Part 10

— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä. Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.

— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on tuli, on savuakin.

— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.

Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon, synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.

— _Hän_ on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen, joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon. Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?

Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys, hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?

— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä. — Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?

Ja hän naurahti.

Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän, mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa. Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään, milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.

— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.

— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.

— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?

— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.

Maddalena tuli lohduttoman surulliseksi.

— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian myöhäistä.

— Miksi liian myöhäistä?

— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi...

Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

VIII

Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman. Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.

Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.

Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja hän ajatteli myös tätä lasta.

— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni. Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.

Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan, tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin isää ainakin.

— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii rakastamaan minua!

Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.

Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee poika.

Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin _hän_ olisi ollut isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä kaikkia muita pyhimyksiä.

— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua, tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän tavantakaa toisteli.

— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!

Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.

Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta, ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!

Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä. Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista onnea. Ja hän ajatteli:

— Ehkä se johtuu siitä, että _hän_ on siinä tilassa. Mutta kun lapsi on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.

Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle, Eliaksen läsnäollessa:

— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.

Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen; ei, ei, yksikin jo riitti!

— Ei ikinä! — hän ajatteli.

Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä. Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi kuolemansyntiin.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään, miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.

— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.

— Mitä tarkoitatte, herra pastori?

— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?

Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki näytti onnistuvan hyvin...

— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas kuin lapsi. — Mutta nyt!...

— Niin, nyt? ... Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?

— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian myöhäistä, etten enää ole kelvollinen...

— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu. Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.

Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli vielä hänen sanansa.

— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?

— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele sinua.

— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.

— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.

— Niin, sitten. Mutta siihen asti...

— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt, että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.

— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa. Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi uuteen elämään.

Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa, eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä. Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen, nautintoineen.

Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin, että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää. Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta kohti.

Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia, ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia, jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää? — hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin häntä peloitti koskea.

— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon? Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.

Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä. Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side sinun ja _hänen_ välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita. Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus, hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.

— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena, että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei saanut häntä luopumaan päätöksestään.

Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin. Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä enemmän innostumaan asiaan.

— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin ilmaista asia omaisillesi.

— Voi sentään, — Elias virkkoi huoaten. — Minua niin peloittaa.

— Mitä sinä pelkäät?

— Että tämä koskee kovasti naiseen. Jos voisi odottaa!

Porcheddu pudisti päätään:

— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se surettaa minua suuresti!

— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten enää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.

— Onko isäsi kotona Nuorossa?

— On.

— Entä veljesi Pietro.

— On hänkin.

— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä tulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.

— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen kiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.

— Hyvä, hyvä. Siitä puhumme toiste. Mene nyt rauhaan.

Elias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä. Hänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa täyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi hänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä, siihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua. Mutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän palasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa katseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti. Maddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä kysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.

— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään tänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.

— Minunkin kanssani? — Maddalena kysyi. — Kuka se saattaakaan olla?

— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivat häntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle. Maddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata. Hänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.

— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli muuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja että hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja onnettomaksi.

— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, — ja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee pyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän pitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä. Jumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet armollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua ennen aikaa.

Ankara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen luomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.

Tullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja pelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.

Mutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästi ja tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikka Annedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaan Maddalenan huoneeseen.

— No kuinka hurisee, setä Portolu?

— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana, hyvä herra pastori.

— Entä pojat? Ovatko vielä kilttejä? Ovatko yhä kyyhkyjä?

— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä selälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella, Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.

Elias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan ahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi Maddalenaan, iski silmää ja virkkoi:

— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä Fransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä kaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi? Kaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että asia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena kohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken hänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen korvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi sentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.

Elias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi paremmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa. Näytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili, Annedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen, hymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.

Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin lapsi.

IX

Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta, nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.

Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet, yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena, kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat vihertävät silmänsä.

Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa, tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän unelmaan hän oli lujasti sidottu.

Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen, ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja kädessään, jäyti häntä.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.

Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.