Part 64

Toinen vaikeus johtuu lapsuuden ennakkoluuloista, niistä mielipiteistä, joita nuoriin on istutettu ja ennen kaikkea tekijäin puolueellisuudesta, jotka aina puhuvat totuudesta, josta itse teossa eivät ollenkaan välitä, vaan jotka yksinomaan ajattelevat omaa etuaan, mistä taas eivät ollenkaan puhu! Koska nyt kansa ei jakele yliopiston opettajanpaikkoja, ei eläkkeitä eikä akatemian jäsenyyttä, niin tästä saattaa päättää missä määrin noiden paikkojen ja etujen saajat puolustavat ja perustelevat kansan oikeuksia! Minä olen menetellyt niin, ettei tämä vaikeus ollenkaan ilmaannu Émilelle. Tuskin hän tietää, mitä hallitusmuoto merkitsee. Ainoa, mikä hänelle tässä suhteessa on tärkeä, on löytää paras hallitusmuoto. Hän ei ollenkaan ajattele kirjojen kirjoittamista. Ja jos hän joskus tulee kirjoittaneeksi kirjan, ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että hän liehakoitsisi maan mahtavien edessä, vaan että saisi inhimillisyyden oikeudet tunnustetuiksi.

On jäljellä vielä kolmas vaikeus, joka onkin vaan näennäinen eikä vaikea syrjäyttää ja jota en tahdo poistaa enkä edes esittää: Minulle riittää, ettei se lamauta intoani; olen näet varma siitä, että tämänkaltaisissa tutkisteluissa älynlahjat ovat vähemmän tärkeät kuin rakkaus oikeuteen ja tosi kunnioitus totuutta kohtaan. Jos siis hallitusmuotoja koskevia kysymyksiä voi tasapuolisesti käsitellä, niin on mielestäni siihen nyt tarjoutunut tilaisuutta, jos koskaan.

Ennenkuin rupeaa asioita punnitsemaan, tulee muodostaa itselleen säännöt punniskelutavalleen. Tulee muodostaa itselleen mittakaava, jonka nojalla punnitsee havaintojaan. Meidän valtio-oikeudelliset periaatteemme tarjoavat sellaisen mittakaavan. Ja havaintojemme esineet ovat kunkin maan valtiolliset lait.

Alkeemme tulevat olemaan selvät, yksinkertaiset ja ammennetut itse olioiden luonnosta. Meidän pohdittavaksemme on tarjoutuva kysymyksiä, joita emme hyväksy periaatteiksi, ennenkuin ne ovat saavuttaneet riittävästi pätevän ratkaisun.

Kun esim. siirrymme tarkastamaan luonnontilaa, tutkimme syntyvätkö ihmiset orjina vai vapaina, riippuvaisina vai riippumattomina; yhtyvätkö he toisiinsa vapaaehtoisesti vai pakosta ja saattaako se valta, joka heidät toisiinsa liittää, muodostaa pysyvän oikeuden, jonka nojalla tämä aikaisemmin vaikuttanut valta on velvoittava silloinkin, kun jo toinen valta sen on syrjäyttänyt siten, että Nimrodin ajoista alkaen, joka, kuten sanotaan oli ensimäinen kuningas, joka pani valtansa alaiseksi muita kansoja, jokaisen vallan, mikä on kukistanut Nimrodin vallan, tulisi käydä oikeudettomasta ja väkivaltaisesta, ja ettei siis olisi muita laillisia kuninkaita kuin Nimrodin jälkeläiset tai oikeudenperijät. Vai pitääkö olla se vakaumus, että kun tuo ensimäinen valta on lakannut vaikuttamasta, sitä seurannut valta vuorostaan on velvottava, kukistaen edellisen pätevyyden, niin että sitä tarvitsee todella ainoastaan mikäli on pakko ja että siitä on vapaa, niin pian kuin kykenee sitä vastustamaan. Tämä oikeus ei mielestäni juuri lisäisi vallan arvoa eikä olisi muuta kuin sanaleikkiä.

Tulemme tutkimaan, eikö voi sanoa, että jokainen tauti on Jumalan aiheuttama, ja onko siis rikos turvautua lääkäriin.

Tutkimme vielä velvottaako omatunto antamaan kukkaron rosvolle, joka vaatii sitä meiltä maantiellä silloinkin, kun voisimme sen häneltä salata. Onhan näet se pistooli, jonka hän ojentaa meitä kohti, valta sekin.

Tutkimme vielä tietääkö tuo tässä kohdin käytetty sana valta laillista valtaa ja onko se siis niiden lakien alainen, jotka ovat sen synnyttäneet.

Olettakaamme, että hylkäämme tämän vallanoikeuden ja että katsomme luonnonoikeutta tai isänauktoriteettia yhteiskunnan alkuperukseksi, niin olemme punnitsevat tämän auktoriteetin pätevyyttä, missä määrin se perustuu luontoon, ja onko sillä muuta perustusta kuin lapsen hyöty, sen heikkous ja se rakkaus, jota isä tuntee sitä kohtaan. Tarkastamme, eikö lapsi, kun sen heikkoudentila on ohi ja sen järki on varttunut, ole ainoa luonnollinen tuomari ratkaisemaan, mikä sopii sen menestymiselle, eikö se sanalla sanoen silloin ole oma herransa ja riippumaton jokaisesta muusta ihmisestä, isästäänkin; onhan vielä varmempaa, että poika rakastaa itseään kuin että isä rakastaa poikaansa.

Tutkistelemme onko lasten velvollisuus isän kuoltua totella vanhinta joukossaan tai jotakin toista henkilöä, joka ei ole heihin kiintynyt isän tavoin, ja onko sukupolvesta sukupolveen aina oleva vaan yksi ainoa päämies, jota koko perheen tulee totella. Tässä tapauksessa tulisi ottaa selville, miten auktoriteetti koskaan voisi jakautua ja millä oikeudella koko maailmassa on useampia kuin yksi hallitsija, joka hallitsisi ihmissukua.

Jos oletamme että ihmiset ovat liittyneet kansoiksi vapaan valinnan nojalla, niin tulee meidän erottaa oikeus tosiseikoista; ja jos nyt ihmiset täten ovat alistuneet veljiensä, setiensä ja sukulaistensa tahtoon, ilman pakkoa, vallan vapaasta tahdosta, niin tarjoutuu se kysymys, eikö tällainen ihmisten yhteys aina ole luettava vapaaseen ja vapaaehtoiseen yhteiskuntaliittoon kuuluvaksi.

Sitten siirrymme orjuuden oikeuksiin ja tutkimme voiko ihminen lain mukaisesti myydä itsensä toiselle, vallan rajoituksitta, välipuheetta ja minkäänlaisitta ehdoitta, s.o. voiko hän luopua omasta persoonastaan, elämästään, järjestään, _minästään_, kaikesta toiminnan siveellisyydestä, voiko hän sanalla sanoen lakata olemasta ennen kuolemaansa, huolimatta luonnostaan, joka välittömästi velvottaa häntä itsesäilytykseen, ja huolimatta hänen omastatunnostaan ja järjestään, jotka määräävät, mitä hänen tulee tehdä ja mistä hänen tulee pidättäytyä.

Jos taas orjuudessa on jotakin välipuhetta, jotakin rajoitusta olemassa, punnitsemme eikö orjaksi antautuminen tässä tapauksessa muutu todelliseksi sopimukseksi, jonka mukaan kummallakaan sopimuksen tekijällä ei ole esimiestä,[187] joten kumpikin on oma tuomarinsa sopimuksen ehtoihin nähden, ollen siis kumpikin vapaat rikkomaan tuon sopimuksen, niin pian kuin katsoo oikeuksiaan loukatuksi.

Jos ei orja siis rajoituksetta voi antautua herransa vallan alaiseksi, niin miten kansa rajoituksetta voi alistua hallitsijansa valtaan? Ja jos orjalla on oikeus tuomita, noudattaako isäntä sopimuksen ehtoja, niin kuinka ei kansalla olisi oikeutta arvostella, noudattaako hallitsija sopimuksen ehtoja?

Koska meidän näin on pakko palata lähtökohtaamme ja tarkastaa sitä merkitystä, joka on ryhmäsanalla "kansa", niin tarkastamme, eikö kansan muodostuminen edellytä sopimusta, ainakin äänetöntä, ja aikaisempaa kuin se sopimus, jota me oletamme.

Koska kansa, jo ennenkuin se valitsee itselleen kuninkaan, on kansa, niin mikä sen olisi kansaksi tehnyt muu kuin yhteiskuntasopimus? Tämä on siis kaiken yhteiskuntaelämän perusta ja tämän toimenpiteen luonnosta on etsittävä sen muodostaman yhteiskunnan olennaiset muodot. Tutkimme mikä on tämän sopimuksen sisällys ja eikö sitä voisi määritellä jotenkin tähän tapaan: _Jokainen meistä asettaa omaisuutensa, persoonansa, henkensä ja kaiken valtansa riippuvaksi yhteistahdon ylimmästä ohjauksesta ja me pidämme kaikki jokaista tämän yhteyden jäsentä kokonaisuuden erottamattomana osana_.

Edellytettyämme tätä, tahdomme, määritelläksemme niitä käsitteitä, joita tarvitsemme, huomauttaa, että tämä yhtymis-toimenpide kunkin sopimuksentekijän sijaan asettaa moraalisen ryhmä-elimistön, jonka muodostavat yhtä monet jäsenet kuin tuolla kokonaisryhmällä on ääniä. Tätä yhteisolentoa sanotaan tavallisesti valtakunnaksi, ja sen jäsenet sanovat sitä _valtioksi_, kun se on passiivinen eli vaikutuksenalainen, _esivallaksi_, kun se on aktiivinen eli toimiva ja _vallaksi_, kun sitä verrataan muihin. Mitä itse jäseniin tulee, he saavat ryhmänä nimen _kansa_, yksityisinä jäseninä nimen _kansalaiset_, ollen yhteiskunnan jäseniä tai ylimmän vallan jakajia, ja nimen _alamaiset_, ollen riippuvaisia tästä ylimmästä vallasta.

Teemme sen huomion, että tämä yhteiskuntayhteydeksi liittyminen käsittää molemminpuolisen sopimuksen valtion ja sen jäsenten välillä, ja että jokainen yksilö, ikäänkuin tehden sopimuksen itsensä kanssa, on kaksinkertaisen sitoumuksen alainen, nimittäin esivallan jäsenenä yksityisjäseniä kohtaan ja valtion jäsenenä hallitsijaa kohtaan.

Panemme vielä merkille, että koska ei kukaan ole velvollinen täyttämään sopimuksia, jotka on tehnyt yksinomaan itsensä kanssa, julkinen päätös joka voi velvottaa kaikkia alamaisia olemaan kuuliaisia esivallalle, ei voi koskaan saattaa valtiota velvotetuksi itseään kohtaan, kun näet on huomioon ottaminen kummankin sopimuksentekijän eri suhteet. Tästä näkee, ettei ole eikä voi olla muuta varsinaista perustuslakia kuin yhteiskuntasopimus. Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei valtakunta erityisissä suhteissa voisi tehdä sopimuksia muiden valtakuntien kanssa; sillä ulkomaihin nähden valtakunta silloin on pelkkä yksilö.

Koska ei kummallakaan sopimuksen tekijällä, nimittäin ei valtiolla eikä sen jäsenillä, ole ketään ylintä riidanratkaisijaa, tutkimme, onko heistä kumpikin oikeutettu rikkomaan sopimuksen, milloin vaan haluaa, s.o. puolestaan siitä luopumaan, niin pian kuin hän luulee oikeuksiaan loukatun.

Valaistaksemme tätä kysymystä huomautamme, että esivalta yhteiskuntasopimuksen mukaan voi toimia ainoastaan yhteis- ja yleistahdon mukaisesti, joten sen toimet eivät myöskään saa kohdistua muuhun kuin yleisiin ja yhteisiin tarkoitusperiin; tästä seuraa ettei esivalta voi loukata yksityiskansalaisen oikeuksia, loukkaamatta kaikkien oikeuksia, mikä on mahdotonta, se kun silloin tahtoisi vahingottaa itseään. Sentähden yhteiskuntasopimus ei koskaan tarvitse muita takeita kuin yleisvaltaa; oikeuksien loukkaaminen ei koskaan voi lähteä muista kuin yksityiskansalaisista; eivätkä nämä siltä ole vapaat sitoumuksestaan, vaan heitä päinvastoin rangaistaan siitä, että ovat sen rikkoneet.

Voidaksemme hyvin ratkaista kaikki tämäntapaiset kysymykset meidän tulee aina muistaa, että yhteiskuntasopimus on yksityistä ja ominaista laatua, koska näet kansa vaan tekee sopimuksen itsensä kanssa, s.o. kansa ryhmänä ja esivaltana, yksityisjäsenten eli alamaisten kanssa. Tämä suhde aiheuttaa koko keinotekoisen valtiollisen toiminnan ja on yksin omansa saattamaan laillisiksi, järkeviksi ja vaarattomiksi sitoumuksia, jotka muuten olisivat järjettömiä, tyrannillisia ja mitä suurimpien väärinkäytösten alaisia.

Koska yksityiset kansalaiset ovat alamaisia ainoastaan esivallalle ja koska esivallan mahti ei ole muuta kuin yleistahto, niin käsitämme miten kukin ihminen totellessaan esivaltaa itse teossa tottelee itseään ja miten yhteiskuntasopimuksen turvissa elävät ihmiset ovat vapaammat kuin luonnontilassa elävät.

Sittenkuin olemme itse ihmisiin nähden verranneet toisiinsa luonnontilan vapautta ja yhteiskunnallista vapautta, niin vertaamme omaisuuteen nähden omistusoikeutta esivaltiuteen ja yksityisomaisuutta valtion omaisuuteen. Jos esivallan auktoriteetti perustuu omistusoikeuteen, niin tulee esivallan kaikkein enimmin kunnioittaa juuri tätä oikeutta. Sen tulee sille olla loukkaamaton ja pyhä, niin kauan kuin se pysyy yksityisenä ja yksilöllisenä oikeutena; niin pian kuin se on katsottava yhteiseksi kaikille kansalaisille, se on yleistahdon alainen, ja tämä tahto saattaa kumota sen. Täten siis esivallalla ei ole mitään oikeutta koskea yksityisen eikä useampien omaisuuteen; mutta se saattaa lainmukaisesti anastaa kaikkien omaisuuden, kuten esim. tehtiin Spartassa Lykurgoksen aikana. Sitävastoin Solonin toimeenpanema velkojen vapautus oli laiton teko.

Koska ei mikään muu velvota alamaisia kuin yleistahto, otamme selville miten tämä tahto ilmenee, mistä merkeistä se varmasti tunnetaan, mitä laki merkitsee ja mitkä ovat lain olennaiset tunnusmerkit. Tämä kysymys on vallan uusi: lain määritys on vielä tekemättä.

Sinä hetkenä, kun kansa rupeaa yksityisinä tarkastamaan yhtä tai useampia jäseniään, se hajaantuu. Kokonaisuuden ja osan välille muodostuu suhde, joka jakaa sen kahteen eri olentoon, joista toinen on tuo osa ja toinen tuota osaa vailla oleva kokonaisuus. Mutta jotakin osaa vailla oleva kokonaisuus ei ole mikään kokonaisuus; niin kauan kuin tällainen suhde vallitsee, ei siis enää ole kokonaisuutta, vaan kaksi epäsuhtaista osaa. Kun päinvastoin koko kansa tekee päätöksiä koko kansan suhteen, se pitää silmällä ainoastaan itseään. Ja se suhde, joka silloin syntyy on kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen, toiselta näkökannalta katsottuna ja ilman että kokonaisuus jakautuu. Silloin on se esine, jonka suhteen tehdään päätös, yleinen, ja päätöksen tehnyt tahto on niinikään yleinen. Tarkastamme onko olemassa muunlaista päätöksen tekoa, jota voisi sanoa laiksi.

Jollei esivalta voi puhua muun kuin lakien muodossa ja jos lailla ei koskaan voi olla muuta kuin yleinen esine, joka suhtautuu samanarvoisesti jokaiseen valtion jäseneen, seuraa tästä, ettei esivallalla koskaan ole valtaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä yksityisasioista. Mutta koska kuitenkin on tärkeätä valtion säilymiselle, että yksityisasiainkin suhteen tehdään päätöksiä, tutkimme miten tämä voi käydä päinsä.

Esivallan teot voivat olla ainoastaan yleistahdon, lakien ilmauksia. Mutta tämän lisäksi tarvitaan vielä ratkaisevia toimenpiteitä, vallan tai hallinnon toimenpiteitä näiden samojen lakien täytäntöönpanoa varten, ja nämä toimenpiteet kohdistuvat aina yksityisasioihin. Niinpä se toimenpide, jonka muodossa esivalta määrää, että on valittava joku päämies tai johtaja, on laki, ja se toimenpide, jonka avulla tämä päämies lakia täyttämällä valitaan, on pelkkä hallinnollinen toimenpide.

Tässä ilmenee siis vielä kolmas näkökanta, jonka mukaan voi katsoa yhteydeksi ryhmittyneen kansan syntyneen: nimittäin kansa virkamiehinä, eli niiden lakien toimeenpanijoina, jotka se esivaltana on säätänyt.[188]

Tutkimme voiko kansa luopua esivaltaoikeudestaan, myöntääkseen sen yhdelle tai useammalle ihmiselle. Sillä koska vaalitoiminta ei ole laki ja koska kansa sitä harjottaessaan ei ole esivaltana, ei saata käsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei ole.

Koska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään saata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa yleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva sille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä, yleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin mahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi välttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta syntymästä.

Tulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät valittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan virkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä otamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään tiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset, joiden noudattamista heidän tulee valvoa.

Ellei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin joksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen hallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on tärkeä ja ansaitsee pohtimista.

Ellei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se itse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen usein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma lainsäätäjänsä;

oliko Rooman kansa suuri kansa; onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.

Edellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on väliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan, joka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista hallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja valtiollista vapautta.

Tämän vallan jäseniä sanotaan _virkamiehiksi_ tai _kuninkaiksi_, s.o. hallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan erityishenkilöinä, heitä sanotaan _ruhtinaiksi_, ja toimintansa puolesta _hallitukseksi_.

Jos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä, s.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen valtioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon äärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus vastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun kaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla tasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat toiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa yhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa. Jos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai jos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa epäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.

Olettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista. Esivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta kullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja riippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen kuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on ainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on kokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei alamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan alainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes osaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen. Alamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa suhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta enemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.

Kuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon kanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan kasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän yleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on kiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis hallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta pitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.

Tästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja kansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite, vaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että, koska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan muuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee, yksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi muuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa hallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa, kuin on erisuuruisia valtioita.

Jos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa, kuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi seuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.

Selvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen persoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman tahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi sanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja yksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan tahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden, katsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna kokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja yksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen joukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon kaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan päinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne keskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa sijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis jokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta kansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota yhteiskuntajärjestys vaatii.

Edellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan henkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat täydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin määrä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu vallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama kuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan tehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.

Jos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan, nimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä, silloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon, ei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää yksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä yhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä vähimmässä määrin toimivana.

Nämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat omansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet joukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin kansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla edellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella virkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä, kun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen mistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen valta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun valtio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka virkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja onhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän suurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.

Huomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa, niin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä teemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee olla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta enemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee keskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan lisääntymiseen.

Antaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi, että hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin suurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia, jotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä. Tällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.

Hallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin, niin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja tällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.

Viimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan virkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan yksin- tai kuningasvallaksi.

Huomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi edellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden äärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi käsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta vuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua ja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus sallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä toisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa nähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä oli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto sekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta ominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä moneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.