Part 1

ENSIMÄINEN RAKKAUTENI

Kirj.

Ivan Turgenev

Suomensi

Siiri Hannikainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Vieraat olivat jo aikoja sitten lähteneet. Kello löi puoli yksi yöllä. Huoneessa oli jälellä enää vain isäntä sekä Sergej Nikolajevitsh ja Vladimir Petrovitsh.

Isäntä soitti ja käski korjaamaan pois illallisen jätteet.

— No niin, se on siis päätetty asia, — sanoi hän istuutuen mukavammin nojatuoliinsa ja sytyttäen sikarin. Jokainen meistä kertoo ensimäisen rakkautensa historian. Te saatte alkaa, Sergej Nikolajevitsh.

Sergej Nikolajevitsh, pyylevä, vaaleaverinen, pulleaposkinen mies, katsahti ensin isäntään ja kohotti sitten katseensa kattoa kohti. Minulla ei ole koskaan ollut ensimäistä rakkautta, — sanoi hän lopuksi: — minä aloin suoraan toisesta.

— Kuinka niin?

— Aivan yksinkertaisesti. Olin kahdeksantoistavuotias, kun minä ensi kerran aloin tavoitella erään aika miellyttävän neitosen suosiota, mutta minä seurustelin hänen kanssaan niinkuin ei asia olisi ollut minulle mitään uutta, aivan samoin kuin minä sittemmin seurustelin toisten naisten kanssa. Suoraan sanoen, ensimäisen ja viimeisen kerran minä rakastuin kuuden vuotiaana omaan hoitajaani, — mutta siitähän on jo hyvin kauan. Yksityisseikat meidän suhteessamme ovat jo häipyneet muististani, ja vaikkapa minä ne muistaisinkin, niin ketäpä ne voisivat huvittaa?

— No, mitä me sitten teemme? — alkoi isäntä. — Minun ensimäisessä rakkaudessani on myöskin hyvin vähän mielenkiintoista. Minä en ollut rakastunut kehenkään, ennenkuin tutustuin Anna Ivanovnaan, nykyiseen vaimooni — ja meillä kävi kaikki hyvin, kuin voideltuna — isät kihlasivat meidät, me rakastuimme hyvin pian toisiimme ja menimme tuota pikaa naimisiin. Minun satuni on siis parilla sanalla kerrottu, ja minun täytyy myöntää, että herättäessäni tämän kysymyksen minä, hyvät ystävät, ajattelin etupäässä teitä, en tahdo sanoa vanhoja, mutta ei enää juuri aivan nuoriakaan vanhojapoikia...

— Kenties teillä on meille jotain huvittavaa kerrottavana, Vladimir Petrovitsh?

— Minun ensimäinen rakkauteni ei, totta kyllä, kuulu aivan tavallisiin, — vastasi vähän epäröiden Vladimir Petrovitsh, noin nelikymmenvuotias mustatukkainen mies.

— Ahaa! — virkkoivat isäntä ja Sergej Nikolajevitsh yhteen ääneen. — Sitä parempi... — kertokaa.

— Olkoon menneeksi... tai ei, en minä rupea kertomaan, en ole mikään kertojamestari. Minun tapani on kertoa joko lyhyesti ja kuivasti, tai sitten laajasti ja epätodenmukaisesti, mutta jos haluatte, niin minä kirjoitan paperille kaikki mitä muistan ja luen sitten teille.

Ystävykset eivät ensin aikoneet suostua siihen, mutta Vladimir Petrovitsh pysyi päätöksessään. Kun he neljäntoista päivän kuluttua taas tapasivat toisensa, oli Vladimir Petrovitsh todellakin pitänyt lupauksensa.

Näin oli hän kirjoittanut vihkoonsa:

I

Olin silloin kuudentoista vuotias. Tapaus sattui kesällä v. 1833. Asuin Moskovassa vanhempieni luona. He olivat vuokranneet huvilan lähellä Kalugan tullia vastapäätä Neskutshnij-puistoa. Minä valmistauduin yliopistoon, mutta työskentelin hyvin veltosti, kiirehtimättä.

Kukaan ei rajoittanut vapauttani. Minä tein mitä tahdoin, etenkin sen jälkeen kun minut oli jättänyt viimeinen ranskalainen kotiopettajani, joka ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen, että hän oli pudonnut »kuin pommi» (_comme une bombe_) Venäjälle, ja niin loikoili hän päivät päästään vuoteellaan, tyytymätön ilme kasvoillaan. Isä kohteli minua välinpitämättömällä lempeydellä, äiti taas ei kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota, vaikka minä olinkin ainoa lapsi: muut huolet täyttivät hänen ajatuksensa. Minun isäni, joka oli vielä nuori ja hyvin komean näköinen, oli mennyt hänen kanssaan naimisiin järkisyistä; äiti oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Äitini vietti hyvin surullista elämää; yhtenään hän kiivasteli, oli mustasukkainen ja vihoissaan — vaikkakaan ei isän läsnäollessa. Äiti pelkäsi häntä, ja hänen käytöksessään olikin jotain pelottavan jyrkkää, kylmää ja poistyöntävää. Minä en muuten koskaan ole nähnyt rauhallisempaa, itsetietoisempaa ja itsenäisempää ihmistä, kuin isäni oli.

En unohda milloinkaan ensimäisiä huvilassa viettämiäni viikkoja. Sää oli mitä ihanin. Me muutimme kaupungista toukokuun 9 päivänä, juuri Nikolain päivänä. Minä kävelin — joko huvilamme puistossa, tai tullin takana. Otin mukaani jonkun kirjan — esimerkiksi Kaidanovin kurssikirjan — mutta harvoin minä sitä aukaisin, sensijaan lausuin ääneen runoja, joita muistin paljon ulkoa; veri kierteli suonissani, sydän uinaili niin suloisesti ja viehkeästi. Alinomaa minä odottelin, pelkäsin jotakin, ihmettelin kaikkea ja seurasin kaikkea, mielikuvitus leikitteli ja liiteli nopeasti aina samojen kuvien ympärillä kuten tornipääskyset aamun valjetessa liitelevät kirkontornin ympärillä; minä kuljeskelin mietteissäni, olin suruissani, vieläpä itkinkin; mutta läpi surun ja kyyneltenkin, jotka aiheutuivat jostakin suruisasta laulusta tai illan ihanuudesta, pisti esiin keväisen nurmikon tavoin iloinen, nuoren heräävän elämän tunne.

Minulla oli ratsuhevonen, jonka aina itse valjastin, ja sillä minä yksinäni ratsastin jonnekin kauas, annoin mennä täyttä laukkaa ja kuvittelin olevani ritari turnajaisissa — kuinka iloisesti tuuli humisi korvissani! — tai nostaen kasvoni taivasta kohden join sen loistavaa valoa avoimeen sieluuni.

Muistelen, ettei naisen kuva, naisen rakkaus siihen aikaan juuri koskaan määrätyin piirtein tunkeutunut mieleeni, mutta kaikessa, mitä ajattelin, kaikessa, mitä tunsin, piili puoliksi tajuttu, arkaileva tunne jostakin uudesta, sanomattoman suloisesta, naisellisesta...

Tämä tunne, tämä odotus täytti koko olemukseni, minä hengitin sitä, se kiersi suonissani joka veripisarassa... sen oli määrä kohta toteutua.

Meidän huvilanamme oli puinen herraskartano, jossa oli pylväskäytävät ja kaksi matalaa siipirakennusta. Vasemmanpuolisessa oli pieni tehdas halpahintaisten seinäpaperien valmistamista varten. Minä kävin siellä silloin tällöin katsomassa, kuinka kymmenkunta laihaa, pörrötukkaista poikaa likaisissa puseroissaan ja kuihtunein kasvoin yhtenään hyppäsi puiselle telineelle, joka painoi puristimen nelikulmaisia laattoja ja sillätavoin he hentojen ruumiittensa painolla saivat aikaan kirjavien kuvioiden painumisen paperille.

Oikeanpuolinen siipirakennus seisoi tyhjänä ja oli vuokrattavana. Eräänä päivänä — noin kolmen viikon kuluttua toukokuun 9 päivästä avautuivat tuon sivurakennuksen akkunaluukut ja akkunassa näyttäytyivät naisen kasvot — jokin perhe oli siis muuttanut sinne asumaan. Muistelen, että äiti silloin samana päivänä päivällisen aikaan tiedusteli palvelijalta, ketä meidän uudet naapurimme olivat, ja kuultuaan ruhtinatar Sasekinan nimen, mutisi vähän kummastellen: vai ruhtinatar... mutta lisäsi sitten: — varmaan joku köyhä.

— Kolmella ajurilla tulivat — huomautti palvelija kunnioittavasti ruokaa tarjotessaan: — ei heillä ole omia vaunuja, ja huonekalutkin ovat mitättömiä.

— Vai niin, — virkahti äiti, — mutta kuitenkin se on parempi kuin —

Isä katsoi kylmästi häneen; hän vaikeni.

Silminnähtävästi ei ruhtinatar Sasekin voinut olla mikään rikas ihminen: hänen vuokraamansa siipirakennus oli niin kehno, pieni ja matala, etteivät vähänkin varoissaan olevat ihmiset olisi suostuneet siinä asumaan. Muuten, minulta meni silloin kaikki ohi korvien. Ruhtinaallinen arvonimi ei vaikuttanut minuun vähääkään: minä olin äskettäin lukenut Schillerin »Rosvot».

II

Minulla oli tapana joka ilta kuljeskella pyssy olalla puistossamme ja vaania variksia. Näitä varovaisia, saaliinhimoisia lintuja kohtaan minä olin jo kauan tuntenut vastenmielisyyttä. Yllämainittuna päivänä minä myöskin läksin puistoon — ja kierreltyäni turhaan kaikki käytävät (varikset tunsivat minut ja rääkyivät vain kaukaa pilkallisesti) lähestyin sattumalta matalaa aitaa, joka eroitti varsinaisesti meille kuuluvan alueen kapeasta puistikosta, joka oli oikeanpuolisen siipirakennuksen takana ja kuului siihen. Minä kuljin pää alaspainuneena. Yht'äkkiä kuulin ääniä, katsahdin aidan yli — ja jähmetyin. Eteeni avautui ihmeellinen näky.

Muutaman askeleen päässä minusta, nurmikolla, vihreitten vattupensasten välissä seisoi kookas, ryhdikäs tyttö raidallisessa, vaaleanpunaisessa puvussa, valkoinen huivi päässä; hänen ympärillään seisoi neljä nuorta miestä ja hän löi vuorotellen heitä kutakin otsaan niillä pienillä harmailla kukkasilla, joiden nimeä minä en tiedä, mutta jotka jokainen lapsi hyvin tuntee: nämä kukkaset muodostavat pienen pussin, joka halkeaa paukahtaen, kun sitä lyö jotain kovaa esinettä vasten. Nuoret miehet asettivat niin halukkaasti otsansa hänen eteensä, ja tytön liikkeissä (minä näin hänet sivusta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, pilkallista ja herttaista, että minä olin vähällä huudahtaa hämmästyksestä ja mielihyvästä ja varmaan olisin heti antanut kaikkeni, jos vain nuo ihastuttavat sormet olisivat lyöneet minuakin otsaan. Pyssyni putosi maahan, minä unohdin kaiken muun, minä ahmin katseillani tuota komeata vartaloa, ja kaulaa, ja kauniita käsiä, ja vähän epäjärjestyksessä olevia vaaleita hiuksia valkoisen huivin alla, ja puoliksi avonaisia, älykkäitä silmiä ja silmäripsiä, ja pehmoista poskea niiden alla...

— Nuori mies, kuulkaas nuori mies, — kuului yht'äkkiä jonkun ääni vierelläni — onko luvallista katsella tuolla tavoin vieraita neitosia!

Minä vavahdin ja jäykistyin. Minun rinnallani aidan toisella puolen seisoi joku mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, musta tukka, ja katseli minuun pilkallisesti. Samassa hetkessä tyttökin käännähti minuun päin. Minä näin suuret, harmaat silmät ja ilmehikkäät kasvot — ja nuo kasvot alkoivat äkkiä värähdellä, nauraa, valkoiset hampaat välähtivät, kulmakarvat somasti kohosivat. Minä punastuin, sieppasin maasta pyssyni ja juoksin raikkaan, mutta ei ilkeän naurun minua seuratessa huoneeseeni, heittäysin vuoteelleni ja peitin kasvot käsilläni. Sydämeni löi kiivaasti; minä häpesin ja olin samalla riemuissani: minä tunsin ennenaavistamatonta mielenliikutusta.

Levättyäni minä kampasin tukkani, puhdistin itseni ja laskeusin alas juomaan teetä. Nuoren tytön kuva väikkyi edessäni; sydämeni ei enää lyönyt niin kiivaasti, ja minut valtasi omituinen, miellyttävä tunne.

— Mikä sinun on? — kysäsi äkkiä isäni. Oletko ampunut variksen?

Minä olisin tahtonut kertoa hänelle kaikki, mutta hillitsin itseni ja hymyilin vain itsekseni. Nukkumaan ruvetessani minä ties mistä syystä aloin hypellä yhdellä jalalla. Sitten minä rasvasin tukkani hiusvoiteella, paneuduin vuoteeseen ja nukuin kuin tukki koko yön. Aamun sarastaessa heräsin hetkiseksi, kohotin päätäni, katsahdin ihastuneena ympärilleni ja nukahdin uudelleen.

III

»Kuinkahan voisin tehdä tuttavuutta hänen kanssaan?» oli ensimäinen ajatukseni herätessäni aamulla. Jo ennen aamuteen juontia minä menin puutarhaan, mutta en mennyt kovin lähelle aitausta enkä myös nähnyt ketään. Teen juonnin jälkeen kuljeskelin muutaman kerran edes takaisin huvilan edustalla ja katselin kauempaa akkunoihin. Olin näkevinäni uutimien takana _hänen_ kasvonsa ja säikähtäen juoksin heti pois. »Mutta pitäähän minun kuitenkin tutustua häneen» — ajattelin käyskennellessäni levottomasti hiekkaisella tasangolla, joka avautuu Neskutshnin edustalla... Mutta kuinka? Siinäpä kysymys. Minä muistuttelin mieleeni pienimmätkin yksityiskohdat eilisestä kohtauksesta ja muistin jostakin syystä erikoisen selvästi, kuinka hän oli nauranut minulle.

Mutta sill'aikaa kun minä kuljeskelin ja tein suunnitelmia, oli kohtalo jo pitänyt huolen minusta.

Minun poissaollessani oli äitini uudelta naapuriltamme saanut harmaalle paperille kirjoitetun kirjeen, joka oli suljettu mustanruskealla lakalla, jota käytetään vain postiosoituksissa sekä halpahintaisten viinipullojen korkeissa. Tässä kirjeessä, joka oli kyhätty huonolla käsialalla ja kieliopillisesti väärin, pyysi ruhtinatar äitiäni olemaan suosiollinen hänelle. Äitini, ruhtinattaren sanojen mukaan, oli hyvä tuttava eräitten vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa, joista riippui hänen ja hänen lastensa kohtalo, hänellä kun näet oli hyvin tärkeitä oikeusjuttuja. »Minä kännyn teitän tykönne, kuten aatelisnainen toisen atelisnaisen tykö ja siksi minä niin mieleläni käytän tän tilaisuuten.» Lopuksi hän pyysi äidiltäni lupaa saada käydä hänen luonaan.

Minä tapasin äidin huonolla tuulella: isä ei ollut kotona, eikä hän voinut neuvotella kenenkään kanssa. Oli tietenkin mahdotonta olla vastaamatta »aatelisnaiselle» ja vieläpä ruhtinattarelle; mutta miten tuli vastata — siinä oli äitini neuvoton. Kirjoittaa kirjelippu ranskankielellä ei näyttänyt hänestä olevan paikallaan, ja venäläisessä oikokirjoituksessa ei äitini itsekään ollut erikoisen varma — hän tiesi sen — eikä tahtonut siinä paljastaa itseään. Hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä tulin kotiin, ja käski minun heti mennä ruhtinattaren luo ja suusanallisesti selittää hänelle, että äitini muka aina on valmis voimiensa mukaan osoittamaan palvelustaan hänen ylhäisyydelleen ja pyytää häntä luokseen kello yhden tienoissa päivällä.

Salaisten toiveitteni odottamattoman nopea täyttyminen minua sekä ilahdutti että säikäytti; mutta minä en kuitenkaan päästänyt näkyviin hämmästystäni, vaan kiiruhdin huoneeseeni panemaan ylleni uuden kaulaliinan ja oikean takin — kotona minun vielä piti pitää alaskäännettyjä paidankauluksia ja lyhyttä nuttua, mikä seikka minua suuresti harmitti.

IV

Kun minä astuin sivurakennuksen ahtaaseen ja epäsiistiin eteiseen, värisin tahtomattani koko ruumiillani. Minä tapasin vanhan, harmaatukkaisen palvelijan, jolla oli tummat, kuparinväriset kasvot, vihaiset silmät ja niin syvät rypyt otsallaan ja ohimoillaan, etten sellaisia ole vielä koskaan elämässäni nähnyt. Hänellä oli kädessään lautasella sillinruoto ja töytäisten jalallaan ovea, joka vei toiseen huoneeseen, hän sanoi käheällä äänellä:

— Mitäs on asiaa?

— Onko ruhtinatar Sasekin kotona? — kysyin minä.

— Vonifatij! — kuului oven takaa vihainen naisen ääni.

Palvelija käänsi sanaa sanomatta minulle selkänsä ja silloin näin hänen kovin kuluneen takkinsa selkämyksen, jossa riippui vain yksi kauhtunut vaakunanappi. Hän laski lautasen lattialle ja meni pois.

— Kävitkö sinä poliisivirastossa? — toisti sama naisääni.

Palvelija mumisi jotain.

— Mitä?... Tuliko joku? — kuului taaskin... Naapurin nuori herra? — No pyydä hänet sisään.

— Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen, — sanoi palvelija ilmestyen jälleen eteeni ja nostaen lautasen lattialta. Minä kohensin pukuani ja astuin »vierashuoneeseen».

Se oli pienenlainen eikä erikoisen siisti mitättömine, ikäänkuin kiireellä kokoonhaalittuine huonekaluineen. Akkunan luona nojatuolissa, jonka käsinoja oli rikki, istui noin viisikymmenvuotias, rumannäköinen, sileätukkainen nainen. Hänellä oli päällään kulunut vihreä puku sekä hartioilla kirjava, neulottu pitkä huivi. Hänen pienet, mustat silmänsä katsoivat minuun läpitunkevasti.

Astuin hänen luokseen ja kumarsin.

— Minulla lienee kunnia puhutella ruhtinatar Sasekinia?

— Minä olen ruhtinatar Sasekin, ja te olette varmaan herra W:n poika?

— Aivan niin! Minä tulen äitini pyynnöstä.

— Istukaa, olkaa hyvä! Vonifatij, missä ovat avaimeni?

Minä ilmoitin ruhtinatar Sasekinille äitini vastauksen hänen kirjeeseensä. — Hän kuunteli minua naputellen paksuilla, punaisilla sormillaan ikkunalautaan, ja kun minä lopetin, katsahti hän vielä kerran minuun.

— Se on hyvä; kyllä minä varmasti tulen, — sanoi hän lopuksi. — Mutta kylläpä te olette nuori vielä. Kuinka vanha te oikein olette, saanko kysyä?

— Kuudentoista vuotias, — vastasin, tahtomattani epäröiden.

Ruhtinatar veti taskustaan joitakin täyteenkirjoitettuja, likaisia papereita, piti niitä aivan nenänsä edessä ja alkoi niitä järjestellä.

— Se on onnellinen ikä, — sanoi hän äkkiä ruveten keinumaan tuolissaan. — Minä pyydän, olkaa kuin kotonanne! Minulla on hyvin vaatimatonta.

— »Liiankin vaatimatonta», ajattelin minä silmäillessäni hänen vastenmielistä olemustaan.

Siinä hetkessä avautui yht'äkkiä vierashuoneen toinen ovi ja kynnykselle ilmestyi sama tyttö, jonka edellisenä iltana olin nähnyt puutarhassa. Hän nosti kätensä ja hänen kasvoillaan värähti pilkallinen hymy.

— Kas tässä on minun tyttäreni! sanoi ruhtinatar osoittaen häntä kyynäspäällään. — Sinotshka, tässä on meidän naapurimme, herra W:n poika.

— Mikä teidän nimenne on, saanko kysyä?

- Vladimir, — äännähdin minä liikutettuna ja nousin ylös.

- Entäs isännimeltä?

— Petrovitsh.

— Meillä oli tuttu poliisimestari, jonka nimi myös oli Vladimir Petrovitsh. Vonifatij! älä hae avaimiani, ne ovat taskussani.

Nuori tyttö pani päänsä kallelleen ja katseli minuun yhä pilkallisesti hymyillen.

— Minä olen jo nähnyt herra Voldemarin, alkoi hän. (Hänen äänensä hopeankirkas kaiku pani kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini.) — Sallitteko minun siten nimittää teitä?

— Olkaa hyvä — änkytin minä.

— Missä niin? — kysyi ruhtinatar.

Tytär ei vastannut mitään äidilleen.

— Onko teillä jotain tehtävää juuri nyt? sanoi hän yhä edelleen katsellen minua.

— Ei, ei mitään.

— Tahtoisitteko auttaa minua kerimään vähän villalankaa? Tulkaa tänne, minun luokseni.

Hän nyökkäsi minulle päällään ja lähti vierashuoneesta. Minä seurasin häntä.

Siinä huoneessa, johon nyt menimme, olivat huonekalut vähän parempia ja varsin aistikkaasti järjestetyt. Muuten en minä sillä hetkellä huomannut juuri mitään: minä liikuin kuin unessa ja tunsin koko olemuksessani sanomattoman onnellisuuden tunteen.

Nuori ruhtinatar istuutui, otti esille punaisen lankavyyhdin ja osoittaen minulle tuolia vastapäätä itseään, avasi huolellisesti vyyhdin sekä pani sen minun käsiini. Tämän kaiken hän teki ääneti, jonkunlaisella huvittavalla hitaudella, yhä vain sama valoisa, veitikkamainen hymy puoliksi avoimilla huulillaan. Hän alkoi keriä lankaa kokoontaitetulle kortille, ja yht'äkkiä loi hän minuun niin säteilevän kirkkaan katseen, että minä tahtomattani jouduin hämilleni. Kun hänen melkein suljetut silmänsä avautuivat täydelleen, muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan: niille levisi kuin valon kajastus.

— Mitä te ajattelitte minusta eilen, herra Voldemar? — kysyi hän vähän ajan kuluttua. — Te varmaankin tuomitsitte minua kovin!

— Minä... ruhtinatar... en minä mitään ajatellut... kuinka minä voisin — vastasin minä hämilläni.

— Kuulkaas, — sanoi hän. Te ette vielä tunne minua: minä olen hyvin kummallinen; minä tahdon, että minulle aina puhuttaisiin totta. Minä kuulin, että te olette kuudentoista vuotias, mutta minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäyksi: te näette, että minä olen paljon vanhempi teitä ja siksi teidän tulee aina puhua minulle totta... ja totella minua, — lisäsi hän vielä. — Katsokaa minuun! Miksi te ette katso minuun?

Minä jouduin yhä enemmän hämilleni, mutta kohotin kuitenkin katseeni häntä kohti. Hän hymyili, mutta ei kuten äsken, vaan toisin, hyväntahtoisemmin. — Katsokaa minuun, — sanoi hän hiljaisella äänellä, ei se ole minulle vastenmielistä... Minä pidän teidän kasvoistanne; minusta tuntuu siltä, että meistä tulee ystävykset! Pidättekö te minusta? — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Ruhtinatar... — aloin minä.

— Ensiksikin, kutsukaa minua Sinaida Aleksandrovnaksi ja toiseksi — mikä ihmeen tapa on lapsilla — (hän oikaisi): nuorilla ihmisillä — olla puhumatta suoraan sitä, mitä tuntevat? Se on kyllä hyvä aikaihmisille. Pidättehän te minusta?

Vaikka minusta olikin hauskaa, että hän niin avomielisesti puheli kanssani, olin minä kuitenkin vähän loukkaantunut. Minä tahdoin osoittaa hänelle, ettei hän ole tekemisissä minkään poikasen kanssa, ja koettaen tekeytyä mahdollisimman huolettomaksi ja vakavaksi, sanoin: — Tietysti te miellytätte minua suuresti Sinaida Aleksandrovna; enhän minä tahdo sitä salata.

Hän hiukan pudisti päätään.

— Onko teillä kotiopettaja? — kysyi hän yht'äkkiä.

— Ei, minulla ei pitkiin aikoihin ole ollut kotiopettajaa.

Minä valehtelin: ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan siitä kun olin eronnut ranskalaisestani.

— Ai niin, minähän näen, että te olette jo täysikasvuinen.

Hän löi minua kevyesti sormille.

— Pitäkää kädet suorina! — Ja hän ryhtyi ahkerasti kerimään lankaa.

Minä käytin hyväkseni sitä, ettei hän nostanut katsettaan, ja aloin tarkastella häntä, ensin salavihkaa, sitten aina yhä rohkeammin. Hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä suloisemmilta kuin edellisenä iltana: kaikki niissä oli niin hienoa, älykästä ja herttaista.

Hän istui selin akkunaan, jonka edessä oli valkoiset verhot. Niiden läpi tunkeutuvat auringon säteet loivat pehmeätä valoa hänen tuuheille kullankeltaisille hiuksilleen, hänen neitseelliselle kaulalleen, alaspainuneille olkapäilleen ja hänen hennolle rinnalleen. — Minä katselin häntä — ja kuinka kalliiksi ja läheiseksi hän kävikään minulle. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan hänet tuntenut ja niinkuin en olisi tätä ennen mitään kokenut, en mitään tiennyt...

Hänellä oli yllään tumma, jo vähän kulunut puku ja esiliina — kuinka mielelläni minä olisin halunnut silitellä tuon esiliinan ja puvun jokaista laskosta! Hänen kengänkärkensä pistivät esiin hameen alta ja minä olisin ollut valmis kunnioittaen kumartumaan niiden puoleen...

— Kas tässä minä nyt istun häntä vastapäätä — ajattelin minä — olen tutustunut häneen... Jumalani, mikä onni! Minä olin aivan hypähtää tuoliltani pelkästä ihastuksesta, mutta istuin kuitenkin paikallani ja heiluttelin vain vähän jalkojani kuten lapsi, joka tyytyväisenä nakertelee namusiaan.

Minun oli hyvä olla, kuin kalan vedessä, enkä olisi ikinäni tahtonut lähteä pois siitä huoneesta.

Hänen silmäkulmansa kohosivat hiljaa, ja taasen loistivat edessäni hänen säteilevät silmänsä ja hän hymyili jälleen.

— Kuinka te katselette minua — sanoi hän hitaasti heristäen sormellaan.

Minä punastuin... »Hän ymmärtää kaikki, hän näkee kaikki», välähti ajatuksissani. »Ja kuinkapa hän ei ymmärtäisi ja näkisi kaikkea.»

Yht'äkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua kolkutusta — sapeli kilahteli.

— Siina! huusi vanha ruhtinatar huoneesta. Belooserov toi sinulle pienen kissanpojan.

— Kissanpojan! — huudahti Sinaida ja nousten silmänräpäyksessä tuoliltaan heitti hän kerän polvilleni ja juoksi pois.

Minä nousin myöskin ja pantuani lankavyyhdin kerineen akkunalle astuin vierashuoneeseen ja jäin neuvotonna seisomaan. Keskellä lattiaa makasi, käpälät harallaan, kirjava kissanpoikanen; Sinaida oli polvillaan sen edessä ja nosteli varovasti sen pikku päätä. Vanhan ruhtinattaren vieressä seisoi vaaleaverinen, kiharatukkainen nuori mies, husaari, jolla oli punakat posket ja ulkonevat silmät.

— Onpa se soma! — huudahti Sinaida kerran toisensa perästä. — Sen silmät eivät ole harmaat, vaan vihreät, ja miten suuret korvat sillä sitten on! Kiitoksia teille Viktor Jegoritsh! Te olette niin hyvä.

Husaari, jonka minä tunsin yhdeksi edellisenä iltana näkemistäni nuorista miehistä, hymyili ja kumarsi, jolloin kannukset kilahtivat ja renkaat sapelin pitimessä helähtivät.

— Te suvaitsitte eilen sanoa, että haluaisitte saada kirjavan kissanpojan, jolla olisi suuret korvat... Kas siinä se nyt on. Teidän sananne on minun lakini. — Ja hän kumarsi taas.

Kissanpoikanen vingahti heikosti ja alkoi nuuskia lattiaa.

— Sen on nälkä! — huudahti Sinaida. — Vonifatij, Sonja! tuokaa maitoa.

Sisäkkö, yllään vanha keltainen puku ja kauhtunut, pieni huivi kaulallaan astui sisään maitolautanen kädessä ja asetti sen kissanpojan eteen, joka säpsähti, pörhisti itseään ja alkoi latkia.

— Voi miten sillä on pieni punertava kieli, — huomautti Sinaida, taivuttaen päätään miltei lattiaan asti ja katsellen sitä sivulta päin.

Kissanpoika söi itsensä kylläiseksi ja alkoi kehrätä leikitellen käpälillään. Sinaida nousi ylös ja kääntyen sisäkön puoleen sanoi välinpitämättömästi: — vie se pois!

— Kissanpojasta — kätönen — sanoi husaari hymyillen ja suoristi samalla kookasta, uuteen sotilaspukuun tiukasti puristettua vartaloaan.

— Molemmat, — sanoi Sinaida ja ojensi hänelle kätensä.

Sillä aikaa kun hän suuteli niitä, katseli Sinaida hänen olkansa yli minuun.