Part 8

Nämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista kaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista riippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa ja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus oloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita vapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen järjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen vaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa mahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on se, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain vallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka on ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait voisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan mikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä muuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa yhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin; liitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys, joka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan riippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi luonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan fyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat itse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on muistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se siitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää täyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että sillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen on, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut sille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin muiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin paljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu vallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne jonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi olla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin toimeen.

Luonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa, joita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään paikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä paikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri turhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa silloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden ruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen suhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä ja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan. Silloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve oikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai siitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.

Olen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin. Lisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa ja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen kieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä kiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee teidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä myönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia kyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää tahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin sävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu häijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On tärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää. Kieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan palauttako kerran lausumaanne kieltoa.

Varokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita, joita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa alaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken sen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa välttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun terottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei kukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää äänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä vaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan varmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että _jos suvaitsette_ niiden suussa merkitsee _jos minä suvaitsen_, ja _minä pyydän_ merkitsee _minä käsken_. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan saattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina esiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile tulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi, tahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo _tehkää tämä_, kuin että hän käskiessään sanoisi _minä pyydän_. Hänen käyttämällään lausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen yhdistää.

Sekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on vältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden terveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian huolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan perustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja hemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin ne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä muutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka ovat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan erehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat lastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka ehkä ei koskaan tule.

Niin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin kyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet alttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää, jäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän tarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee. Jos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän pakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä lapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja vastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä nykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa onnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään. Jos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne, luuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?

Luuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla luonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu kun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset. Minä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella arvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä; sellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset ominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut tuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä; hänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan vihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.

Tiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on, jos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut kasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein huomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko kieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa kuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin se tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada kellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se tahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette voivanne sitä tyydyttää?

Ihmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen vallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: "Lisätkää mielihalujemme ohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden valtiaaksi", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee tahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman kaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on pakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea mahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden merkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei kykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita. Se näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne katkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei koskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen karvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.

Miten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja raatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla onnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on samalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt tällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli syöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava kellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva rykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä lapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta kenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden tahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille mieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa tyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti tahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla löytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina toraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja valittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä vallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta hemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta; ne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät tyytyväisinä.

Kun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne jo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne varttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja lisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne, tottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan elämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa tuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna liikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa tuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia satelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat heille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi kaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet odottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää heiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi, mateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat kohoavansa.

Palatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se, että niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä toteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta herättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden pitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta pelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän pään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan näyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä, juhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille mitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata ainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.

Jos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa, onnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa ja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin sen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan sen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta ja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja luonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen komentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra ainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se menehtyisi?

Toiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous kietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää tätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti rajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka riistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään naurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka ansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan järkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin että ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme ainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka ei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen vapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta aiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä lastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset ajattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät omaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.

Palaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään sen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä tarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan välttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat _totella_ ja _käskeä_ karkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat _velvollisuus_ ja _sitouminen_; mutta sanat _voima, välttämättömyys, heikkous ja pakko_ saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden ikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä "siveellisistä olennoista" ja "yhteiskunnallisista suhteista". Tulee siis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen käyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin yhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei voida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu lapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta tulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen käsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen huomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että se näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen maailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan kuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman suhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan saa poistetuksi.

Järkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän päivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin mielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani tunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu järkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on kaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja hitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen kehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen ihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava! Tämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos lapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi kasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan kieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin, arvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä viisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja kaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien nojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua, pelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.

Seuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen opetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:

_Opettaja_. Ei saa tehdä tätä.

_Lapsi_. Ja miksi ei saa tätä tehdä?

_Opettaja_. Sillä se olisi väärin tehty.

_Lapsi_. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?

_Opettaja_. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.

_Lapsi_. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?

_Opettaja_. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.

_Lapsi_. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.

_Opettaja_. Sinua pidetään silmällä.

_Lapsi_. Aionpa piilottautua.

_Opettaja_. Sinua kuulustellaan.

_Lapsi_. Aionpa valhetella.

_Opettaja_. Ei saa valhetella.

_Lapsi_. Miksi ei saa valhetella?

_Opettaja_. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.

Tällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää ymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias tietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse varmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa tunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy yli lapsen voimien.

Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä. Jos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme hedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita ja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita ja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella ja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani yhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi viiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja todella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike, eikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.

Koettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on velvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä pahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten oma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne teeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät varsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus vahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta kun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista, ja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne salassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos niiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit tunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että niitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy tässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi. Sitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön kuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä tunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian oikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.

Mitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta, jonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille vastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten opetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun koettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi totuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista vaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana, riistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden tarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että muut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon suhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen myönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen hemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei tarvitse lakeja.

Kohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille alustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää tee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on, on noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan mitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen edes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen suhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva, että sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen riippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon; tuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen, jonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden painavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua. Huomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan ihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima eikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee pidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja perusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen pyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea myöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää vastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön lapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon lausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee viisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää sitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi, kohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa haluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti kestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa. Lause: _ei ole enää jäljellä mitään_ on vastaus, jota ei yksikään lapsi ole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten tässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään vaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen. Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.

On sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia kasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin kilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki mitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin ja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes on täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan painaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät kasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat lapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten he sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen on ihminen, jonka te olette kehittäneet.