Part 7

Toinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi, nimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden ei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne tiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella kehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee itsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen olemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi, ja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä nyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.

Vaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet, jotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään epävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat saavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina kaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä vähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät, enintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei oppilaanne elä miehuudenikään.

Mitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka uhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen kaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon valmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun onnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi siinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi sovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten pienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu alituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että kaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä kuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan poloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa saapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa mellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai kasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos pääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat kärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta ovat tunteneet ainoastaan tuskia.

Ihmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa inhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole vierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen, joka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden leikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus kaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha lakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat pienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta ja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi tahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti kuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin teillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne! Älkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet hetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea olemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä; tehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä hetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.

Kuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon väärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita päämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka tavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta siirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis meidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.

Minulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen taipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin tuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi järkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on teidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset, joilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys, jonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte sen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä, että nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa etteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa lapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin luonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee ihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa toivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo pintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja vapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota hemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.

Älkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi turhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä; lapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee kohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja pysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on ihmisluonnon mukainen -- siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen hyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole vallassamme.

Emme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua tässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme pysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on alituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille kaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin vastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla on enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni tässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on laskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.

Jokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä vapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia siitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme puutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn välillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva olento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi ehdottomasti onnellinen olento.

Missä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole varsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä olisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa voimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme kokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme, sillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä vielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme, jos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme voimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun kaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on tunteva itsensä tyytyväiseksi.

Täten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on säätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset itsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on istuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta ne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä tilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei ole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat toimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja toimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus laajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja kiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta pyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee nopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se muuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme matkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on jäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa päämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni meitä pakenee.

Päinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa, sitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä välillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan ole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken puutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että sen itse kipeästi tuntee.

Todellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton. Kun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä niiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne kärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi voimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu arvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja omantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta. Tämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän. Mutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan kysymys käytännöstä.

Mitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana heikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä mainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet, olkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka tarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura, valloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli, joka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen kuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen on hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin heikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis kuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne. Päinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä tavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme ympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki verkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä meidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä tuntevat.

Kaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat pysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että juuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa ihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee välttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään tuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi välttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi liikaa. "Suuret tarpeet", sanoi Favorinus,[27] "syntyvät suurista omaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota kaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa". Sen kautta, että aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen onnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi _elää_, eläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä etua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?

Jos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On epäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä elämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän kärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä, niin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä apukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja ihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi eteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä menettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota pitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus laajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi, ja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman välttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän kärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä, ei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä maksetaan.

Henkiset kärsimykset -- paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen aiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme -- johtuvat mielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko itsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me kärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja kiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä olisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole kärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet tunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit joka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja heidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen sijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen kysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille? Muutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta miljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä ollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän voiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä viime hetkeen asti.

Kaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa. Käymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää arvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin nuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä, jotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla kuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä olevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei huomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi osaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä suojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on voimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan kiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme alistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä määrin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun tämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta harvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä keinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin ensimäinen.

Huolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille ja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi saavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka mieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko aina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa, ja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta turmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa ja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja, kernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se heiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen, takerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla sanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on meistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta kuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli maanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen. Onko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä meitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan menettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne kauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen heidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!

Luontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko tahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän joskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena tai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän, iloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa; hänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on painunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies katselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti paikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy. Tultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa tukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean kouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi sinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä rikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on sinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?

Jos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen tuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo olisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin sanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt mitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin huomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja mielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä todellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin suuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on elinkeskuksenamme.

Oi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole tunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle olentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä hylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä uuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole antanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan yksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin se tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset voimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua. Hallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä mielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita ennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi mukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he vaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi. Niiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan mielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä, jotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia mielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit, palvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin lasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas kuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse todellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä toisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan. Kansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta mikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi vuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia, palvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja jaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita, hirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja säädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja kahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei teitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä vähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme, mutta teette aina niinkuin muut tahtovat.

Se yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön pannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei mahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo vaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on ensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja silloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.

Yhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä häneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä saattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä lisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin suuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies on vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi enempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin jälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin neuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa ja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia mielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan toisten avulla voi tyydyttää.

Olen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä parantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla liioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät järjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin sen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole välttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He lisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla tahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa tahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen orjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota ylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän kiintymyksensä.

Ymmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei omaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä, joita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on pysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa olla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea heikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla riippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä käskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja koska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä edistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä, ole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.

Ennenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet luonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden oikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden heikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän riittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat hänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se elää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii ainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa elävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla riippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja onnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja yhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat, ylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään heidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat lapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei omistettaisi, jos olisivat miehiä.