enhän minä ole kiihoittanut ketään, jos olenkin puhunut kokouksessa on se tapahtunut vakaumustani seuraten!

-- Mutta oletteko te sitten oikeassa ja kuka sen on sanonut? vastusteli harmista värähtelevällä äänellä Julia.

-- Aina ne ihmiset ovat oikeassa, jotka puutteellisia olojaan tahtovat korjata, vastasi Aarnio vakuuttavalla ja varmalla painolla.

Julia huokasi. -- Eiköhän se olisi parempi että kaikki tyytyisivät onneensa, tekisivät vaan työtään rukoillen Jumalalta siunausta. Uhkamielisyys sitävastoin on aina turmioksi, usko se! Sinäkin saat vaan kaikesta palkaksesi väsyneen ruumiin sekä sielun, menetät työpaikkasi joutumalla vaan huonoon huutoon koko maailman silmissä! Seuraa siis minun neuvoani, luopumalla kokonaan moisista puuhista. Rupea elämään hiljaista rauhallista elämää niskoittelematta osaasi vastaan joka on sinulle suotu!

Aarnio vastasi tähän ylenkatseellisesti hymähtäen.

-- Hm! sinä vaan vastaat. Ennenkun näet seuraukset, silloin se on myöhästä!

Aarnio ei tähän vastannut. Eikä he enään puhuneet liioin mistään. Kaarlo ajatteli turhaksi kaikki yritykset Julian mielipideitten muuttamiseksi siihen liioin sen enempää painoa asettamatta. Naiset voivat ajatella mitä hyvänsä niissä asioissa. Julia taas näytti kuin odottelevan häneltä jotakin. Hän oli huomannut tuon saman jo niin useasti, mutta ei voinut käsittää mitä se olisi. Sen hän kuitenkin oli huomannut että jotain merkille pantavaa se varmaankin oli, kun Julia sitä niin surumielisenä toisinaan kuin kaihoten odotteli. Tahtoessaan hyvästellessään suudella Juliata veti tämä itsensä pois, katsoen Aarnioon niin pitkään ja kummallisesti.

Julia tullessaan kotiinsa oli nyt tavallista huonommalla tuulella, tiuskien ja räiskäen kyökissä lapsenhoitajan kanssa. Tulipa rouvakin kyökkiin. Tämän mielestä oli Julia viipynyt ulkona liiaksi kauvan, joten hän ei voinut olla siitä huomauttamatta:

-- Julia taas varmaankin oli lakkoneuvotteluissa Aarnion kanssa, kun viipyi yli aikansa! Onhan se komea maailman parantaja!!

Julia puri hammasta, virkkamatta sanaakaan.

-- En minä ainakaan viitsisi semmoisen profeetan kanssa seurustella, jatkoi rouva pisteliäästi.

Julia heitteli yhä tuimempana astioita paikoilleen hyllylle, vilaisten olkansa yli rouvaan.

-- Olisi toista -- jatkoi rouva -- jos koettaisit saada sitä nuortenmiesten kristilliseen yhdistykseen! Sittehän tuon kanssa viitsisi kadullakin kulkea ja tunnustaa sulhasekseen!

Nyt ei Julia voinut enään pidättää.

-- Eihän rouvan tarvitsekaan sen kanssa seurustella! tiuskasi hän terhakasti. -- Eikä se taitaisi paremmaksi tulla teidänkään opetuksilla. Antakaa siis minun olla rauhassa, kiusottamatta.

Pisteliäs nauru oli tähän rouvalta vastauksena. -- Häpeä Julia, uskaltaissasi noin törkeästi vastustaa minua! Tiedätkö mikä minä olen! Sinun käskijäsi ja sinä palvelijani! -- Rouva seisoi nyt jo kädet puuskassa, lisäten mahtipontisena: -- Ja muistakin olla vast'edes moisia lausumatta! Sen miehen seuraa on sinun myöskin vältettävä, jos aijot meillä palvella!

Julia purskahti nyt itkuun, mennen palvelijain kammariin.

Siellä istui hän kauvan harmitellen sitä kun herrasväkikin oli alkanut löytää yhä enempi sanomisen syytä hänen seurustelussaan Aarnion kanssa. Se että hän ensi kerran oli uskaltanut vastustaa rouvaa, ei tietenkään johtunut eriävistä mielipiteistä Aarnion käyttäytymisen suhteen, vaan siitä kun oli jo aikasemmin joutunut pahalle tuulelle Aarnion seurassa. Pääasiassa oli hän rouvalta juuri imenyt itseensä ne mielipiteet, joita hänellä yleensä oli työväen edistysriennoista. Se että oli ryhtynyt nyt tavallaan Aarniota puolustamaan, johtuikin vaan siitä että oli kuullut hänestä jo niin paljon huolestuttavia uutisia. Tämän tuskallisen mielialan haihtuessa, olikin hän heti valmiina tunnustamaan rouvan sanat oikeiksi. Tultuaan uudelleen kyökkiin, koetti hän sitä osoittaakin, iloiselta ja välinpitämättömältä näyttäytyen. Rouva oli myöskin tarpeeksi ihmistuntija huomaamaan tuohon äänettömyyteen kätketyn tunnustuksen, sen enempää sinä iltana Aarniota moitiskelematta.

Samana iltana, myöhemmällä oli Stenbergin perheeseen tulossa vieraita. Hikipäissä sai Julia hyöriä ruokain valmistuksessa ja muissa vastaanottopuuhissa. Usein tämmöisiä vierailuita pidettiinkin. Toisinaan kävi Stenbergin perhe vastavierailuilla, jolloin Julia sai valvoa neljään viiteenkin aamuun, aina korva tarkkana milloin eteisen ovikello kilahtaisi. Mutta kotona ollessa pidot, sitä vasta polttava kiire sukeusi. Täytyi yksinään, ollen kaikesta vastaavana, valvoa ruokien ja herkkujen valmistusta, kantaa niitä pöytään, samalla ottamalla huomioon mitä kukin rouva tai herra suvaitsi yksityisesti haluta. Rouvia täytyi hemmotella, herroja miellyttää hymyilyillä ja sulavilla liikkeillä, ettei maisteri joutuisi häpeään palvelijansa kömpelyydestä.

Kutsuvieraiden joukossa oli myöskin eräs nuori lasisilmä-maisteri. Julian jo ensikerran sisässä käydessä herätti tämän kauneus hänen huomiotansa. Aamuyöstä, juomahöyryjen päähän noustessa alkoi hän yhä suuremmassa määrässä tätä mieltymystänsä ilmaista. Toiset vanhemmat herrat saivat tästä myöskin mitä suurinta huvia. Lopulta kun nuori maisteri Alm ei voinut enään pysytellä Juliasta irti, tunkeillen tuontuostakin häntä halailemaan, alkoi isäntä Stenberg ilvehtiä:

-- Älä yritäkään Alm! Se on sosialistin morsian, et sinä siitä mitään voita!

-- Mitä puhut? Sosialistinko?

-- Niinpä juuri! Erään rautasepän, jotka nykyään ovat lakossa. Ne ovat kovia poikia!

Alm rehahti nyt täyttä kurkkuansa nauramaan: -- Osaavatko sosialistitkin rakastaa? Varmaankin aineellisesti! He, he, he!

Julia kuuli tämän. Se koski kylläkin, mutta samalla pääsi hänessä luontainen halu ilvehtiä hiukan tuon nuoren herran kanssa. Siksipä koetti hän myöskin yhä edelleen näyttäytyä kuin mistään välittämättä.

Kaiken hyvän lopuksi alkoi Alm tuon tuostakin juosta kyökin puolella. Teikaroi ja kumarteli koettaen esiintyä mitä suloisimmassa ja itselleen edullisessa muodossa. Julia nauroi, oli iloinen myönnellen kaikkiin Almin tarjouksiin, lupautumalla uloskin kävelylle joskus lähteä.

Poistuessaan yritti maisteri Alm useampaa kertaan saada Julialta suudelmaa, joka ei kuitenkin onnistunut. -- Seuraavana iltana täytti Julia kuitenkin muodollisesti lupauksensa, maisterille, ollen hänen kanssaan ulkona kävelyllä.

VI.

Mestarien ja työntekijäin yhteinen kokouspäivä oli tullut. Mestareita oli saapunut eninosa, noin kolmenkymmenen paikkeille. Puheenjohtajaksi kokoukselle valittiin Kovanen. Hauskaa oli vertailla näistä mestareista eri yksilöitä toisiinsa. Siinä seisoi, ovensuussa, hinteräruumiinen, kovin laiha kissamaisilla kasvoilla varustettu Oskari Ananiasson. Epäluuloisen alentuvalla kainoudella puheli hän kaikkien kanssa. Harmailla pienillä tihrusilmillään vilkuili hän jokaisen kasvoihin, samalla tehden hermostuneesti nopeita liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Hän olikin kautta maan kuulu omituisesta menettelytavastaan työmiehiään kohtaan. Ei semmoista miestä vielä ollut ilmestynyt, joka olisi osannut hänen mielikseen toimia. Oppilaisiaan kiusasi hän huonolla ruualla ja kovalla kurilla. Vaikka hän näin tahdittomasti menetteli kaikessa kotiolossaan, ei sitä olisi voinut hänestä uskoa vieraiden kanssa esiintyessään. Kiroussanoja ei häneltä silloin kuulunut. Kaiken kissamaisen luonteessaan osasi hän mitä parhaiden kätkeä pyhyyden varjoon, ollen ahkera kirkkomies ja uskonnon ystävä. Kokouksessa puhuessaan vetosi hän aina siihen miten hyvä sopu ja sovinnollisuus tulisi vallita työntekijäin ja teettäjäin välillä. Mestarin tulisi olla kuin isä perheessään, jota taas työntekijäin tulisi semmoisena kunnioittaa, kuten jo huoneentaulussa mainitaan. Työaikaa puolusti hän alennettavaksi kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta mitään alinta tuntipalkkaa ei siltä voitaisi määrätä olisi edelleenkin maksettava vaan jokaisen työkyvyn ja tuotteliaisuuden mukaan. Sanoi muuten yleensä seuranneensakin kappaletyö järjestelmää, jossa jokainen voi ansaita kätevyytensä mukaan. Hänen esitykseensä vastasi eräs työntekijöistä olevansa iloinen että Ananiasson osoitti halua työntekijäin ja mestarien väliseen sovinnollisuuteen! -- Kun hän itse vaan oppisi käytännössä tuota toteuttamaan, olisikin koko kysymys ratkaistu. Järvinen nautti kovin tästä kohtauksesta, jota taas Ananiasson näkyi pitävän tarpeenmukaisesti silmällä.

Kunnianarvoisa mestari Sundberg, puhui myöskin puolestaan. Hän oli enempi »puulaakeissa» tavattavan jokapäiväisen vieraan näköinen. Semmoinen rähmäsilmä nahjus, joka oli pilannut ruuan sulatuksensa alituisella ryyppyjen ja olutpuolikasten nauttimisella. Hän koetti puhua hyvin arvokkaasti, johon vinkuvan käheä kurkkuäänensä ei ollenkaan soveltunut. Asettuipa yleisesti puhumaan mestarien oikeuksista. Työaikaa hänen mielestään ei tarvinnut lyhentää, etenkin kun kappaletyö oli niin suuresti nykyään käytännössä. Alimman tuntipalkan määrääminen näin ollen oli myöskin hölyn pölyä!

Hänen lopetettuaan kuului tyytymättömyyden nurinaa kaikkialta, ympäri salin. Näkyi että sähköä oli ilmassa.

»Prinsipaali» Torvinen oli niitä k. s. vanhan kansan mestareita. Hänellä työskenteli myöskin Aarnio. Hän oli valkohapsinen kuudenkymmenen tienoissa, kaupungin vanhimpia liikkeenharjoittajia. Palkat hän suoritti joka lauvantai säännöllisesti, joskin ne olivat enempi alhaiset. Enimmäkseen teetti hän työt päiväpalkoilla, maksaen vanhemmille miehille noin neljä markkaakin päivältä. Juopottelua ei hän suvainnut, vaatien samalla miehiltä ehdotointa täsmällisyyttä ja arvonantoa, jota ei puolestaan heiltäkään kieltänyt. -- Näin ollen pitivätkin työpajaansa kaupungin parhaimpina. Työaika oli yksitoista, ja puolituntinen. Sen suostui hän alentamaan tunnilla, kuitenkin voimatta suostua alimman palkan esitykseen, vedoten siihen että hän aina on toiminut omantuntonsa mukaan tunnollisesti. Samalla hän varoitteli vakavasti hairahtamasta mihinkään lakkopuuhiin, sillä se on sentään enempi kuin siedettävää työväestöltä.

Mestari Vihavainen oli syntyään savolainen. Pieni mies, sulava liikkeinen ja liukaskielinen. Hänellä oli aina hyvät asiat, meni työtä kysymään milloin ja ken hyvänsä. Ja parempia palkkoja sanoi hän voivansa maksaa, kuin kukaan toisista. Mutta kun tuli tilinmaksu ei hän koskaan ollut vielä ajoissa ehtinyt toimittamaan rahoja vaan vasta silloin lähti niitä puuhaamaan. Miehet näin ollen saivat useasti odotella puoleen yöhön, eikä mestaria vieläkään kuulunut. -- Ei ollut vielä kotona sunnuntai aamunakaan. Useasti ilmestyi hän vasta maanantaina pajaan, jolloin oli pennitönnä ja apealla mielellä. Tavallisesti hän silloin selitteli ei saaneensa rahoja. Todellisesti oli asia kuitenkin niin, että saanut hän kyllä oli, mutta oli poikennut parempiin paikkoihin, joten työmiehet saivat ruikutella puilla paljailla. Saivat sitten onkia palkkaansa viikonpitkin kaksi ja kolme markkaa kerraltaan. Kokouksessa Vihavainen lämpimästi kannatti olojen pysyttämistä entisellään, sillä mielestään olivat työmiesten palkat kylläkin hyvät, eikä työaika kaksitoista tuntisena kuten heillä, ollut mikään ylellinen. Jokaisen on tyydyttävä siihen osaansa jonka Jumala on hänelle määrännyt, oli tapanansa aina sanoa.

Mestari Harala oli kooltaan ja näöltään kuin kaupungin pormestari. Ryhdikäs ja lihava, komealla nykyaikaisella vatsalla varustettuna. Konkursseja oli hän tehnyt jo useampiakin, mutta siltä osasi hän aina niin sulavan liukkaasti ja viettelevästi kaikki lumota, ettei kenessäkään voinut syntyä epäilystäkään hänelle kohdanneiden onnettomuuksien johtuneen muusta kuin toisten huolimattomuudesta ja kieroudesta liikeasioissa. Pari kertaa oli hänen työpajansa uhannut tuhoutua tulipalon kautta. Ilkeät ihmiset kuiskailivat tästä jos jotakin.

Palkanmaksussa oli hänkin mitä epäsäännöllisempi. Olipa lauvantaita jolloin miehet eivät saaneet penniäkään. Mutta siltä osasi hän niin hyvin asiansa selvitellä, ettei koskaan kukaan toivoansa menettänyt, kunnes kaikki oli jo myöhäistä. -- Näin lopputilissä, vararikon edellä, moni työläisistä jäi satojakin markkoja saamiseen. Siltä ei voi sanoa Haralata miksikään saamattomaksi. Kyllä hän aina omansa otti, mutta osasi myöskin silti tuhlata. Vaikka olikin nainut mies, hän kerrankin hieroskeli naimiskauppoja erään vanhanpiian kanssa saaden tältä kolmetuhatta markkaa. -- Kun tämä lopulta alkoi omaansa kovemmin kiristää tehdä helähytti Harala taaskin konkurssin. Hän kävi aina hienosti puettuna, ruokaillen kaupungin parhaimmassa hotellissa. Asuinhuoneet olivat hänellä ylellisesti sisustettuna ja maalla komea kesähuvila. Mitään erityistä koulusivistystä ei hän ollut saanut. Silti ei voinut häntä näöltään kukaan uskoakaan tavalliseksi käsityöläismestariksi. Tuomariksi tai lähemmin kunnianarvoisaksi provastiksi olisi voinut luulla. Kokouksessa puolusti hän asioita ennalleen, samalla kehumalla miten hän aina on koettanut asettaa kaiken työmiestensä hyvinvoinnin edistämiseksi.

»Prinsipaali» Tolvanen oli kaupungin varakkaimpia. Hänellä oli oma talo ja enempi miehiä työssä kuin missään toisissa käsityöverstaissa. Parikymmentä vuotta sitten oli hän tullut kerjuupoikana kaupunkiin. Nyt oli hän valtuusmies ja kirkkoneuvoston huomatuin jäsen, sillä hän oli harras Jumalan mies. Hänellä olivat kaikki kunnan parhaimmat työt, joten ilkeille panettelijoille jäi aina tilaisuutta levittelemään salaisia kuiskutuksia hänen teko jumalisuudestaan.

Erittäinkin muijat pitivät hänestä, sillä hän osasi lasketella aina köyhyydestään valitteleville lohdutukseksi rohkaisevia sanoja, miten köyhyys ei ole kuin rangaistus syntisestä elämästämme, jonka jälkeen seuraa onni ja tulevaisuus taivaassa. Oppilaisistaan suosi hän ja piti aina enempi huolta niistä, jotka osasivat asettua kristillisen nuorukaisen vaatimattomalle kannalle, kirkossa käymällä ja lukemalla uskonnollisia kirjoja.

Lapsensa oli hän kouluttanut kaikki, pojat ylioppilaiksi ja tyttärensä tyttökoulussa. Se jo oli omiansa kohottamaan hänen arvoansa ammattimestarien silmissä. Työväkensä palkanmaksussa seurasi hän sitä kaunista tapaa että vanhemmat työssänsä olleet saivat poikkeuksetta paremmat palkat, nuoremmille vaikkapa etevimmillekin työmiehille taas maksoi suosioonsa pääsemisen mukaan, mutta kuitenkin ylipäänsä huonommin. Työtä tehtiin heillä vuorokaudet läpeensä kiireempinä aikoina, kappaletyössä. Hintoja oli alenneltu sitä mukaan kun miesten tuotteliaisuus valmistamisen joutuisuudessa oli lisääntynyt.

Tolvasen noustua puhumaan nousivat kaikki toiset mestarit kunnioituksesta seisaalleen. Tolvanen sanoi kyllä päivätöissä antavansa päivän alennusta kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta kappaletyössä tahtoi entisen järjestelmän pysytettäväksi voimassaan. Lopuksi lausui hän isällisen paheksumisensa siitä kun työväki oli ryhtynyt niskotteluun työnantajiaan vastaan. Mistä työnantajat voivat enempi maksaa kun eivät itsekään saa. Näin ollen olisi hullua ryhtyä mitään alinta tuntipalkkaa määrittelemään. Jos hän kuin toisetkin mestarit lopettaisi liikkeensä, millä sitten työmiehet eläsivät? Siksipä tulisi olla vaan kiitollisia että saavat työtä. Hänkin eläisi kyllä ilmankin mutta tahtoi juuri sen takia jatkaa liikettään että työtä olisi tarvitseville.

Tämän suuntaisilla mielipiteillä useimmat mestareista olivat. Keskustelu kokouksessa sukeutui hyvinkin kiihkeäksi. Molemmin puolin tuotiin esille mitä persoonallisempiakin esimerkkejä.

Erittäinkin lausuivat mielipiteensä suoraan ulos Edvard Berg, Aarnio ja Järvinen. Kovanen koetti samalla pitää silmällä ettei keskustelu mitenkään poikkeaisi tehtaisiin. Niiden oloihin taas mestarit useasti viittasivat. Tuntikausia jauhettua mestarit alkoivat olla yksimielisiä kymmen ja puoli tuntisen työpäivän lupaamisesta. Alinta tuntipalkkaa taas eivät kukaan hyväksyneet. Kun työntekijät pysyivät vaatimuksensa takana poistuivat mestarit joukolla kokouksesta.

Viimeisen ovesta mentyä kajahti yksimielinen huuto salissa: -- Tehdään lakko, tehdään lakko!

Yleisenä mielipiteenä ilmeni myöskin ryhtyä pontevampiin tositoimiin, kun eivät mestarit suosiolla suostuneet.

Kun ammattikunta järjestymisessään oli vielä enempi heikko, päätettiin vaatimukset ottaa toteutettavaksi ainoastaan pienissä käsityöpajoissa. Tehtaat jätettiin toistaiseksi syrjään. Lakko päätettiin asettaa niin että kerrallaan vaan muutamat asetetaan lakkotilaan, neljäntoista päivän ylössanomisen jälkeen. Tämmöisellä menettelyllä päätettiin turvata toiselta puolen liiaksi paljon kerrallaan työttömiksi joutuminen kun ei lakkokassaakaan ollut, toiselta puolin esimerkillä vaikuttaminen toisiin, nähdessä miten ahtaalle lakossaolo kiristää. -- Lakkokomitea asetettiin, johon muun muassa tulivat Aarnio, Järvinen ja keuhkotautinen mutta vielä sentään tarmokas Savolainen, Toivonen, Songer ja Edvard Berg.

Ensiksi asetettiin boikotteerauksen alaisiksi Oskari Ananiassonin, Sundbergin, Vihavaisen ja Haralan liikkeet.

VII.

Vapunpäivän aamuna valkeni taivas kuulakan kirkkaana. Keväisen auringon säteet heloittivat väreilevän hohtavina, lämpöä uhkuvana, toiveita herättävinä. Sattuipa vielä Vappu sunnuntaiksi. Paljon oli jo aamusta alkaen kansaa liikkeellä.

Julia pääsi myös iltapäivällä ulos kaupungille Aarnion kanssa. Hän ihmetteli kun ei Julia heti alkanut entistä jankutustaan lakkoasioista. Lopulta huomasi hän syyksi, ettei se vielä tietänyt mitä oli päätetty.

Aarnio oli enempi väsyneellä ja alakuloisella tuulella. Etenkin viime aikoina oli hän alkanut joskus tuntea painostavaa raskautta ruumiissaan. Toisinaan kuin olisi veri äkkiä hyökännyt päähän vaikuttaen silloin jonkinlaisen rauhattoman ja ärtyisän mielentilan. Hän ei voinut näin ollen nauttia mistään ympäristössään, korvat humisivat ja kuin olisi ollut aina jonkinlainen kiire, täytyi olla aina liikkeessä. Ja kaiken tämän takana kuin olisi ollut alituinen kaipaus jostain saavuttamattomasta. Mistä moinen mielentila johtui siitä ei hän ollut täysin selvillä. Viime aikoina oli hän ollut joka ilta myöhään yhdistyksessä, jos jonkinmoisissa komiteoissa ja sitten useasti vielä poikennut ravintoloihin toveriensa kanssa, jotka joka käänteessä tahtoivat hänet mukaansa. Tavallisesti tämmöisinä iltoina kotia palatessa tahtoi hän myöskin useasti joutua naisten seuraan. Tämän jälkeen oli hän aina useimpana päivinä alakuloinen, veltto ja väsynyt. -- Ollen kuitenkin terve ruumiiltaan sekä mielenlaadultaan riehakan iloinen ja sukkelasanainen ei raskas mieliala voinut häntä vielä kuin hetkellisesti vallata. Eikä hän siinä tapauksessa pannut suurtakaan painoa moiselle väsymykselle. Kyllähän korjaantuu hän ajatteli kun taas pääsevät säännöllisiin oloihin. Se mikä hänestä oli myöskin huolestuttavaa oli kun ei hän voinut silloin aina käyttäytyä mielestään luontaisesti Julian eikä kenenkään kanssa. Kuin ihmeissään katsoi tämä aina silloin hänen silmiinsä, huomatessaan Aarniossa välinpitämättömän mielialan valloillaan. He ikäänkuin kaihtoivat toisiaan.

Olipa Julia hänelle kerrankin huomauttanut ettei hän ollut entisen kaltainen. Tiedustaessaan tähän syytä oli Julia vastannut hänen silmistään puuttuvan entisen sielukkaan ja mielenilmeisen hyvyyden loisteen. Tämä ajatus oli lopulta saattanut hänet itsensäkin epäilemään, sillä hän oli jo kauvan ollut siinä uskossa ettei hän voinut katsoa ihmisiin yleensä entisellä iloisella ja luottamusta herättävällä katseella. Silmänsä olivat useasti sameat ja elottomat.

Kaikesta tästä tuli Aarnio sen otaksumaan, että hänen mielialastaan riippui kokonaan iloisuus, alakuloisuus tai surullisuus Juliassa.

Espiksessä soitti musiikki, ylioppilaat joivat ja mellastelivat vallattomina kaikkialla. Työläisnuorisoa oli suurissa joukoin kokoontunut kesäravintoloitten edustalle herraskaisten elämöimistä katsoa töllistelemään.

Nyt oli valon ja vapauden juhla, valkolakkisten juhla. -- Tämä päivä oli siis kokonaan omistettava heidän toiveilleen nuoruudelleen ja tulevaisuudelleen. Siksipä muu yleisö tunsikin vaan itsensä ulkopuolella olevaksi katselijajoukoksi, kuin sirkuksessa nähdäkseen mitä areenalla tapahtuisi. Työväestö, tuo sankka raatajaparvi ei ollut vielä tietoisuudessa siitä että Vappu ja sen juhliminen kuului myöskin heille, se oli ja tulisi vastaisuudessa heille täälläkin olemaan kansainvälisenä mielenosoituspäivänä.

Aarnio tunsi surumielisyyden yhä suuremmassa määrin itseänsä painostavan. Se vielä yhä enempi kuin takertui kiinni ajatuksiinsa muistellessaan miten elämänhaluisina olivat koko kevättalven aina toistensa seurasta nauttineet. Nyt ei miellyttänyt mikään, ei musiikki, ei iloisat meluavat ylioppilaat eikä kansajoukkojen katseleminen. Lopulta kääntyi hän Julian puoleen väsyneen välinpitämättömänä kysyen:

-- Miksi sinä olet niin surullisella ja alakuloisella tuulella?

Julia ihmetyksissään naurahti hänen kysymykselleen. Katsoi sitten nuhtelevasti häntä silmiin huoaten raskaasti. Siihen se sitten jäikin kunnes Julia sanoi haluavansa poistua kotiinsa. Eikä Aarniokaan tuntenut mitään vastustamatointa halua estellä hänen kieltelemiseensä. Sanaa sanomattomina he erosivat, kylminä ja välinpitämättöminä.

Julia päästyänsä kammariinsa purskahti katkeraan hillittömään itkuun. Harvoin olivat he näin eronneet, mutta siinä olikin jo tarpeeksi suuri syy murtamaan hänen herkän ja hellän luonteensa. Itse asiassa hän kuitenkin tavallaan käsitti, mistä johtui Aarnion omituinen käytös.

Aarnio jäi nyt vielä yksinään kuljeksimaan kaupungilla. Selittämätöin tyhjyyden tunne täytti yhä enempi hänen sielunsa, joka ei yhtään lieventynyt tavatessaan muutamia iloisella päällä olevia työtovereitaan. He poikkesivat »Kolmen kruunun» olutkellariin, jossa tavallisesti tapasivat ammattitovereitaan. Kulmahuoneessa siellä istuivat nyt kaikki mestari Oskari Ananiassonin työmiehet.