Part 6

"Eikö se ole kummallista", sanoi Irene silmät iloisina. "Onko mikään muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tähän aitioon istumaan ja samppanjaa juomaan? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään. Ja äkkiä tuntuu kuitenkin siltä kuin ei kuolema olisikaan ollenkaan niin kauheaa kuin miksi sitä tavallisesti kuvitellaan. Katsokaahan; minä voisin nyt ilman mitään muuta hypätä tuon kaiteen yli -- tahi jostakin tornista alas. Se ei tunnu minusta miltään. Leikillä sen tekisin. Ja miten hyviksi ystäviksi me olemme tulleet! Mutta siitä saatte kiittää Gabrielia."

"Enhän ole koskaan kuvitellutkaan, -- -- --" sanoi Ferdinand kohteliaasti hymyillen ja huomasi, että hänen sydämensä hieman tykytti.

Irenen silmät eivät enää olleet iloiset, ne olivat suuret, mustat ja vakavat. "Tiedättekö, kuinka minä olin kaiken ajatellut", sanoi hän Ferdinandia kuulematta. "Tahdoin esitellä itseni alkavana taiteilijattarena tai yksinkertaisesti vain kiihkeänä ihailijana. Jo kauvan olen ikävöinyt -- -- -- jo kauvan olen halunnut -- -- -- tuohon tapaan tahdoin alkaa. Hehän ovat kaikki hyvin turhamaisia nuo naiset, eikö niin?"

"Se kuuluu ammattiin", vastasi Ferdinand.

"Ah, minä olisin imarrellut häntä niin, että hän olisi siitä kovin ihastunut ja varmaankin kutsunut minut uudelleen luokseen -- -- -- Ja minä olisin mennytkin, hyvin usein ja meistä olisi tullut hyvät tuttavat, ihan ystävättäret; kunnes minä sitten eräänä päivänä -- -- -- niin -- kunnes minä jonakin hetkenä olisin huutanut hänelle vasten kasvoja: 'Tiedättekö Te, mitä Te olette tehnyt -- -- -- Tiedättekö Te, mikä Te olette? Murhaaja! Niin, murhaaja Te olette, neiti Bischof'."

Ferdinand katsoi häntä ihmetyksellä ja ajatteli jälleen: Mikä houkkio se Gabriel olikaan.

Katrilli oli päättynyt, alhaalta kuului surinaa ja hälinää, mutta kaikki tuntui tulevan etäämpää kuin ennen. Kaksi paria käveli ohitse, he istuutuivat seinän vieressä olevaan läheiseen pöytään, juttelivat ja nauroivat hyvin äänekkäästi. Sitten alkoi soitto jälleen; sävelet kaikuivat huoneessa.

"Ja jos minä nyt menisin hänen luokseen?" sanoi Irene.

"Nytkö?"

"Luuletteko, että hän ottaisi minut vastaan?"

"Olisihan se vähän erikoinen vierailuaika", sanoi Ferdinand hymyillen.

"Nyt on vielä puoliyöhön pitkä aika ja hänhän on tänä iltana näytellyt."

"Tiedättekö sen?"

"Mitäs ihmeellistä siinä on, onhan se sanomalehdessä. Hän on kai juuri nyt ehtinyt kotiinsa. Eikö se olisi maailman yksinkertaisin asia? Ensin lähetetään nimikortti ja sitten kerrotaan joku juttu tai aivan yksinkertaisesti koko totuus. Niin. Tulen juuri eräistä tanssiaisista, haluni tutustua Teihin oli voittamaton, vain kerran tahdoin suudella jumalallista kättänne -- -- ja niin edespäin. -- Sillä aikaa odottavat vaunut alhaalla ja ennenkuin pitkä väliaika on loppunut olemme jälleen täällä. Eikä kukaan ole sitä huomannut."

"Jos Te nyt todellakin aijotte sinne mennä, neiti", sanoi Ferdinand, "niin sallinette minun tulla mukaan."

Irene katsoi häntä. Ferdinand näytti päättäväiseltä ja kiihoittuneelta. "Ettehän toki luule, että minä todellakin -- -- --"

"Mutta tornista hyppäämiseen, neitiseni, siihen Teillä kyllä olisi rohkeutta? -- -- --"

Irene katsoi hänen silmiinsä ja äkkiä nousi hän ylös. "No sitten lähdetään heti", sanoi hän ja hänen otsallaan välähti tumma varjo.

Ferdinand kutsui viinurin, maksoi, tarjosi Irenelle käsivartensa ja vei hänet kaksi kerrosta alempana olevaan etuhalliin. Siellä auttoi hän Irenen päälle kirkkaanharmaan vaipan, jonka kauluksen Irene nosti ylös ja verhosi päänsä pitsiliinalla. Sanaakaan sanomatta astuivat he molemmat ulos. He nousivat ajuriin ja äänettömästi vierivät vaunut lumisia katuja myöten päämääräänsä kohden.

Ferdinand katsoi joskus Ireneä sivustapäin. Hän istui liikkumatonna, ja hänen peitetyistä kasvoistaan tuijottivat silmät pimeään. Kun vaunut muutaman minuutin jälkeen pysähtyivät puistokadun varrella olevan talon eteen, odotti Irene siksi kunnes Ferdinand oli soittanut ja ovi avattu. Vasta sitten nousi hän vaunuista ja molemmat astuivat he hitaasti portaita ylös. Ferdinand heräsi kuin unesta nähdessään tutun kamarineitsyen seisovan edessään ja katsovan heitä ihmeissään.

"Olkaa hyvä ja kysykää neidiltä", sanoi Ferdinand, "tahtooko hän olla niin ystävällinen ja ottaa meidät vastaan."

Tyttö hymyili tyhmästi ja vei heidät salonkiin. Kattolampun valot loistivat, ja Ferdinand näki Irenen ja itsensä liitelevän kuin kaksi vierasta ihmistä venetsialaisessa peilissä, joka riippui mustan, loistavan flyygelin yläpuolella. Äkkiä iski häneen eräs ajatus. Mitä, jos Irene olikin tuotattanut tänne itsensä murhatakseen Vilhelmiinan? Mutta se ajatus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; mutta joka tapauksessa näytti hänestä tuo nuori tyttö hänen vieressään seisoessaan ja pitsiliinan hitaasti hänen päänsä päältä valuessa aivan muuttuneelta, aivankuin vieraalta olennolta, jonka ääntä hän ei edes tuntenut.

Eräs ovi aukeni ja Vilhelmiina ilmestyi puettuna sileään samettiseen kotipukuun, joka jätti kaulan avoimeksi. Hän ojensi Ferdinandille kätensä ja katsoi häntä ja Ireneä pikemmin iloisena kuin hämmästyneenä. Ferdinand koetti selittää heidän yöllistä vierailuaan leikillisin sanoin. Hän kertoi, kuinka Irene tanssin aikana ei ollut puhunut mistään muusta kuin ihailustaan neiti Bischofia kohtaan, ja kuinka hän, Ferdinand, jonkunlaisen laskiaistunnelman vallassa oli tarjoutunut tänä yöllisenä hetkenä saattamaan Irene neitiä ihailemansa taloon -- silläkin uhalla, että molemmat tulisivat tuotapikaa toimitetuiksi portaita alas.

"Mitä te hulluttelette", vastasi Vilhelmiina, "minä olen päinvastoin hyvin ihastunut tästä vierailusta", ja hän ojensi kätensä Irenelle. "Minun täytyy vain pyytää Teidän seuraanne illallista syödessäni, tulen nimittäin juuri teatterista." He siirtyivät viereiseen huoneeseen, jossa vihertävän kristalliruunun kolme himmeätä hehkulamppua valaisi ainoastaan puoleksi katetun pöydän. Sillä aikaa kun Ferdinand riisui turkkinsa ja heitti sen sohvalle, auttoi Vilhelmiina itse päällysviitan Irenen olkapäiltä ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Senjälkeen otti hän laseja kaapista, täytti ne valkoisella viinillä, asetti ne Ferdinandin ja Irenen eteen ja vasta sitten istuutui hän itse syömään, otti rauhallisena lautaselleen palan kylmää lihaa, leikkasi sen, sanoi "suvaitsetteko" ja alkoi syödä. Vähän väliä hymyili hän aivankuin ajatuksissaan hyväntahtoisesti Irenelle ja Ferdinandille.

Vilhelmiinan mielestä on tämä tietysti aivan luonnollista, ajatteli Ferdinand hieman pettyneenä. Ja jos minä olisin tullut vaikka Kiinan keisarinnan kanssa ja ilmoittaisin hänelle nyt mandariiniksi nimitykseni, ei sekään häntä ihmetyttäisi. Se on oikeastaan vahinko. "Sillä naiset, jotka eivät koskaan hämmästy, eivät kuulu kenellekään kokonaan -- -- --" Tämä oli Treuenhofin lause, joka jotenkin hämärästi kaikui hänen korvissaan.

"Oliko tanssiaisissa hauskaa?" kysyi Vilhelmiina.

Ferdinand kertoi, että sali oli täpötäynnä, enimmäkseen rumia ihmisiä ja että musiikkikaan ei ollut parasta lajia. Ja tähän tapaan haasteli hän edelleen. Vilhelmiina katsoi häntä hyväntuulisena ja kääntyi Irenen puoleen kysyen, oliko hänen kavaljeerinsa hyvä tanssija.

Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.

"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyi Ferdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"

"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.

Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neiti Bischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."

"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.

Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin milloinkaan ennen.

"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti appelsiininviipaleen suuhunsa.

Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa murhaajaksi -- -- --? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa -- -- --?

"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina, "oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"

Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan taipumusta siihen."

"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."

Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi, kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.

Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.

"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.

"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa nauttia seurastanne."

Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.

"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.

"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."

Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin." Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen viittauksen edelliseen yöhön.

Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä ja Vilhelmiinaa samalla synkällä katseella.

Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen sovitun vedon.

Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.

"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää sen minun sydämeeni -- -- --? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon kädessä -- -- -- Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.

Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen; eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.

"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. --

Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan nähden.

"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi, välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus tuleva."

"Te luulette siis", sanoi Ferdinand -- -- --

"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.

Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin -- -- -- Kolmen päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla toivottomasta rakkaudesta -- -- -- toiset ihmiset nimittäin -- -- -- toiset.