Part 8

Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä. Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta, tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset, mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta, myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.

Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.

— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan, kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä, että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään. Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet kirveellä kuoliaaksi.

Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa... päinvastoin... jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan... Mutta hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.

Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen, laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan, porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen. Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.

— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.

— Anna minulle maitoa.

— Ei ole maitoa.

— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:

— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.

Alinomaa muistot _sieltä_ myös sukelsivat esiin hänen sielunsa kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä, ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi. Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt "orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten nuolisin veren veitsestäni.

Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.

Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.

Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi pelastuksekseen ammatin muuttamisen.

Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä. Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa valtaan. Hän ajatteli:

— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään. Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö minullakin ole vähän oikeutta iloon?

Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa, että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä, ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti nyt häntä puoleensa yhä enemmän.

Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi, mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden kanssa.

Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi", s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit. Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.

He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.

Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille. Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun aamuna.

Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran tanssinut, että oli _siinä paikassa_ oppinut pari "italialaista" tanssia, oli ajatellut:

— Aion tanssia Maddalenan kanssa.

Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta, hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.

Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla, ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.

Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia, palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.

Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan _siellä_, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset. Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko, kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita, ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.

Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.

— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle tytölle.

— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren miehen toivomuksen.

Kaikki pysähtyivät.

— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.

— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.

— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.

— Se ei käy päinsä.

— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.

— Äitini ei tahdo.

— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.

Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia, työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.

Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan, pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen _polkkaa_, joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.

Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta, mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.

— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.

Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa tanssikappaletta.

— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron ohi.

— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan nöyryytetyksi.

— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.

— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina — toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi Pietroon päin.

Tämä katsoi häntä silmiin, levitti käsivartensa ja sanoi:

— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota huomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan varpaillesi.

Pietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä hullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui siihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä nuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa hänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja Maddalena tanssivat yhdessä.

— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi itsekseen. — Ja hän ajatteli:

— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika nuhdesaarnan.

Hän jäi seisomaan ja katselemaan ympärilleen.

— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen pieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!... Saakelin naisväki!

Mutta oikeastaan hän oli tyytyväinen, kun toisilla oli hauskaa.

Elias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri kiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan näin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias tunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti kuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat pyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.

— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? — Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä... Mutta Pietro seisoi siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.

— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa, joka kalvoi häntä?

— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti olemmekaan erehtyneet!

Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki, jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus, joka syrjäytti kaiken muun.

Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan edustalla.

Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti. Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla kohoavia vuoria.

— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda muori sanoi valittavalla äänellä.

— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti kuulostamatta suuttuneelta.

— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.

Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen huulilleen ja joi ahnaasti.

— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.

— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten lähden takaisin tanssilavalle.

Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja, _catras-ohukaisia_, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.

— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.

— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme näin hauskaa yhdessä.

Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön poissa kotoa?

— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.

Sitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:

— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?

— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No, tule nyt syömään.

— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.

— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli hauskaa. Me... tuota noin... emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. — Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha, ha, haa! — hän nauroi itsekseen.

— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?

Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.

— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa? — näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö rippi-isän luo?

Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella, sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi veljelle:

— Etkö nyt sentään tule mukaan?

— En totisesti.

— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin, kun palaan kotia?

Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut katsoa Pietroon. Tämä lähti.

— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan ulko-ovelta.

— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.

Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat, hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä pihassa.

Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän, sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä hereillä, sillä hän vastasi heti:

— Kuka siellä?

— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi oven.

— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?

Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi kaiken ja pelästyi.

Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.

VII

Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.

Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli tummat kehät.

Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa, vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.