Part 5

"Antakaa minun olla rauhassa! Minä en sanonut mitään! Hänen äitinsä kai sen hänelle sanoi!"

"Ei, ei", sanoi Jedek kohteliaasti ja kumarsi, "minä se olin niin rohkea, herra von Breiteneder -- minä olin niin rohkea. Kun minä tiesin, että Te olitte siellä, niin minä sanoin Marialle, että Te olitte siellä. Ja koska hän sairautensa aikana niin usein kysyi Teitä, niin minä sanoin hänelle: 'Herra Breiteneder on täällä -- -- -- hän seisoi lyhdyn luona', sanoin minä hänelle, 'ja näytti kovasti nauttivan!'"

"Vai niin?" sanoi Breiteneder. Hänen kurkkuansa kouristi ja hänen täytyi kääntyä poispäin välttääkseen Jedekin jäykkää katsetta, jolla tämä häneen tuijotti. Väsyneenä heittäytyi hän eräälle penkille, jonka luo he olivat saapuneet, ja sulki silmänsä. Hän näki äkkiä itsensä jälleen puutarhassa istumassa, ja vanhan rouva Ladenbauerin ääni kaikui hänen korvissaan: "Maria lähetti paljon terveisiä ja käski kysyä, ettekö tahtoisi tulla seuraamme esityksen päätyttyä?" Breiteneder muisti, miten hänen yhtäkkiä oli tullut niin hyvä olla, aivankuin Maria olisi antanut hänelle kaikki anteeksi. Hän joi viininsä loppuun ja tilasi uutta parempaa. Hän joi niin paljon, että koko elämä tuntui hänestä paljon kevyemmältä. Hän katseli ja kuunteli tyytyväisenä seuraavia esityksiä, taputti käsiään niinkuin muutkin, ja kun esitys oli loppunut, meni hän hyväntuulisena puutarhan ja salin läpi ravintolan erikoishuoneeseen pyöreän nurkkapöydän luo, jonka ympärille seurue esityksen jälkeen tavallisesti kokoontui. Muutamia oli sinne jo saapunutkin: Wiegel-Wagel, Jedek rouvineen ja eräs rilliniekka herra, jota Breiteneder ei tuntenut -- kaikki tervehtivät häntä eivätkä ollenkaan olleet erityisesti ihmeissään hänen saapumisestaan. Äkkiä kuuli hän Marian äänen sanovan takanaan: "Kyllä minä osaan sinne äiti, tunnenhan minä tien." Breiteneder ei uskaltanut kääntyä, mutta samassa istuikin Maria jo hänen vieressään ja sanoi: "Hyvää iltaa, herra Breiteneder -- mitenkä Te voitte?" Samassa hetkessä muisti Breiteneder myös, että Maria oli aina teititellyt erästä nuorta miestä, joka kerran aikaisemmin oli ollut hänen rakastajansa. Sitten söi Maria illallisensa; kaikki oli valmiiksi leikattuna asetettu hänen eteensä, ja koko seurue oli iloinen ja hilpeä, aivankuin mitään ei olisi muuttunut. "Se onnistui hyvin", sanoi vanha Ladenbauer. "Nyt tulee taasen paremmat ajat." Rouva Jedek kertoi, että kaikki olivat pitäneet Marian ääntä kauniimpana kuin ennen, ja herra Wiegel-Wagel kohotti lasinsa ja huusi: "Parantuneen malja!" Maria nosti lasinsa korkealle ilmaan ja kaikki kilistivät hänen kanssaan, Karlekin kosketti lasillaan Marian lasia. Silloin tuntui Karlesta, aivankuin Maria olisi tahtonut upottaa kuolleet silmänsä hänen silmiinsä ja kuin voisi hän katsoa syvälle hänen sieluunsa. Marian velikin oli siellä hyvin hienosti puettuna ja hän tarjosi Karlelle sikaarin. Mutta Ilka oli kaikista iloisin; hänen ihailijansa, eräs nuori, paksu mies, istui vastapäätä häntä ja keskusteli innokkaasti herra Ladenbauerin kanssa. Rouva Jedek ei ollut riisunut keltaista sadenuttuaan yltään ja tuijotti erääseen nurkkaan, missä ei ollut mitään nähtävää. Pari kolme kertaa tuli naapuripöydistä ihmisiä onnittelemaan Mariata; hän vastasi entisellä hiljaisella tavallaan, aivankuin kaikki asiat olisivat ennallaan. Äkkiä sanoi Maria Karlelle: "Mutta miksi Te olette niin ääneti?" Nyt vasta huomasi Karl koko ajan istuneensa suutansa avaamatta. Mutta nyt muuttuikin hän vilkkaammaksi kuin muut ja otti osaa keskusteluun; Marialle vain hän ei sanonut sanaakaan. Rebay kertoi siitä ihanasta ajasta, jolloin hän oli kirjoittanut kupletteja Matras'elle, esitti erään kolmekymmentaviisi vuotta sitten valmistamansa ilveilyn näytellen itse tavallaan kaikki osat. Eritoten herätti hänen esityksensä böömiläisenä soittoniekkana suurta hilpeyttä. Kello yksi poistuttiin. Rouva Ladenbauer talutti tytärtään. Kaikki nauroivat ja huusivat -- -- -- se oli aivan kummallista; kukaan ei pitänyt sitä enää minään ihmeellisenä, että Marialle oli koko maailma nyt aivan pimeä. Karl käveli hänen vierellään. Äiti kysyi Karlelta huolettomasti kaikenlaista: Mitenkä kotona jaksettiin, oliko Karlella ollut hauskaa matkallaan ja Karl kertoi kiireesti kaikenlaisista asioista, mitä hän matkallaan oli nähnyt, varsinkin kertoi hän teattereista ja varieteista, joissa hän oli käynyt, ja ihmetteli vain yhä, miten varmana Maria käveli äitinsä vierellä ja miten rauhallisena ja iloisena Maria kuunteli häntä. Sitten istuivat he kaikki kahvilassa, vanhassa, savuisessa huoneessa, joka tähän aikaan oli jo aivan tyhjä; unkarilaisen Ilkan paksu ystävä kestitsi seuruetta. Ympärillä vallitsevan melun ja rähinän aikana oli Maria painautunut aivan lähelle Karlea, niinkuin usein ennenkin, niin että Karl tunsi hänen ruumiinsa lämmön. Ja äkkiä tunsi hän Marian koskettavan ja silittävän kättään sanaakaan sanomatta. Karl olisi niin mielellään tahtonut sanoa hänelle jotain -- jotain herttaista, lohduttavaa -- mutta hän ei voinut -- -- --. Hän katsoi Mariata sivustapäin ja hänestä tuntui jälleen kuin Marian silmät katsoisivat häneen; mutta se katse ei ollut ihmisen katseen kaltainen, vaan siinä oli jotain kamalaa, outoa, josta hän ei ollut ennen tiennyt -- ja häntä rupesi kauhistuttamaan, aivankuin hänen vieressään olisi istunut kummitus -- -- -- Marian käsi vapisi ja hän veti sen hiljaa pois ja kuiskasi: "Miksi sinä pelkäät? Minähän olen vielä entinen sama Maria." Karl ei taaskaan voinut vastata, vaan puheli muitten kanssa. Jonkun ajan perästä huusi äkkiä joku: "Mutta missä on Maria?" Se oli rouva Ladenbauer. Nyt vasta huomasivat kaikki, että Maria oli kadonnut. "Missä on Maria?" huusivat toisetkin. Muutamat nousivat ylös, vanha Ladenbauer seisoi kahvilan ovella ja huusi ulos kadulle: "Maria!" Kaikki olivat kiihtyneitä, yleinen sekasorto vallitsi. Joku sanoi: "Kuinka saatetaankaan antaa sellaisen olennon nousta ja poistua yksin?"

Äkkiä kuului talon pihalta huuto: "Tuokaa kynttilöitä! -- -- -- Tuokaa lyhtyjä!" Ja joku huusi: "Jesus Maria!" Se oli jälleen vanhan rouva Ladenbauerin ääni. Kaikki syöksyivät kahvilan pienen kyökin kautta pihalle. Oli jo ruvennut hämärtämään. Vanhan, yksikerroksisen talon pihaa ympäröi puukäytävä, eräs mies paitahihasillaan nojasi käsipuuta vasten pitäen palavaa kynttilää kädessään ja katsoi alas. Kaksi yöpuvussa olevaa naista ilmestyi hänen taakseen, eräs mies juoksi narisevia portaita alas. Tämän vain Karl ensin näki. Sitten näki hän jotain kimaltavaa silmiensä edessä, joku kohotti valkoista pitsihuivia ja pudotti sen jälleen. Hän kuuli vierellään sanottavan: "Ei siinä enää mikään auta -- -- -- ei hän siitä enää nouse -- -- -- Hakekaa toki lääkäri! -- -- -- Missähän ne pelastusyhdistyksenkin toimihenkilöt ovat? -- -- -- Apua! Apua! -- -- --". Kaikki kuiskailivat keskenään, muutamat kiiruhtivat kadulle, Karl seurasi tahtomattaan silmillään erästä olentoa; se oli keltaiseen viittaan puettu pitkä rouva Jedek, joka epätoivoisena piteli molemmilla käsillään otsaansa ja juoksi pois eikä enää tullut takaisin -- -- -- Karlen takana tunkeili ihmisiä. Hänen täytyi työkkiä kyynäspäillään taaksepäin voidakseen estää itsensä syöksymästä rouva Ladenbauerin päälle, joka makasi polvillaan maassa pitäen Marian molempia käsiä omissaan, keinutellen niitä edestakaisin ja huutaen: "Puhu nyt toki, lapseni! -- -- -- puhu, puhu! -- -- --!" Vihdoinkin tuli joku lyhdyn kanssa, se oli talonmies, ruskeassa yönutussa, tohvelit jalassa; hän valaisi makaavan kasvoja. Sitten hän sanoi: "Mikä onnettomuus! Hän on varmaankin pudonnut pää edellä tuohon kaivon viereen." Karl näki nyt, että Maria makasi kaivon rautakehän vieressä. Äkkiä sanoi käytävällä seisova paitahihaisillaan oleva mies: "Minä kuulin jotain kolinaa, siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia!" Kaikki katsoivat häneen ylös, mutta hän vaan kertasi uudelleen: "Siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia, kun minä kuulin kolinaa" -- -- -- "Mutta mitenkä hän osasi sinne ylös?" kuiskasi joku Karlen takana. "No, mutta hänhän tunsi talon", vastasi joku toinen; "hän tietystikin hapuili kyökin läpi, nousi sitten puuportaita ylös, ja hyppäsi sitten kaiteen yli -- eihän se mitä vaikeaa ollut!" Tällaista kuiskailua kuuli Karl ympärillään, mutta hän ei tuntenut edes puhuvien ääniä, vaikka kaikki varmaankin olivat pelkkiä tuttavia; eikä hän kääntynyt katsomaankaan. Jossakin lähellä kiekui kukko. Karlesta tuntui kaikki unennäöltä. Talonmies asetti lyhdyn kaivon kehykselle; äiti huusi: "Eikö lääkäri jo kohta tule?" Vanha Ladenbauer nosti Marian pään, niin että lyhdyn valo valaisi suoraan tämän kasvoja. Karl näki nyt aivan selvästi, miten sieramet ja huulet liikkuivat ja miten hänen kuolleet silmänsä tuijottivat häneen juuri samalla tavalla kuin aikaisemmin. Hän näki myöskin, että se paikka maasta, josta Marian pää oli nostettu ylös, oli punainen ja märkä. Hän huudahti: "Maria! Maria!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ei edes hän itsekään. Käytävällä oleva mies seisoi yhä paikallaan nojaten kaiteeseen, ja molemmat naiset hänen vieressään, aivankuin he olisivat olleet katsomassa jotain esitystä. Kynttilä oli sammunut. Sinipunainen aamuhämärä peitti ilman. Rouva Ladenbauer oli käärinyt Marian pään valkoiseen pitsihuiviin; Karl seisoi liikahtamatta ja tuijotti alas. Yht'äkkiä valkeni. Hän näki, että Marian kasvot olivat aivan rauhalliset eikä mikään muu liikkunut kuin veripisarat, jotka tukasta otsalta valuivat hiljaa poskille ja kaulaa myöten alas märälle kivitykselle; ja hän tiesi nyt, että Maria oli kuollut -- -- --

Karl aukaisi silmänsä, aivankuin pahaa unta pois karkoittaakseen. Hän istui yksin tien vieressä olevalla penkillä, ja hän näki kapellimestari Rebayn ja hupsun Jedekin kiiruhtavan samaa tietä alas, jota he kaikki yhdessä olivat tulleet ylös. Molemmat näyttivät puhelevan kiivaasti keskenään, huitoen käsillään ja suuria liikkeitä tehden, Jedekin kävelykeppi kuvastui taivaanrantaa vasten kuin hieno viiva; he kulkivat yhä kiivaammin kevyen pölypilven heitä ympäröidessä, mutta sanat haihtuivat tuuleen. Koko maisema oli hohtavan valoisa ja alhaalla laaksossa sydänpäivän helteessä liikehti ja väikkyi kaupunki.

Gabriel vainaa.

Irene tanssi Ferdinandin ohitse erään herran kanssa, jota Ferdinand ei tuntenut, nyökäytti päätään aivan hiljaa ja hymyili. Ferdinand Neumann kumarsi syvempään, kuin hänen tapansa oli. Irenekin on näemmä täällä, ajatteli hän ihmeissään ja tunsi itsensä yhtäkkiä entistään vapaammaksi. Jos Irene kerran saattoi jo neljän viikon perästä Gabrielin kuoleman jälkeen liidellä valkoisessa puvussa jonkun tuntemattoman herran kanssa valaistussa salissa, niin ei hänenkään, Ferdinandin, enää tarvinnut olla tunnon tuskissa tähän remuavaan huvitilaisuuteen tulostaan. Tänä iltana oli Ferdinand ensi kertaa neljän viikon hiljaisen eristäytymisen jälkeen tuntenut halua tavata jälleen ihmisiä. Vanhempiensa odottamattomaksi iloksi, jotka tuskin osasivat käsittää poikansa syvää surua sangen vieraan tuttavan kuoleman johdosta, oli Ferdinand ilmestynyt illalliselle hännystakkiin puettuna ja ilmoittanut menevänsä juristien tanssiaisiin ja pian oli hän poistunut hyvillään siitä, että oli tuottanut kunnon vanhemmilleen pienen ilon ilman erikoista vaivaa.

Ajurissa ajaessaan Sofiansaleja kohti tuli hänen jälleen vähän paha olla. Hän muisteli sitä yötä, jona hän Vilhelmiinan akkunasta oli nähnyt erään olennon kävelevän edes takaisin kaupunginpuiston aidan vierustaa; muisti aamun, jona hän vielä vuoteessa maatessaan, oli nähnyt sanomalehdessä uutisen Gabrielin itsemurhasta, muisti sen hetken, jolloin Vilhelmiina oli antanut hänelle luettavaksi sen järkyttävän kirjeen, jossa Gabriel heitti viimeiset jäähyväiset tälle moitteen sanaa sanomatta. Vielä portaita ylös noustessaan ja itse salissakin musiikin soidessa oli hän yhä alakuloinen; vasta Irenen nähtyään tuli hän iloisemmaksi.

Ferdinand oli jo tuntenut Irenen muutamia vuosia, suurempaa huomiota häneen kiinnittämättä, ja yhtä vähän kuin perheen muillekaan tuttaville oli Irenen mieltymys Gabrieliin Ferdinandillekaan mikään salaisuus. Kun Ferdinand pari päivää ennen joulua oli käymässä Irenen vanhempien luona, oli Irene laulanut miellyttävällä tummalla äänellään pari laulua. Gabriel oli häntä säestänyt, ja Ferdinand muisti selvään itsekseen ihmetelleensä: Miksi tuo kunnon poika ei mene naimisiin tuon herttaisen, koruttoman tytön kanssa, vaan juoksentelee tuon suurellisen Vilhelmiinan perässä, joka hänet varmaankin pian pettää? Ferdinand ei tosin sinä päivänä voinut aavistaa että kohtalo oli valinnut juuri hänet tämän ennustuksen toteuttajaksi. Mutta mitä hänen todelliseen syyllisyyteensä Gabrielin kuolemaan nähden tulee, niin oli Anastasius Treuenhof, kaikkien maallisten ja jumalallisten asioitten ymmärtäjä, heti selittänyt, että Ferdinand ei ollut tässä asiassa edustanut omaa yksilöllistä itseään, vaan yleistä periaatetta, minkä vuoksi hänellä kyllä saattoi olla aihetta lievään kaihomielisyyteen, mutta ei mihinkään vakavaan katumukseen. Siitä huolimatta oli Ferdinandista tuntunut tuskalliselta, kun Vilhelmiina heidän seistessään Gabrielin haudalla, jolla kuihtuvat hautaseppeleet vielä makasivat, yhtäkkiä oli sanonut hänelle, jonka poskella vielä kuumat kyyneleet kierivät, äänenpainolla, jonka Ferdinand niin hyvin tunsi näyttämöltä: "Niin, sinä heittiö, saat sitä nyt itkeä." Tuntia myöhemmin vannoi Vilhelmiina kuitenkin, että hän olisi Ferdinandin tähden uhrannut paremmankin kuin Gabrielin, ja viime aikoina näytti Ferdinandista usein siltä kuin olisi Vilhelmiina yksinkertaisesti unohtanut kaiken surullisen, mitä oli tapahtunut. Treuenhof osasi selittää tämänkin kummallisen asian siten, että naiset luonnon alkuvoimia lähempänä olevina kuin miehet alunpitäin olivat luodut rauhallisesti mukaantumaan välttämättömyyteen.

Irene tanssi toisen kerran Ferdinandin ohitse ja hymyili jälleen. Mutta hänen hymyilynsä oli nyt toisellainen kuin ensi kerralla; kiehtovampi, tervehtivämpi ja hänen katseensa seurasi Ferdinandia liidellessään jälleen eteenpäin ja kadotessaan tanssittajansa kanssa ihmisjoukkoon. Valssin loputtua käveli Ferdinand ympäri salia tuumien itsekseen, mikä hänet oli oikeastaan tänne houkutellut, ja oliko vaivan arvoista antaa tällaisen ala-arvoisen hälisevän tanssi-illatsun häiritä hänen elämänsä ylevää surumielisyyttä, joka viime aikoina Vilhelmiinan seurassa intohimon hetkinä sai synkän ihanuuden hohteen. Ja hän sai äkkiä halun lähteä pois, ei ainoastaan tanssiaisista, vaan lähimmässä tulevaisuudessa, ehken jo huomenna koko kaupungista ja matkustaa etelään Sisiliaan tai Egyptiin. Hänen siinä juuri tuumiessaan, sanoisiko hän ennen lähtöänsä jäähyväiset Vilhelmiinalle -- seisoi Irene äkkiä hänen edessään. Irene nyökäytti kevyesti päätään vastaten Ferdinandin tervehdykseen; Ferdinand tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet tungoksen läpi salista johtavia mataloita portaita myöten tanssisalin ympäri kiertävälle katetuilla pöydillä varustetulle leveälle käytävälle. Musiikki alkoi soittaa ja ensimäisten sävelten kaikuessa sanoi Irene hiljaa: "Hän on kuollut -- ja me molemmat olemme nyt täällä." Ferdinand pelästyi hieman, kiiruhti tahtomattaan kulkuaan ja huomautti vihdoin: "Tänään olen ensi kertaa sen jälkeen suuremmassa seurassa."

"Minä olen tänään jo kolmatta kertaa huveissa", vastasi Irene kirkkaalla äänellä. "Kerran olin teatterissa ja toisen kerran eräässä iltamassa."

"Oliko hauskaa?" kysyi Ferdinand.

"En tiedä. Joku soitti pianoa, joku toinen esitti hullunkurisia juttuja, ja sitten tanssittiin."

"Niin, se on aina samallaista", huomautti Ferdinand. He seisoivat erään oven edessä. "Minut on pyydetty katrilliin", sanoi Irene, "mutta minä en halua sitä tanssia. Paetaan me parvelle." Ferdinand vei Irenen kapeaa, kylmää kiertoporrasta myöten ylös. Hän näki hienoa ihojauhoa Irenen olkapäillä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana solmuna syvällä niskassa. Hänen kätensä lepäsi kevyesti Ferdinandin käsivarrella. Parven ovi oli auki, ensimäisessä aitiossa istui viinuri, joka heti nousi ylös.

"Tahdon juoda lasin samppanjaa", sanoi Irene.

Ohoh! ajatteli Ferdinand -- oliko tuo nainen mielenkiintoisempi kuin mitä luulin? Vai teeskentelikö hän?

Ferdinand tilasi viiniä ja laittoi Irenelle istuimen siten, ettei häntä voinut alhaalta nähdä.

"Tehän olitte hänen ystävänsä?" sanoi Irene katsoen Ferdinandia suoraan silmiin.

"Hänen ystävänsäkö? Niin ei oikeastaan voi sanoa. Kaikessa tapauksessa oli meidän suhteemme viime vuosina hyvin höllä." Ja hän ajatteli: Kuinka kummallisesti hän katsoo minua. Aavistaakohan häh, että minä -- -- -- Hän jatkoi kuitenkin: "Noin viisi tai kuusi vuotta sitten kuuntelimme me yhtaikaa muutamia luentoja yliopistossa. Me opiskelimme molemmat nimittäin lakitiedettä, -- joutessamme. Ja noin kolme vuotta sitten, syksyllä, teimme me yhdessä polkupyörämatkan Innsbruckista, jossa me aivan sattumalta tapasimme toisemme. Matkamme kävi Brennerin yli. Veronassa erosimme taasen. Minä matkustin kotiani, hän Roomaan."

Irene nyökkäsi ehtimiseen, aivankuin hän kuulisi pelkästään tuttuja asioita. Ferdinand jatkoi: "Roomassa kirjoitti hän ensimäisen kappaleensa, taikka paremminkin ensimäisen, mikä esitettiin."

"Niin", sanoi Irene.

"Hänellä ei ollut paljon onnea", huomautti Ferdinand. Samppanjapullo seisoi pöydällä. Ferdinand täytti lasit. He kilistelivät lasejaan, ja juodessaan katsoivat he vakavina toistensa silmiin, aivankuin he olisivat juoneet ensimäisen lasin vainajan muistoksi. Sitten laski Irene lasinsa pöydälle ja sanoi rauhallisesti: "Hän tappoi itsensä sen Bischofin tähden."

"Niin väitetään", vastasi Ferdinand koruttomasti ja tunsi tyytyväisyyttä siitä, ettei hän pienimmälläkään ilmeellä ilmaissut itseänsä.

Katrillin johtosäveleet kaikuivat niin voimakkaasti, että samppanjalasit hiljaa tärisivät.

"Tunnetteko Te neiti Bischofin persoonallisesti?" kysyi Irene.

"Kyllä", vastasi Ferdinand. Hän ei siis aavista mitään, ajatteli Ferdinand. Jos hän sen aavistaisi, niin ei hän varmaankaan joisi kanssani samppanjaa täällä ylhäällä. Taikka ehken hän juuri sentähden -- -- --?

"Minä näin neiti Bischofin äskettäin Medeana", sanoi Irene. "Menin aivan hänen tähtensä teatteriin. Gabrielin kappaleen ensi-illan jälkeen viime vuonna en ole häntä lavalla nähnyt. Silloin kai heidän suhteensa alkoi?"

Ferdinand kohautti olkapäitään, hän ei tiennyt mitään. Hän vain vahvisti: "Neiti Bischof on suuri taiteilijatar."

"Se on kyllä mahdollista", vastasi Irene, "mutta minä en luule, että hänellä senvuoksi on oikeutta -- -- --"

"Mitä oikeutta?" kysyi Ferdinand täyttäessään lasit uudelleen.

"Oikeus syöstä ihminen kuolemaan", lopetti Irene katsoen ilmaan.

"Mutta, neitiseni", sanoi Ferdinand varovaisesti, "tässä on kovin vaikea ratkaista, missä toiselta puolen oikeus ja toiselta vastuunalaisuus alkaa. Ja kun ei tunne kaikkia asian haaroja, niin kuinka voi silloin -- -- -- Neiti Bischof kuuluu jokatapauksessa sellaisiin ihmisiin, jotka, miten minä sen nyt sanoisinkaan, ovat lähempää sukua alkuhenkien kanssa kuin me muut ihmiset, ja sellaisia olentoja ei nähtävästi saa mitata samalla mittapuulla kuin meikäläisiä."

Irene oli laskenut pienen vanhanaikaisen norsunluisen viuhkansa pöydälle, mutta otti sen siitä nyt jälleen vilvoitellen sillä poskiaan ja otsaansa. Sitten joi hän lasinsa yhdellä siemauksella pohjaan ja sanoi: "Hänen uskottomuutensa Gabrielia kohtaan -- no niin, sen voi ehkä ymmärtää. Mutta miksikä hän ei ollut suora Gabrielille? Miksikä hän ei sanonut hänelle suoraan; kaikki on lopussa. Rakastan toista, erotkaamme. Se olisi kyllä kovasti koskenut Gabrieliin, mutta kuolemaan se ei olisi häntä vienyt."

"Kukapa sen tietää", sanoi Ferdinand hitaasti.

"Aivan varmasti ei", vastasi Irene ankarasti. "Inho se hänet kuolemaan vei. Inho. Kun hänen täytyi ajatella: samat sanat, joita minä tänään kuulin, samat hellyyden osoitukset, joita minä tänään sain -- -- --" Irenen ruumis vavahteli, katse liiteli kaiteen yli saliin ja hän vaikeni.

Ferdinand katsoi häntä, eikä ymmärtänyt kuinka kukaan ihminen maanpäällä saattoi tappaa itsensä Vilhelmiinan tähden, jos tällainen tyttö häntä rakasti. Hän epäili myös tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen Gabrielin taiteellisia lahjoja. Tosin muisti hän hyvin huonosti sen Gabrielin kappaleen, jossa Vilhelmiina edellisenä talvena oli näytellyt pääosaa ja kappaleen epäonnistumisen johdosta, aivankuin korvaukseksi ruvennut Gabrielin rakastajattareksi. Irene sanoi nyt hyvin hiljaa katse pois käännettynä: "Te ette siis seurustellut Gabrielin kanssa viime vuosina?"

"Hyvin vähän", vastasi Ferdinand. "Vasta viime syksynä satuimme taas muutamia kertoja yhteen. Tapasin hänet kerran sattumalta Ringillä. [Kaupungin keskustaa kiertävä valtakatu Wienissä. Suomentajan muist.] Hän oli juuri neiti Bischofin seurassa, ja kaikki kolme söimme sitten yhdessä illallista kansanpuistossa. Se oli hyvin hauska ilta. Silloin saattoi vielä istua ulkona, vaikka olikin jo lokakuun loppu. Sen illan jälkeen olimme vielä pari kertaa yhdessä -- kerran -- tai pari itsensä neiti Bischofin luona. Niin, näyttipä melkein siltä kuin olisi taas pitkästä aikaa löydetty toisemme. Mutta siitä ei tullut mitään". Ferdinand katsoi Irenen ohi ja hymyili.

"Minä tahdon Teille kertoa nyt jotakin", sanoi Irene "Minulla oli aikomus mennä tapaamaan neiti Bischofia."

"Kuinka?" huusi Ferdinand ja katsoi Irenen otsaa, joka oli hyvin valkoinen ja korkeampi kuin tytöillä tavallisesti.

Katrilli oli päättynyt ja soitto taukosi. Alhaalta kuului äänten hälinää. Muutamia turhanpäiväisiä sanoja kaikui selvemmin ylös, aivankuin niillä olisi ollut suurempi voima ponnahtaa irti toisista sanoista.

"Minä olin sen jo aivan varmasti päättänyt", sanoi Irene leikitellessään norsunluisella viuhkallansa. "Mutta -- ajatelkaas kuinka lapsellista: viime hetkessä rohkeuteni aina petti."

"Minkävuoksi Te tahdoitte häntä tavata?" kysyi Ferdinand.

"Minkävuoksiko? Sehän on hyvin yksinkertaista. Tahdoin nähdä hänet kasvoista kasvoihin, kuulla hänen ääntään, tahdoin tietää, miten hän tavallisessa elämässään puhuu ja liikkuu ja kysyä häneltä kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Ettekö sitä ymmärrä?" lisäsi hän äkkiä kiivaasti, nauroi lyhyesti, otti siemauksen lasistaan ja jatkoi. "Onhan mielenkiintoista oppia tuntemaan, minkälaisia nuo naiset oikeastaan ovat, nuo salaperäiset, joita täytyy mitata toisella mittapuulla, niinkuin Te sanoitte, nuo, joiden tähden kunnon ihmiset surmaavat itsensä ja jotka jo kolmen päivän perästä jälleen esiintyvät näyttämöllä, niin ihanina ja suurina kuin ei mitään olisi tapahtunut."

Kaksi herraa meni heidän ohitsensa, he seisahtuivat, kääntyivät jälleen takaisin ja tuijottivat Ireneen.

Ferdinandia suututti ja hän päätti mennä vaatimaan noita kahta herraa kaksintaisteluun, jos heidän hävyttömyytensä vielä sekunninkaan jatkuisi. Hän näki itsensä jo nimikortteja vaihtamassa, todistajia vastaanottamassa, aamuhämärissä ajamassa Praterin halki [suuri, kuuluisa puisto Wienissä], rintaan ammuttuna maahan vajoomassa ja lopuksi Vilhelmiinan seisomassa hänen haudallaan jonkun ilveilijän kanssa. Mutta ennenkuin hänen noille herroille sallimansa sekunti oli kulunut, herkesivät he tuijottamasta ja menivät pois. Ja Ferdinand kuuli jälleen Irenen äänen: "Nyt minulla olisi rohkeutta", sanoi hän kummallisesti, melkein epätoivoisesti hymyillen.

"Rohkeutta, mihin?" kysyi Ferdinand.

"Rohkeutta mennä neiti Bischofin luo",

"Mennä neiti Bischofin luo -- -- nytkö --?"

"Niin, nyt juuri. Mitäs siihen sanotte?" Irene keinutti olkapäitään soiton tahdin mukaan.

"Vai menemmekö valssia tanssimaan?"

"Se on ainakin lähempänä", arveli Ferdinand.