Part 63

Ei riitä, jos tahtoo oppia, että samoilee maasta maahan. Tulee osata matkustaa. Sillä, joka tahtoo havaita, tulee olla silmät, ja hänen tulee osata kääntää ne siihen esineeseen, jota tahtoo oppia tuntemaan. On paljo sellaisia ihmisiä, jotka matkoista oppivat vielä vähemmin kuin kirjoista. Heillä näet ei ole ajattelemisen taitoa; lukiessaan he saavat johtoa ainakin tekijän älyllä, mutta matkustaessaan he eivät itsestään kykene mitään näkemään. Toiset taas eivät opi sentähden, etteivät tahdo oppia. Heidän matkansa aihe on niin erilainen, että oppiminen heiltä kokonaan jää syrjään. On suuri sattuma, jos he tarkalleen tulevat huomanneiksi sellaista, mikä ei heitä huvita. Kaikista maailman kansoista ranskalaiset matkustelevat enimmin; mutta koska he niin suuresti ihailevat omia tapojaan, he sekoittavat kaiken mikä eroaa noista tavoista. Ranskalaisia on joka maapallon sopukassa. Ei missään maassa tapaa enemmän ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, kuin Ranskassa. Mutta siitä huolimatta se Euroopan kansoista, joka enimmin näkee muita kansoja, tuntee niitä kaikkein vähimmin. Englantilainen matkustelee myöskin, mutta toisella tavalla; näyttää siltä, kuin näiden kahden kansan kaikessa pitäisi olla toisistaan erilaiset. Englantilaiset ylimykset matkustavat, ranskalaiset ylimykset eivät matkusta; Ranskan aatelittomat matkustelevat, Englannin aatelittomat eivät matkustele. Tämä ero tuottaa mielestäni kunniaa jälkimäisille. Ranskalaisten matkoilla on melkein aina joku etua tarkoittava aihe; mutta englantilaiset eivät lähde kokoamaan rahoja muilta kansoilta, paitsi silloin kun jo varakkaina kauppiaina liikkuvat ulkomailla. Kun he matkustelevat, he täysin käsin sirottelevat rahojaan eivätkä suinkaan kokoa niitä lisää. He ovat liian ylpeitä elääkseen ulkomailla säästäväisesti. Tästä johtuu, että he ulkomailla oppivat enemmän kuin ranskalaiset, joilla on vallan toinen tarkoitusperä matkustamisellaan. Englantilaisilla on kuitenkin heilläkin kansalliset ennakkoluulonsa; jopa heillä niitä on enemmän kuin kellään muulla; mutta nämä ennakkoluulot perustuvat vähemmin tietämättömyyteen kuin jonkunmoiseen kiihkoon. Englantilaisella on ylpeyden ennakkoluuloja, ranskalaisella turhamielisyyden ennakkoluuloja.

Samoin kuin vähimmin sivistyneet kansat tavallisesti ovat järkevimpiä, niin ne kansat, jotka matkustavat vähimmin, osaavat paraiten hyötyä matkastaan. He kun eivät ole niin edistyneet meidän turhanpäiväisissä tutkimuksissamme, heitä myös vähemmän vaivaa meidän turha uteliaisuutemme, joten he kääntävät koko huomionsa sellaiseen, mikä on todella hyödyllistä. Tunnen ainoastaan yhden kansan, nimittäin espanjalaiset, jotka täten matkustavat. Ranskalainen juoksentelee ulkomailla ollessaan kaikkien taiteilijoiden luona, englantilainen antaa piirustaa itselleen jonkun muinaisen taide-esineen ja saksalainen vie muistoalbuminsa jokaisen oppineen luo, jotta hän siihen jotakin kirjoittaisi. Espanjalainen sitävastoin hiljaisuudessa tutkii hallitusta, tapoja, poliisilaitosta, ja hän näistä neljästä kansallisuuksista on ainoa, joka palatessaan tuo näkemästään jonkun maalleen hyödyllisen kokemuksen mukanaan.

Muinaiskansat matkustivat vähän, lukivat vähän, kirjoittivat harvoja kirjoja, ja kuitenkin heidän meille säilyneistä kirjoistaan näkee, että he paremmin tekivät huomioita kuin mitä me teemme aikalaisistamme. Ellemme kiinnitä huomiotamme Homeroksen teoksiin, joka on ainoa runoilija, jonka teokset siirtävät meidät suorastaan siihen maahan, jota hän meille kuvaa, niin emme voi kieltää Herodotokselta sitä kunniaa, että hän on historiassaan kuvannut tapoja, vaikka tämä on tapahtunut enemmän kertomusten kuin mietteiden muodossa, paremmin kuin kaikki meidän historioitsijamme, joitten kirjat ovat täyteen sullotut kuvauksia ja luonteenpiirteitä. Tacitus on paremmin kuvannut aikansa germaaneja kuin kukaan kirjailija nykyajan saksalaisia. Kieltämättä ne, jotka ovat perehtyneet vanhanajan historiaan, tuntevat paremmin kreikkalaisia, kartagolaisia, roomalaisia, gallialaisia ja persialaisia kuin mitä yksikään meidän aikamme kansoista tuntee naapurikansojaan.

On myös tunnustaminen, että kansojen alkuperäiset luontaiset ominaisuudet päivä päivältä yhä enemmän katoavat, joten niitä on vaikeampi ymmärtää. Mikäli eri rodut sekaantuvat ja kansat sulautuvat toisiinsa, näkee noiden kansallisten erilaisuuksien vähitellen häviävän, jotka muinoin ensi katseella pistivät silmään. Ennen muinoin, jolloin kukin kansa pysyi itseensä sulkeutuneena, oli vähemmän kulkuyhteyttä, vähemmän matkoja, vähemmän yhteisiä tai vastakkaisia etuja, vähemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia yhdyssiteitä eri kansojen välillä. Silloin ei tiedetty mitään noista kuninkaallisista kiihotuksista, joita sanotaan sopimuksenhieronnaksi, silloin ei ollut tavallisia lähettiläitä eikä alituisia residenttejä. Laajoja merimatkoja tehtiin harvoin, samoin kaupparetket ulotettiin harvoin kaukaisille seuduille, ja se vähäinen kauppa, jota yleensä harjotettiin, oli itse ruhtinaan huostassa, joka hoidatti sitä muukalaisilla, tai myöskin sitä harjottivat halveksitut henkilöt, jotka olivat vallan vailla vaikutusvaltaa ja jotka siis eivät ollenkaan kyenneet lähentämään eri kansallisuuksia toisiinsa. Nykyään on sata kertaa enemmän yhteyttä Euroopan ja Aasian välillä, kuin mitä ennen muinoin oli Gallian ja Espanjan välillä. Yksistään Euroopan eri valtiot olivat toisistaan enemmän erillään kuin koko maapallon valtakunnat tätä nykyä.

Lisäksi on ottaminen huomion, että muinaisajan kansat enimmäkseen pitivät itseään alkuasukkaina eli omasta maastaan polveutuvina, he kun olivat tarpeeksi kauan pitäneet sitä hallussaan, unhottaakseen ne kaukaiset vuosisadat, jolloin heidän esi-isänsä olivat heidän maahansa asettuneet ja ehtiäkseen saada ajalta ja ilmanalalta pysyviä vaikutuksia. Meillä taas roomalaisten maahantulo ja barbaarien siirtymiset ovat sekoittaneet kaiken ja hävittäneet kaiken alkuperäisyyden. Nykyajan ranskalaiset eivät enää ole noita kauniita ihmisiä, jotka olivat luodut taideteosten malleiksi. Roomalaistenkin ulkomuoto, kuten myös heidän luonteensa, on muuttunut. Persialaiset, jotka ovat tataarien maan alkuasukkaita, menettävät menettämistään alkuperäistä rumuuttaan tserkessiläisen veren vaikutuksesta. Eurooppalaiset eivät enää ole gallialaisia, germaaneja, iberiläisiä eivätkä allobrogeja; he ovat kaikki vaan eri lailla ulkomuodoltaan ja vielä enemmän tavoiltaan huonontuneita skyyttilaisia.

Tämän vuoksi vanhat erot rotujen välillä ja ilman ja maanlaadun erikoisluonne saattoivat selvemmin tuntuvaksi eri kansojen luonnonlaadun, ulkomuodon, tavat, luonteet, kuin mitä on laita meidän aikoinamme jolloin Euroopan epävakaisuus ei salli yhdenkään luonnollisen syyn tehdä pysyvää vaikutustaan. Niinpä esim. metsiä kaadetaan, suot kuivataan, maata viljellään yhdenmukaisemmin, joskin huonommin, joten ei edes ulkonaiseen maanlaatuun ja muotoon painu eri maissa eri leimaa.

Sen, joka ottaa huomioon nämä näkökohdat, ei luullakseni tee mieli varsin hätäisesti ivata Herodotosta, Ktesiasta ja Pliniusta siitä, että he ovat kuvanneet eri maiden asukkaita alkuperäisin piirtein sekä niiden selvien erilaisuuksien valossa, joita me emme enää heissä huomaa. Täytyisipä jälleen nähdä samat ihmiset, voidakseen heissä huomata noiden kirjailijoiden esittämät piirteet; eikä mikään seikka olisi saanut heitä muuttaa, jotta he olisivat pysyneet samoina. Jos voisimme asettaa havaintomme esineeksi yhdellä haavaa kaikki ihmiset, jotka ovat eläneet, niin onko epäilemistäkään että huomaisimme eri vuosisatojen ihmisissä enemmän eroa kuin mitä nykyään huomaamme olevan eri kansallisuuksien välillä?

Samalla kun huomioiden tekeminen käy vaikeammaksi, niitä tehdään huolimattomammin ja huonommin. Tämä on toinen syy huonoon menestykseemme ihmiskunnan luonnonhistorian tutkimisessa. Se opetus, joka saadaan matkoista, liittyy siihen tarkoitusperään, joka on aiheuttanut ne. Jos tämä tarkoitusperä on määrätyn filosofisen järjestelmän rakentaminen, ei matkustaja koskaan näe mitään muuta kuin sitä, mitä tahtoo nähdä. Jos tämä tarkoitus taas on edun saavuttaminen, se kokonaan valtaa matkustajan tarkkaavaisuuden. Kauppa ja taiteet, jotka sekoittavat ja sulattavat yhteen eri kansoja, estävät myös ihmisiä toisiaan tutkimasta. Kun he tietävät, mitä hyötyä heillä voi olla toisistaan, niin mitäpä muuta heidän enää tarvitsisi tietää!

Ihmiselle on hyödyllistä tuntea kaikki ne paikat, joissa voi elää, jotta hän voisi valita sen paikan, missä voi mukavimmin elää. Jos kukin tulisi toimeen yksin, ei hänen tarvitsisi tuntea muuta maata kuin sen, joka voi häntä elättää. Villi-ihminen, joka ei tarvitse kenenkään apua ja joka ei himoiten tavoittele mitään maailmassa, ei tunne eikä halua tuntea mitään muuta kuin omaa maatansa. Jos hänen toimeentullakseen on pakko laajentaa toiminta-alaansa, niin hän pakenee ihmisten asumia seutuja; hän pyrkii ainoastaan tekemisiin eläinten kanssa ja tarvitsee ainoastaan niitä ravinnokseen. Mutta meidän kaikkien, joille yhteiskuntaelämä on välttämätön ja jotka emme enää voi olla tuhoamatta kanssa-ihmisiämme, on perin tärkeätä käydä niissä maissa, joissa ihmisiä asuu tiheimmässä. Sen vuoksi kaikki rientävät Roomaan, Pariisiin, Lontooseen. Suurissa pääkaupungeissa ihmisveren hinta on aina halvin. Täten opitaan tuntemaan ainoastaan suuret kansat, ja nämä ovat aina kaikki toistensa kaltaisia.

Mutta onhan meillä oppineita, sanonee joku, jotka matkustavat oppiansa kartuttaakseen; -- tämä on kuitenkin erehdys. Oppineetkin, kuten kaikki muut, matkustavat edun vuoksi. Platon ja Pythagoraan kaltaisia miehiä ei enää ole, tai jos sellaisia on, he asuvat hyvin kaukana meistä. Meidän oppineet matkustavat yksinomaan hallituksen käskystä. Heidät lähetetään kiireisesti matkaan, maksetaan heidän matkakulunkinsa ja annetaan heille palkkio siitä, että menevät ottamaan selkoa jostakin esineestä, joka varmaankaan ei ole moraalista laatua. He ovat velkapäät uhraamaan kaiken aikansa tälle yhdelle tutkimusesineelle, sillä he ovat liian rehellisiä kantamaan palkkiota sitä ansaitsematta. Jos jossakin maassa jotkut uteliaat henkilöt matkustavat omalla kustannuksellaan, ei tämä koskaan tapahdu siinä tarkoituksessa, että tutkisivat ihmisiä, vaan siinä, että päinvastoin heille näyttäisivät mitä itse tietävät. Heidän silmämääränään ei ole tietojen kartuttaminen, vaan koreileminen omilla tiedoilla. Mitenkä he matkoillaan oppisivatkaan ravistamaan itsestään yleisen mielipiteen taakkaa. Matkustavathan he ainoastaan palvellakseen tuota mielipidettä.

On suuri ero, matkustaako nähdäkseen maita vai kansoja. Edellinen on aina uteliaiden silmämääränä, jälkimäinen on heille pelkkä sivuseikka. Filosofin tulee menetellä päinvastoin. Lapsi havaitsee olioita, se kun ei vielä kykene ihmisistä havaintoja tekemään. Miehen tulee alkaa vertaistensa havaitsemisesta; sitten hän havaitsee olioita, jos hänellä siihen on aikaa.

On siis järjetöntä arvella matkoja hyödyttömiksi sentähden, että yleensä matkustetaan nurinkurisesti. Mutta vaikka tunnustetaankin matkojen hyöty, seuraako siitä, että ne kaikille ovat hyödyllisiä? Ei suinkaan. Päinvastoin niistä on aniharvoille hyötyä. Niistä on hyötyä ainoastaan niille ihmisille, jotka ovat niin lujaluontoiset, että kuuntelevat harhaan vieviä opetuksia niistä itse viehättymättä ja että näkevät paheen esimerkkiä, antamatta sen heitä viekotella. Matkat ovat omansa kehittämään luonnetta sen huippuun ja saattavat ihmisen lopullisesti hyväksi tai pahaksi. Se joka on palannut laajalta matkalta maailmalta, on palatessaan sellainen, kuin hän on oleva koko ikänsä; tuollaisilta matkoilta palaa enemmän pahoja kuin hyviä, kun näet niille lähtee enemmän sellaisia, jotka ovat taipuvammat pahaan kuin hyvään. Nuoret miehet, jotka ovat saaneet huonon kasvatuksen ja ohjauksen, omaksuvat matkoillaan niiden kansojen kaikki paheet, joiden parissa ovat eläneet, eivätkä omaksu ainoatakaan heidän hyveistään, jotka ilmenevät noiden paheiden rinnalla. Mutta ne, joilla on hyvä synnynnäinen luonnonlaatu, ne, joiden luonnetta on hyvin viljelty ja joiden todellinen tarkoitus matkallaan on oppiminen ja kehittyminen, palaavat kaikki parempina ja viisaampina kuin mitä olivat matkalle lähtiessään. Täten on minun Émileni matkustava; täten myös oli matkustanut se nuori mies, joka oli paremman vuosisadan arvoinen, jonka avuja Eurooppa ihmetellen ihaili, joka kukoistavassa iässä kuoli maansa puolesta, joka kuitenkin olisi ansainnut jäädä eloon ja jonka hautaa kaunistivat yksistään hänen hyveensä, jääden odottamaan sitä kunniaa, että vieras sille sirottaisi kukkia.[186]

Kaikki, mikä järjellisesti tehdään, on tehtävä sääntöjen mukaisesti. Niinpä ne matkat, jotka tarkoittavat kasvatuksen täydentämistä, ovat nekin säännöllisesti järjestettävät. Ken matkustaa ainoastaan matkustaakseen, samoilee ja harhailee päämäärättä. Ken matkustaa oppiakseen, tavoittelee hänkin liian epämääräistä maalia: se opinhankkiminen, jolla ei ole varmaa päämäärää, ei hyödytä mitään. Minä tahtoisin antaa matkalle aikovalle nuorelle miehelle selvän oppimistehtävän, ja jos tämä tehtävä hyvin valittaisiin, se saattaisi kasvatuksen laadun varmemmaksi. Tämä kaikki johtuu vaan siitä metodista, jota olen koettanut noudattaa.

Kun siis Émile on oppinut tuntemaan aineelliset suhteensa muihin olentoihin ja moraaliset suhteensa muihin ihmisiin, tulee hänen vielä ottaa selville. Mitkä ovat hänen yhteiskunnalliset suhteensa kansalaisiinsa. Tätä varten hänen ensin tulee tutkia hallituksen luonnetta yleensä, sitten hallituksen eri muotoja ja sitten sitä erityistä hallitusmuotoa, joka on vallalla hänen synnyinmaassaan, jotta hän tietäisi, voiko hän siinä elää. Sillä oikeuden nojalla, jota ei mikään voi kumota, on jokaisen ihmisen vallassa, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen, myöskin luopua siitä sopimuksesta, joka liittää hänet erityiseen yhteiskuntalaitokseen, nimittäin muuttamalla pois siitä maasta, jossa tuo laitos on voimassa. Ainoastaan siitä, että hän järkevyyden iän saavutettuaan vielä asuu isänmaassaan, saattaa päättää että hän itsekseen hyväksyy esi-isiensä tekemän sopimuksen. Hän nimittäin saa oikeuden luopua isänmaastaan kuten myös isänsä perinnöstä. Koska syntymäseutukin on luonnon antama lahja, hän saattaa tästäkin hänen osakseen tulleesta lahjasta luopua. Ankaran oikeuden nojalla jokainen ihminen on omalla vastuullaan vapaa, oli hänen syntymäseutunsa missä tahansa, ellei hän vapaaehtoisesti alistu lakien alaiseksi, saavuttaakseen oikeuden nauttia niiden suojelusta.

Olen siis sanova Émilelle jotenkin näin: "Tähän asti sinä olet elänyt minun ohjauksessani, sinä kun et ole kyennyt itse itseäsi ohjaamaan. Mutta nyt sinä lähestyt sitä ikää, jolloin lait myöntävät sinulle oikeuden vapaasti käyttää omaisuuttasi, täten saattaen sinut oman persoonasi valtiaaksi. Nyt tulet olemaan yksin yhteiskunnassa, ollen riippuvainen kaikesta, jopa perinnöstäsikin. Olet aikeissa naida. Tämä on hyvin kiitettävä aie, onpa se eräs miehen velvollisuuksia. Mutta ennenkuin astut aviosäätyyn, tulee sinun tietää mikä mies sinä tahdot olla, mitä aiot elämässäsi harrastaa ja mihin toimenpiteisiin aiot ryhtyä tehdäksesi varmaksi toimeentulon niin hyvin itsellesi kuin perheellesi. Sillä vaikka näiden harrastustemme ei pidä olla päähuolinamme, ei niitä silti saa laiminlyödä. Tahdotko tulla riippuvaiseksi ihmisistä, nimittäin tuohon tilaan, jota halveksit? Tahdotko vahvistaa taloudellisen tilasi sekä asemasi yhteiskunnallisten suhteiden avulla, jotka alati saattavat sinut toisten tahdosta riippuvaksi ja jotka pakottavat sinut, vapautuaksesi veijarien vallasta, itsesi rupeamaan veijariksi?"

Sitten selvitän hänelle kaikki mahdolliset keinot kartuttaa omaisuuttaan, joko kaupan, valtion virkojen tai pankkiliikkeen alalla. Olen lisäksi osottava hänelle, että jokaiseen näistä aloista liittyy vaaroja ja että jokainen niistä saattaa hänet epävarmaan ja riippuvaiseen asemaan ja pakottaa hänet järjestämään tapansa, tunteensa ja käytöksensä toisten ihmisten ennakkoluulojen mukaan.

"On olemassa", sanon hänelle vielä, "toinen keino käyttää aikaansa ja persoonaansa, nimittäin astua sotapalvelukseen, joka tapahtuu siten, että värväytyy vähäisestä palkasta ammattiin, jonka tehtävänä on lähteä tappamaan henkilöitä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa. Tätä ammattia ihmiset pitävät suuressa arvossa ja he kunnioittavat suuresti niitä henkilöitä, jotka eivät muuhun ammattiin kykene. Lisäksi tämä ammatti, kaukana siitä, että vapauttaisi sinut muita apukeinoja käyttämästä, päinvastoin saattaa ne sinulle kahta välttämättömämmiksi; sillä tämän säädyn kunnia vaatii, että saatetaan vararikkoon ne, jotka siihen astuvat. Tosin eivät kaikki joudu vararikkoon. Näyttääpä päinvastoin tulevan vallan huomaamatta muodiksi, että sotilassäädyssä rikastutaan, kuten muissakin säädyissä. Mutta jos rupeaisin sinulle selittämään, miten ne menettelevät, jotka tässä suhteessa onnistuvat, epäilen, että sinua haluttaisi noudattaa heidän esimerkkiään."

"Olet vielä saavuttava sen kokemuksen, ettei tässä ammatissa vaadita rohkeutta ja urhoollisuutta muussa kuin korkeintaan naisten valloittamisessa, vaan että päinvastoin kaikkein matelevin, halpamielisin ja orjamaisin aina saavuttaa enimmin kunniaa. Ja jos kaikesta huolimatta päätät hyvin täyttää tämän ammatin, niin sinua halveksitaan, vihataan, sinut ehkä karkotetaankin, ainakin tulet taantumaan virka-asteillasi ja toverisi karkaavat sinusta edelle, jos sinä näet olet täyttänyt vaivalloista tehtävääsi ampumahaudoissa kun he sitävastoin huolellisesti ovat hoitaneet pukeumistaan."

On runsaasti aihetta epäillä, etteivät mitkään näistä ammateista tule miellyttämään Émileä. "Kuinka!" on hän sanova minulle, "olenko minä ehkä unhottanut lapsuudenleikkini? Olenko menettänyt vahvat käsivarteni? Ovatko voimani tyhjentyneet? Enkö enää osaa tehdä työtä? Mitä minä huolin kaikista teidän kauneista viroistanne ja kaikista ihmisten nurinkurisista mielipiteistä? Minä en tunne muuta kunniaa kuin hyväntekevänä ja oikeamielisenä oleminen; minä en tunne muuta onnea kuin elää riippumattomana sen kanssa, jota rakastaa, hankkien itselleen joka päivä työllään ruokahalua ja terveyttä. Nuo pulmalliset arvelut, joista minulle puhuitte, eivät minua ollenkaan huolestuta. Ainoa omaisuuteni on oleva pieni maakartano, jossakin maailman syrjäisessä sopessa. Olen elävä vaikka kuinka kitsaasti saadakseni sen tuotteet kannattamaan, ja sitten olen elävä vapaana huolista. Kunhan minulla vaan on Sophie ja viljelysmaani, olen oleva rikas."

"Aivan oikein, ystäväni, viisaalle miehelle riittää, jotta hän voisi olla onnellinen, että hänellä on vaimo ja viljelysmaata. Mutta nämä aarteet, vaikka ovatkin vaatimatonta laatua, eivät ole niin yleisiä kuin näyt luulevan. Tosin se niistä, joka on harvinaisempi, on sinulle löydetty; puhukaamme toisesta."

"Haluat siis omaa viljelysmaata, rakas Émile! Miltä seuduin olet aikonut sen itsellesi valita? Missä maapallon sopukassa voitkaan sanoa: Tässä olen oma herrani ja sen maapalstan herra, joka on minulle kuuluva. On tunnettua, missä seuduin on helppo rikastua, mutta kuka tietää, missä voi elää ilman rikkauksia? Kuka tietää missä voi elää riippumattomana ja vapaana, ilman että tarvitsee tehdä kellekään pahaa ja pelätä, että muut meille pahaa tekisivät? Luuletko että se maa, jossa sopii alati pysyä rehellisenä miehenä, on niin helposti löydettävissä? Jos yleensä on olemassa jotakin laillisesti oikeutettua ja varmaa keinoa tulla toimeen ilman juonia, vastuksia ja riippuvaisuutta, niin epäilemättä tämä keino on eläminen omien kätten työllä, viljelemällä omaa maatansa. Mutta missä on se valtakunta, jossa voisi sanoa: Se maa, jota perkaan, on minun omani? Ennenkuin valitset itsellesi tällaisen maapalstan, niin hanki itsellesi varmuutta siitä, että siinä asuen löydät sitä lepoa ja rauhaa, jota etsit. Sinulla näet on pelättävänä, että väkivaltaisen ankara hallitus, vainoava uskonnonmuoto tai turmeltuneet tavat tulevat sinua sinne häiritsemään. Asetu turviin ylenmääräisiltä veroilta, jotka nielisivät vaivojesi hedelmät, ja loppumattomilta käräjäjutuilta, jotka kuluttaisivat varasi. Menettele niin, ettei sinun, noudattaessasi oikeutta, tarvitsisi liehakoida ylhäisten virkamiesten, näiden sijaisten, tuomarien, pappien ja mahtavien naapurien, sanalla sanoen kaikenlaisten veijarien edessä, jotka aina ovat valmiit sinua kiusaamaan, ellet tee heille mieliksi. Koeta ennen kaikkea turvata itsesi ylhäisten ja rikkaiden vainolta; ajattele, että heidän alueensa joka taholla voivat koskea rajoineen Nabotin viinimäkeen. Jos onnettomuutesi säätää, että joku ylhäinen valtion virkamies ostaa tai rakennuttaa talon lähellä sinun majaasi, niin voitko olla varma siitä, ettei hän jollakin verukkeella ole anastava perintöäsi laajentaakseen aluettaan tai ettet ehkä jo huomispäivänä näe koko maapalstaasi anastettavan leveän maantien rakentamista varten? Jos sinun onnistuu säilyttää niin paljon vaikutusvaltaa, että vältät kaikki nämä vastukset ja ikävyydet, tulee sinun myös osata säilyttää rikkautesi; niiden säilyttäminen ei suinkaan ole mikään helpompi asia. Varallisuus ja vaikutusvalta tukevat kumpikin toistansa; toinen pysyy aina ainoastaan vaivoin yllä ilman toista."

"Minulla on suurempi kokemus kuin sinulla, rakas Émile, ja näen siis paremmin mitä vaikeuksia yhtyy tuumasi toteuttamiseen. Se on siitä huolimatta kaunis ja kunniallinen, ja sen täyttyminen todella saattaisi sinut onnelliseksi; koettakaamme siis toteuttaa se. Minulla on muuan ehdotus. Käyttäkäämme ne kaksi vuotta, joiden kuluttua vasta aiot palata kotiin, valitaksemme jostakin Euroopasta turvapaikan, missä sinä voisit elää onnellisena perheesi kanssa; turvissa kaikilta niiltä vaaroilta, joista olen puhunut. Jos tässä onnistumme, sinä olet löytänyt todellisen onnen, jota muut turhaan etsivät, etkä sinä ole katuva uhraamaasi aikaa. Ellemme onnistu, olet ainakin vapautunut harhaluulosta, ja olet alistuva kantamaan välttämätöntä onnettomuutta ja olet taipuva välttämättömyyden lakiin."

En tiedä älyävätkö kaikki lukijani kuinka pitkälle tämä näin suunnittelemamme yritys on meidät vievä. Tiedän ainakin varmaan, että, ellei Émile palatessaan tässä tarkoituksessa alotetuilta ja suoritetuilta matkoilta, ole perehtynyt kaikkiin kysymyksiin, jotka koskevat hallitusta, yleisiä tapoja ja kaikenlaisia valtiollisia periaatteita, niin täytyy häneltä suuressa määrin puuttua älyä ja minulta arvostelukykyä.

Valtio-oikeus on vasta luotava, ja pelätä täytyy, ettei sitä koskaan tulla luomaan. Grotius, kaikkein tällä alalla työskentelevien oppineiden mestari, on hänkin vaan lapsi, ja mikä pahempi on, epäluotettava lapsi. Kun kuulen Grotiusta ylistettävän pilviin asti ja Hobbes'ia peitettävän parjauksilla, huomaan kuinka vähän järkevyyttä on näiden kahden tekijän lukijoilla. Itse teossa näet heidän periaatteensa ovat samanlaiset, ainoastaan heidän esitysmuotonsa on erilainen. Myöskin kummankin metodi on erilainen. Hobbes nojaa sofismeihin ja Grotius runoilijoihin. Kaikessa muussa he ovat toistensa kaltaiset.

Ainoa meidän ajan miehistä, joka olisi kyennyt luomaan tätä suurta ja hyödytöntä tiedettä, olisi ollut kuuluisa Montesquieu. Mutta hän ei pitänyt silmämääränään käsitellä valtiollisen oikeuden periaatteita; hän tyytyi käsittelemään jo voimassa olevien hallitusten säätöistä oikeutta; eikä mikään maailmassa ole erilaisempaa kuin nämä kaksi tutkimusalaa.

Mutta sen, joka tahtoo tervejärkisesti arvostella hallitusmuotoja sellaisina kuin ne todellisuudessa esiintyvät, tulee yhdistää nuo molemmat tutkimuslajit. Täytyy näet tietää miten jonkun seikan pitäisi olla, jotta voisi hyvin arvostella millainen se on. Suurin vaikeus, jos tahtoo valaista näitä tärkeitä kysymyksiä ja innostaa yksityishenkilöä niitä pohtimaan on siinä, voiko vastata näihin kahteen kysymykseen: "Missä määrin ne minua liikuttavat?" ja "mitä minä voin tehdä niitä ratkaistakseni?" Olen saattanut Émilen kykeneväksi vastaamaan molempiin.