Part 2

Minä seisoin liikkumatta samalla paikalla, enkä tiennyt pitikö minun nauraa, sanoa jotakin, vai vaieta yhä edelleen. Mutta yht'äkkiä näin minä avoimesta eteisen ovesta meidän palvelijamme Feodorin. Hän viittaili minulle.

Minä astuin koneellisesti hänen luokseen.

— Mitä sinä tahdot? — kysyin häneltä.

— Teidän äitinne lähetti minut, — kuiskasi hän. Hän on pahoillaan, kun te ette ole tuonut vastausta hänelle.

— Olenko minä sitten ollut jo kauan täällä?

— Toista tuntia.

— Toista tuntia! toistin minä tahtomattani ja palasin vierashuoneeseen alkaen hyvästellä.

— Minnekäs nyt? — sanoi nuori ruhtinatar katsoen husaarin selän yli.

— Minun pitää mennä kotiin nyt... Minä saan siis sanoa äidilleni, lisäsin, kääntyen vanhan ruhtinattaren puoleen, — että te tulette meille kahta käydessä.

— Niin, sanokaa niin!

Ruhtinatar otti nopeasti esiin nuuskarasiansa ja haisteli sitä niin äänekkäästi, että minä aivan vavahdin. — Sanokaa juuri niin, —- toisti hän rykäisten ja katsellen minua vetisillä silmillään.

Minä kumarsin vielä kerran, käännyin ja läksin huoneesta tuntien selässäni vastenmielisen tunteen, jonka nuori mies aina saa tietäessään, että hänen jälkeensä katsotaan.

— Mutta muistakaakin, herra Voldemar, pistäytyä meillä uudelleen, — huusi Sinaida alkaen taas nauraa.

— Mitähän hän aina nauraa? arvelin minä itsekseni palatessani kotiin Feodorin seuraamana, joka ei puhunut minulle mitään, kulki vain minun jäljessäni tyytymättömän näköisenä. Äitini torui minua ja oli kovin ihmeissään minun pitkästä poissaolostani. Mitähän minä olin niin kauan voinut tehdä ruhtinattaren luona? Minä en vastannut hänelle mitään, vaan läksin omaan huoneeseeni. Yht'äkkiä minun tuli hyvin ikävä. Vaivoin sain pidätetyksi kyyneleeni... Olin mustasukkainen husaarille.

V

Ruhtinatar kävi lupauksensa mukaan äitini luona, mutta ei miellyttänyt häntä. Minä en ollut läsnä heidän keskustelussaan, mutta ruokapöydässä äitini kertoi isälle, että ruhtinatar Sasekin näytti hänestä olevan _une femme très vulgaire_, että hän oli väsyttänyt äidin pyynnöillään että äitini puhuisi hänen puolestaan ruhtinas Sergeille, että hänellä oli kaikennäköisiä oikeusjuttuja — _de vilaines affaires d'argent_ — ja että hän kaikesta päättäen oli vehkeilyihin taipuvainen ihminen. Äiti lisäsi kuitenkin, että hän oli pyytänyt ruhtinattaren tyttärineen huomenna päivälliselle (kuultuani sanan: »tyttärineen», minä painoin pääni alas), — sillä olihan hän joka tapauksessa meidän naapurimme ja hänellä oli hyvä nimi.

Isäni kertoi nyt, että hän luuli muistavansa tämän ruhtinattaren; että hän oli nuoruudessaan tuntenut ruhtinas Sasekin-vainaan, hienosti sivistyneen, mutta pintapuolisen ja tyhjänpäiväisen ihmisen. Seurassa kulki hän nimellä »le Parisien» pitkäaikaisen Pariisissa oleskelunsa vuoksi. Hän oli ollut hyvin rikas, mutta oli pelissä hävittänyt kaiken ©maisuutensa — ja sitten ties mistä syystä — kenties rahojen vuoksi oli nainut erään hallintovirkamiehen tyttären, — olisi hän muuten voinut paremminkin valita, — lisäsi isäni kylmästi hymähtäen, — sen jälkeen oli hän antautunut keinotteluihin ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

— Kunpahan hän vain ei pyytäisi rahoja lainaksi, — huomautti äitini.

— Se on hyvin mahdollista, — virkahti isäni rauhallisesti. — Puhuuko hän ranskaa?

— Hyvin huonosti.

— Hm. Mutta sehän on aivan yhdentekevää. Sinä sanoit muistaakseni, että olet pyytänyt myöskin hänen tytärtään tulemaan; minulle on joku vakuuttanut, että hän on hyvin herttainen ja sivistynyt tyttö.

— Vai niin, sittepä hän ei ole äitiinsä.

— Eikä isäänsäkään, — sanoi isäni. Hän oli myöskin sivistynyt, mutta silti hyvin tyhmä.

Äitini huokasi ja jäi mietteisiinsä.

Isäni vaikeni. Minun oli ollut hyvin vaikea olla tämän keskustelun aikana.

Päivällisen jälkeen minä lähdin puistoon, mutta ilman pyssyä. Minä olin lujasti päättänyt olla lähestymättä >Sasekinien puutarhaa», mutta vastustamaton voima veti minua sinne — eikä turhaan. Olin tuskin ehtinyt lähestyä aitausta, kun jo näin Sinaidan. Tällä kertaa hän oli yksin. Hän piti kädessään kirjaa ja kulki verkalleen tietä pitkin huomaamatta minua.

Minä aijoin ensin antaa hänen kulkea ohitseni, mutta sitte muutin mieltäni ja rykäsin. Hän käännähti, mutta ei pysähtynyt, silitti kädellään pyöreän olkihattunsa leveätä, sinistä nauhaa, katsahti minuun, hymyili hiljaa ja kiinnitti jälleen katseensa kirjaan.

Minä otin hatun päästäni, seisoin hetkisen neuvotonna ja lähdin sitten pois raskain mielin.

— _Que suisje pour elle?_ — ajattelin minä Luoja ties minkätähden — ranskaksi. Silloin kuulin yht'äkkiä tutut askeleet takanani — käännähdin ja näin isäni astuvan kevein, nopein askelin jäljessäni.

— Onko tuo ruhtinattaren tytär? kysyi hän minulta.

— On.

— Tunnetko sinä hänet?

— Kyllä, näin hänet tänä aamuna ruhtinattaren luona.

Isäni pysähtyi hetkiseksi, mutta kääntyi yht'äkkiä kantapäillään ja lähti takasinpäin. Kun hän kulki Sinaidan ohi, tervehti hän kohteliaasti. Ruhtinatar vastasi hänen tervehdykseensä vähän hämmästyneenä ja laski kirjansa alas. Minä näin, kuinka hän seurasi isääni silmillään. Minun isäni pukeutui aina hyvin hyvästi, erikoisella maulla ja samalla hyvin yksinkertaisesti; mutta hänen vartalonsa ei minusta koskaan ollut näyttänyt niin komealta kuin nyt, eikä hänen harmaa hattunsa koskaan ollut istunut sen sirommin hänen hiukan harmahtavilla hiuksillaan.

Minä aijoin lähestyä Sinaidaa, mutta hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan nosti kirjan taas kasvojensa eteen ja lähti astelemaan poispäin.

VI

Koko sen illan ja seuraavan aamun tunsin itseni alakuloiseksi ja haluttomaksi. Muistelen, että koetin tehdä työtä ja otin käteeni Kaidanovin, mutta turhaan koetin seurata kuuluisan oppikirjan lauseita ja ajatuksia. Kymmenen kertaa peräkkäin luin minä sanat: »Julius Caesar oli kuuluisa sotaisesta urhoollisuudestaan», mutta minä en ymmärtänyt mitään ja heitin kirjan lopulta käsistäni.

Ennen päivällistä hieroin taas hiusvoidetta tukkaani ja puin ylleni takin sekä kaulaliinan.

— Mitä tuo nyt on? — kysyi äitini. — Sinä et ole vielä ylioppilas ja Luoja ties läpäisetkö ollenkaan tutkinnossasi. Ja eihän siitä ole niin kauan kun koulunuttusi ommeltiin sinulle? Ei sitä niin vain heitetä pois.

— Mutta tuleehan vieraita, — sopersin minä miltei epätoivoisesti.

— Tyhmyyksiä! Mitä vieraita ne ovat!

Täytyi totella. Kävin vaihtamassa takin koulunuttuuni, mutta kaulaliinaa en heittänyt pois.

Puoli tuntia ennen päivällistä ilmestyi ruhtinatar tyttärineen meille. Vanha ruhtinatar oli vihreän, minulle jo ennestään tutun puvun päälle heittänyt keltaisen liinan ja päähänsä hän oli pannut vanhanaikuisen myssyn, jossa oli tulipunaiset nauhat. Hän alkoi heti puhua vekseleistään, huokailla ja valitella köyhyyttään, eikä yleensä ollenkaan kainostellut — hän nuuskasi yhtä äänekkäästi ja kääntyili alinomaa tuolillaan aivan samoin kuin kotonaankin. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan olevansa ruhtinatar. Sinaida sitävastoin käyttäytyi hyvin hillitysti, melkeinpä ylväästi, kuten ruhtinatar ainakin. Hänen kasvoillaan näkyi totisuus ja kylmä arvokkaisuus — minä en tuntenut häntä enää samaksi, en hänen katseitaan, en hymyään, vaikka hän tässä uudessa hahmossaankin näytti minusta kovin ihastuttavalta.

Hänellä oli yllään ohut sinikuvioinen musliinipuku. Hänen hiuksensa valuivat englantilaiseen tapaan pitkinä kiharoina pitkin kasvoja; sellainen kampaus sopi erinomaisen hyvin hänen kasvojensa kylmään ilmeeseen. — Minun isäni istui hänen rinnallaan päivällisen aikana ja seurusteli hänen kanssaan tuolla hienolla ja viehättävän rauhallisella tavalla, joka oli hänelle niin ominaista. Isäni katseli häntä tuostakin — ja ruhtinatar katsahti myös silloin tällöin häneen, mutta hänen katseessaan oli jotain omituista, melkeinpä vihamielistä. Heidän keskustelunsa kävi ranskankielellä ja minä muistelen, että minua hämmästytti Sinaidan puhdas ääntämistapa.

Vanha ruhtinatar ei pöydässäkään ollenkaan kainostellut, söi paljon ja kehui ruokia. Äitini oli nähtävästi häneen väsynyt ja vastaili hänelle jonkunlaisella alakuloisella välinpitämättömyydellä; isä rypisti silloin tällöin silmäkulmiaan. Sinaidaan ei äitini liioin ollut mieltynyt.

- Tuollainen ylpeä tyttö, — sanoi äitini seuraavana päivänä. — Ja mistä hän oikeastaan luulee voivansa ylpeillä — _avec sa mine de grisette!_

— Sinä et varmaankaan koskaan ole nähnyt »grisettejä», — huomautti isäni.

— En, Luojan kiitos!

— Niin tietysti... Luojan kiitos... mutta kuinka sinä siis voit sillä tavoin puhua?

Minuun ei Sinaida kiinnittänyt kerrassaan mitään huomiota koko aikana. Heti päivällisen jälkeen ruhtinatar alkoi hyvästellä.

— Minä luotan teidän suojelukseenne, Maria Nikolajevna ja Pjotr Vasilitsh, — sanoi hän äidille ja isälle.

— Mikäs tässä auttaa! Olihan ne ajat ennen paremmat, mutta ne ovat nyt menneet. Olenhan minäkin tässä »vapaasukuinen» — lisäsi hän tympäisevästi nauraen, — mutta mitä iloa on siitä kunniasta, kun ei ole mitä suuhunsa panisi!

Isäni kumarsi hänelle kohteliaasti ja saattoi häntä eteisen ovelle saakka. Minä seisoin siinä myöskin lyhyessä nutussani, katse maahan luotuna, kuin kuolemaan tuomitulla. Sinaidan käytös minua kohtaan oli masentanut minut kokonaan. Kuinka suuri olikaan sitten hämmästykseni, kun hän mennessään minun ohitseni kuiskasi, entinen hyväilevä ilme kasvoillaan:

— Tulkaa meille tänä iltana kello kahdeksan — mutta varmaan, kuuletteko!...

Minä ehdin vain ojentaa käteni — mutta hän meni jo pois heittäen samalla valkoisen huivin päähänsä.

VII

Lyönnilleen kello kahdeksan astuin — takki päälläni ja tukka pystyyn kammattuna — ruhtinattaren hallussa olevan sivurakennuksen eteiseen. Palvelija katsoi nyrpeästi minuun ja nousi haluttomasti penkiltä. Vierashuoneesta kuului iloisia ääniä. Minä avasin oven, mutta peräydyin hämmästyneenä takaisin. Tuolilla keskellä huonetta seisoi ruhtinatar pitäen edessään miestenhattua; tuolin ympärillä seisoi viisi herraa, koettaen pistää kätensä hattuun, jota hän piti korkealla ilmassa pudistellen sitä. Nähdessään minut, hän huudahti: — odottakaa, odottakaa! Täällä on uusi vieras; pitää hänellekin antaa lippu — ja hypäten kevyesti alas tuolilta, otti hän minua takin hihasta kiinni.

— Mennään nyt, — sanoi hän, — mitä te siinä seisotte? Hyvät herrat, sallikaa minun esitellä: tämä on herra Voldemar, meidän naapurimme poika. Ja nämä — lisäsi hän kääntyen minun puoleeni ja osoittaen kutakin erikseen, ovat: kreivi Majevskij, tohtori Lushin, runoilija Maidanov, entinen kapteeni Nirmatskij ja Belooserov, husaari, jonka te jo olette tavannut. Rakastakaa ja kunnioittakaa toisianne.

Minä olin siihen määrin hämilläni, etten edes tervehtinyt ketään kunnollisesti. Tohtori Lushinissa minä tunsin saman tummaverisen herrasmiehen, joka niin säälimättömästi oli nolannut minut puutarhassa; toiset olivat minulle tuntemattomia.

— Kreivi! — jatkoi Sinaida, — kirjoittakaa herra Voldemarille lippu.

— Se ei ole oikein, — sanoi kreivi hiukan puolaksi murtaen. Hän oli hyvin kaunis, komeilevasti puettu tumma mies, jolla oli ilmehikkäät, ruskeat silmät, pieni, siro nenä ja ohuet viikset pienen suun yläpuolella. — Eihän hän ole ottanut osaa meidän panttileikkiimme.

— Ei, se ei ole oikein, toistivat Belooserov ja entinen kapteeni yht'aikaa. Jälkimäinen oli noin nelikymmenvuotias mies, rumuuteen asti rokonarpinen, kiharatukkainen kuin neekeri, vähän kumaraharteinen ja vääräsäärinen. Yllään hänellä oli napittamaton sotilastakki ilman olkalappuja.

— Kirjoittakaa lippu, sanon minä, — toisti ruhtinatar. — Mitä niskoittelua tuo nyt on? Herra Voldemar on tänään ensimäistä kertaa kanssamme ja siksi ei laki vielä koske häntä. Ei mitään vastustelua! kirjoittakaa vain, minä tahdon sitä!

Kreivi kohautti olkapäitään, mutta kumarsi kuitenkin myöntymykseksi päätään, otti kynän valkoiseen, sormusten koristamaan käteensä, repäsi palan paperia ja alkoi kirjoittaa siihen.

— Sallikaa minun kuitenkin selittää herra Voldemarille, miten asia on, — alkoi Lushin pilkallisella äänellä, — hänhän on aivan ymmällä. Katsokaas, nuori mies, me leikimme panttileikkiä. Ruhtinattaren on täytynyt jättää pantti ja sillä, joka nyt sattuu nostamaan onnenlipun, on oikeus suudella hänen kättään. Ymmärsittekö, mitä minä teille sanoin?

Minä katsahdin vain häneen ja seisoin siinä yhä edelleen kuin huumaantuneena. Sinaida hyppäsi uudelleen tuolille ja alkoi taas pudistella hattua. Nuoret miehet asettuivat taas hänen ympärilleen ja minä menin toisten mukana.

— Maidanov, — sanoi ruhtinatar kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli laihat kasvot, pienet, kapeat silmät ja hyvin pitkä, musta tukka. — Teidän tulee runoilijana olla jalomielinen ja luovuttaa lippunne herra Voldemarille, että hänellä olisi kaksi mahdollisuutta yhden asemesta.

Mutta Maidanov pudisti kieltävästi päätään ja heilautti pitkää tukkaansa.

Kaikkein viimeiseksi pistin minä käteni hattuun, otin lipun ja avasin sen... Jumalani, mitä tunsinkaan, nähdessäni siinä sanan: suutelo!

— Suutelo! — huudahdin tahtomattani.

— Hei! hän on voittanut, — huusi ruhtinatar. — Kuinka minä olenkaan iloinen.

Hän hypähti alas tuolilta ja katsahti minuun niin säteilevän iloisesti, että pelkäsin sydämeni halkeavan rinnassani. — Oletteko te iloinen — kysäisi hän minulta.

— Minäkö?... — sopersin minä.

— Myykää minulle lippunne, särähti yht'äkkiä Belooserovin ääni aivan korvani juuressa. — Annan teille siitä sata ruplaa.

Minä vastasin husaarille sellaisella pahaaennustavalla katseella, että Sinaida alkoi taputtaa käsiään ja Lushin huudahti: hyvä, hyvä!

— Mutta, lisäsi hän, — minun tulee seremoniamestarina pitää huolta siitä, että sääntöjä tarkasti noudatetaan. Herra Voldemar, notkistakaa toista polveanne. Sellainen on laki meillä.

Sinaida asettui eteeni, pani päänsä hiukan kallelleen ikäänkuin paremmin pitääkseen minua silmällä ja ojensi minulle kätensä. Maailma musteni silmissäni. Yritin laskeutua toiselle polvelleni, mutta putosin molemmille ja kosketin niin kömpelösti huulillani Sinaidan sormia, että hänen kyntensä raapaisivat nenänpäätäni.

— Hyvin! huudahti Lushin ja auttoi minua nousemaan.

Panttileikki jatkui. Sinaida asetti minut istumaan viereensä. Millaisia rangaistuksia hän osasikaan keksiä! Muun muassa piti hänen esittää kuvapatsasta — ja silloin valitsi hän ruman Nirmatskin jalustakseen. Sinaida komensi hänet makaamaan lattialle ja painamaan kasvot rintaa vasten. Nauru ei hetkeksikään lakannut. Minulle, joka olin kasvanut yksinäisyydessä, säädyllisessä aateliskodissa, nousi tämä kaikki suorastaan päähän — tämä melu ja hälinä, tämä hillitön, miltei säädytön iloisuus ja tämä outo seurustelutapa vierasten ihmisten kanssa.

Minä olin kuin liiasta viinin juonnista huumaantunut. Minä aloin nauraa ja meluta vielä äänekkäämmin kuin muut, niin että vanha ruhtinatarkin, joka oli istunut viereisessä huoneessa erään hänen kanssaan neuvottelemaan tulleen virkamiehen kanssa Iverslein tullilta, tuli minua katsomaan. Mutta minä tunsin itseni niin onnelliseksi, että kaikki ympärilläni oli minulle yhdentekevää, enkä minä välittänyt rahtuakaan kenenkään pilkasta ja kieroista katseista.

Sinaida suosi minua yhä edelleen eikä päästänyt minua hetkeksikään viereltään. Yhtä panttia lunastettaessa piti minun istua hänen kanssaan saman silkkihuivin alla: minun piti kertoa hänelle »salaisuuteni». Muistan, kuinka meidän päämme yht'äkkiä tapasivat toisensa, tässä tukahuttavassa, puolittain läpinäkyvässä, tuoksuvassa pimeydessä, kuinka hänen silmänsä pimeässä loistivat lähelläni ja kuinka hänen puoliavoimet huulensa kuumasti hengittivät, kuinka hampaat välkkyivät, ja kuinka hänen hiuksensa kutittivat ja polttivat minua. Minä olin ääneti. Hän hymyili salaperäisesti ja veikeästi ja kysäsi lopulta: no saanko minä tietää sen nyt, mutta minä vain punastuin ja nauroin, käänsin pääni pois ja saatoin tuskin hengittää.

Me väsyimme lopulta panttileikkiin ja aloimme leikkiä sormuksen piilottamista. Jumalani, millaista iloa tunsin saadessani hajamielisyyteni tähden häneltä aikamoisen iskun sormilleni ja kuinka minä sitten tahallani koetin näyttää hajamieliseltä — mutta hänpä kiusasi minua eikä koskenutkaan enää käsiäni.

Mitähän kaikkea me vielä keksimmekään sinä iltana! Me soitimme pianoa ja lauloimme ja tanssimme ja pystytimme mustalaisleirin: Nirmatskij puettiin karhuksi ja sai juoda suolavettä. Kreivi Majevskij näytteli meille korttikonsteja ja lopetti sillä, että sekoitettuaan hyvästi kortit, jakoi ne »whistiä» varten siten, että sai itse kaikki valtit, jolloin Lushin sanoi: saan kunnian onnitella teitä. Maidanov lausui meille otteita runoelmastaan »Murhaaja», (silloin elettiin paraillaan romantiikan kukoistuksen ajassa) jonka hän aikoi julaista mustissa kansissa veripunaisin otsikkokirjaimin varustettuna. Iverskij-tullin kanslistilta varastettiin hattu polvilta ja hänet pakotettiin tanssimaan kasakkatanssi saadakseen sen takaisin. Vanhalle ukko Vonifatille »rustattiin» pitsimyssy päähän ja nuori ruhtinatar laittoi herrainhatun päähänsä... Kaikkia hullutuksia ei voi luetellakaan. Belooserov yksin pysytteli vain enimmäkseen nurkassa synkkänä ja vihaisena... Silloin tällöin syöksähti veri hänen kasvoilleen ja näytti siltä, että hän tuossa paikassa ryntää meidän kimppuumme ja hajoittaa meidät sinne tänne kuin lastut, mutta kun Sinaida katsahti häneen ja heristi hänelle sormellaan, vetäytyi hän taasen nurkkaansa.

Lopulta me kuitenkin väsyimme. Yksinpä vanha ruhtinatarkin, joka omien sanojensa mukaan ei juuri häiriintynyt huudoista ja melusta, tunsi nyt väsymystä ja halusi lepoa. Kellon kahtatoista käydessä tarjottiin illallinen, jona oli palanen vanhaa, kuivaa juustoa ja jonkunlaisia, hakatulla sianlihalla täytettyjä kylmiä piirakaisia, jotka minusta olivat maukkaampia kuin mitkään pasteijat. Viiniä oli vain yksi pullo ja sekin hyvin omituisen näköinen: tummavärinen, paksukaulainen, ja siinä olevasta viinistä lähti hyvin kummallinen haju. Muuten sitä ei kukaan edes maistanutkaan.

Minä jätin sivurakennuksen väsyneenä ja näännyksiin asti onnellisena. Sanoessaan minulle hyvästi puristi Sinaida kovasti kättäni ja hymyili minulle taas salaperäisellä tavallaan.

Yöilma lehahti vastaani raskaana ja kosteana; ukkonen tuntui olevan tulossa; mustat pilvet suurenivat ja matelivat taivasta pitkin alituisesti muuttaen utuista muotoaan. Hiljainen tuuli humisi levottomasti tummissa puidenlatvoissa ja jossain kaukana taivaanrannan takana jyrähteli ukkonen vihaisesti yksinäisyydessään.

Minä pääsin huoneeseeni taka-oven kautta. Palvelijani nukkui lattialla ja minun täytyi hypätä hänen ylitseen. Hän heräsi, näki minut ja kertoi, että äitini oli taas suuttunut minuun ja oli aikonut lähettää minua noutamaan, mutta että isä oli sen estänyt. (Minä en ollut vielä koskaan ennen paneutunut vuoteeseeni sanomatta äidilleni hyvää yötä ja pyytämättä hänen siunaustaan. Mutta tässä ei nyt mikään auttanut!)

Sanoin palvelijalleni, että itse riisuutuisin, ja — sammutin kynttilän. Mutta minä en riisuutunut, enkä edes paneutunut pitkäkseni.

Istuuduin tuolille ja istuin siinä kauan kuin lumottuna. Se, mitä tunsin, oli niin uutta ja niin suloista... Minä istuin siinä liikkumatta ja hiljaa, tuskin katsellen eteeni ja hengitin aivan kevyesti ja hitaasti. Silloin tällöin naurahdin puoliääneen itsekseni muistellessani illan tapahtumia, väliin taas sisäisesti värisin ajatellessani, että olen ehkä rakastunut, että tämä nyt on rakkautta. Sinaidan kasvot väikkyivät edessäni pimeässä, eivätkä tahtoneet häipyä näkyvistäni; hänen huulensa hymyilivät minulle taas niin salaperäisesti, silmät katselivat minuun vähän sivusta, kysyvästi, haaveksivasti ja lempeästi... aivan kuin sillä hetkellä, jolloin olin hänestä eronnut. Vihdoin minä nousin, astelin varpaillani vuoteeni luo, ja paneuduin sille varovasti, riisuutumatta ikäänkuin peläten varomattomalla liikkeellä karkoittavani tunteet, jotka täyttivät mieleni.

Minä paneuduin pitkäkseni, mutta en edes ummistanut silmiäni. Kohta panin merkille, että huoneeseeni tuontuostakin tunkeutui heikkoja valosäteitä... Nousin ylös ja katsoin akkunaan. Akkunaristikot erottuivat selvään salaperäisesti ja heikosti välkähtelevistä laseista. Ukkonen — ajattelin itsekseni — ja se oli todellakin ukkonen, mutta se kulki hyvin kaukana, niin ettei jyrinääkään kuulunut; ainoastaan heikkoja pitkästi haarautuneita salamoita välähteli taivaalla, taikka oikeammin värähteli ja vetäytyi yhteen kuten kuolevan linnun siivet.

Minä nousin ylös, menin akkunan ääreen ja seisoin siinä aamuun asti... Salamat eivät hetkeksikään lakanneet, ne olivat kuten kansa sanoo, »elotulia». Minä katselin hiljaista, hiekkaista kenttää, Neskutshnij-puiston tummaa massaa, ja kaukaisten rakennusten kellertäviä päätyjä, jotka myöskin näyttivät vavahtavan jokaisen välähdyksen keralla. Minä katselin lakkaamatta ulos enkä voinut irtautua paikaltani: nuo äänettömät salamat, hillityt välähdykset, tuntuivat niin hyvin vastaavan niitä äänettömiä, salaisia liikkeitä, jotka väreilivät sisimmässäni.

Päivä alkoi sarastaa. Aamurusko levisi taivaalle purppuraisina pilvinä.

Auringon lähestyessä kävivät salamat kalpeammiksi ja lyhyemmiksi; ne leimahtelivat yhä harvempaan ja harvempaan ja häipyivät lopulta kokonaan nousevan päivän valtavaan ja ylivoimaiseen valoon.

Minun sisimmästäni häipyivät myös salamat. Tunsin suurta väsymystä ja rauhaa... Sinaidan kuva väikkyi yhä edelleen kirkkaana sielussani, mutta nyt rauhallisempana: niinkuin rämesuolta lentoon nousee joutsen, nousi se yläpuolelle ympäristönsä kaikkia epämiellyttäviä olentoja ja vaipuessani uneen minä ajatuksissani vielä viimeisen kerran polvistuin sen eteen luottamuksen ja kunnioituksen tuntein...

Oi, te avoimet tunteet, herkän sielun pehmeät soinnut, hyvyys ja nöyryys, ensimäisen rakkauden salaperäinen tenho, — missä te olette, missä te olette?

VIII

Kun minä seuraavana aamuna menin alas juomaan teetä, torui äitini minua — vähemmän kuitenkin, kuin olin odottanut, — ja pakotti minut kertomaan, miten olin kuluttanut edellisen illan. Minä vastasin hänelle muutamin sanoin jättäen pois paljon yksityiskohtia ja koettaen kaikelle antaa aivan viattoman leiman.

— Mutta kuitenkaan ne ihmiset eivät ole _comme il faut_, — huomautti äitini, ja sinun on aivan turhaa kovin usein hankkiutua heidän luokseen. Valmistaudu sensijaan tutkintoosi ja koeta tehdä jotain hyödyllistä.

Kun minä tiesin äitini huolenpidon tehtävistäni rajoittuvan noihin muutamiin sanoihin, en pitänyt tarpeellisena vastustaa häntä. Mutta teenjuonnin jälkeen otti isäni minua käsipuolesta ja lähtien yhdessä minun kanssani puutarhaan, pani hän minut kertomaan kaikki mitä olin nähnyt Sasekinien luona.

Omituinen vaikutus oli isälläni minuun — ja omituiset olivat meidän välimme. Hän ei juuri ollenkaan huolehtinut kasvatuksestani, mutta ei koskaan loukannut minua; hän kunnioitti vapauttani — hän oli vielä lisäksi kohtelias minulle, jos niin saa sanoa, mutta hän ei koskaan päästänyt minua lähelleen. Minä rakastin häntä, minä ihailin häntä, hän oli minusta miehen esikuva — ja, Jumalani, kuinka läheisesti minä olisinkaan kiintynyt häneen, jollen aina olisi tuntenut hänen poistyöntävää kättään! Mutta kun hän tahtoi, osasi hän miltei silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla, yhdellä liikkeellä herättää minussa rajattoman luottamuksen itseensä. Minun sieluni avautui — minä juttelin hänen kanssaan, kuten järkevän ystävän kanssa, kuten hyväntahtoisen opettajan kanssa... Mutta sitten hän taas hylkäsi minut — ja hänen kätensä sysäsi minut pois, lempeästi ja ystävällisesti — mutta kuitenkin varmasti.