Part 3

Vehnää korjattaessa teimme kuusikintoista tuntisia työpäiviä. Kymmenen niittokonetta kulki peräkkäin samassa pellossa päivän toisensa jälkeen. Kun yksi neliö oli niitetty, niin ajoimme koneemme toiseen neliöön ja niitimme senkin. Ja siten yhä edelleen, aina vaan edelleen, sillä välin kun kymmenen miestä kulki jäljessämme nostaen vehnälyhteet kuhilaisiin. Ja korkealla hevosen selässä, revolveri taskussa, ratsasti päällysmies pitäen meitä tarkasti silmällä. Hän väsytti kaksi hevosta joka päivä. Kun joku vahinko sattui, jos esimerkiksi joku kone särkyi, — heti oli päällysmies paikalla ja korjasi vian tai käski viemään koneen kotia. Hän saattoi useinkin olla etäällä vahingon sattuessa ja kun ei siellä missään ollut mitään teitä, täytyi hänen ratsastaa päivät pääksytysten sankassa vehnäpellossa, niin että hevoset vaahtosivat.

Syyskuun ja lokakuun aikana oli vielä hirveän kuuma päivisin, mutta yöt olivat hyvin kylmiä. Kärsimme usein vilua. Emmekä myöskään saaneet nukkua läheskään tarpeeksi. Saattoi tapahtua, että meidät kutsuttiin työhön jo kello kolme aamulla, jolloin vielä oli pilkkopimeä, Ruokittuamme hevoset ja syötyämme itse ruokapalasen ja etäiselle työmaalle päästyämme, alkoi päivä vihdoinkin sarastaa ja me saatoimme nähdä, mitä meidän oli tehtävä. Sytytimme vehnäkuhilaan tuleen sulattaaksemme kylmässä jähmettyneen öljyn, jota käytimme niittokoneittemme voitelemiseen ja samalla me lämmittelimme hiukan itsekin. Mutta montaa minuuttia emme saaneet aikailla, ennenkuin oli kiivettävä niittokoneen satulaan.

Me emme pitäneet milloinkaan sunnuntaita, teimme työtä pyhät arkiot. Mutta sateen sattuessa emme voineet olla työssä ja silloin oleilimme vajoissamme. Pelasimme silloin »kasinoa», juttelimme keskenämme ja nukuimme.

Joukossamme oli muuan irlantilainen, joka alussa suuresti ihmetytti minua. Jumala tiesi mikä hän alkuaan oli ollut miehiään. Sadesäällä hän aina makasi lukien romaaneja, joita hän oli ostanut mukaansa. Hän oli pitkä, komea mies, ijältään noin kolmekymmentä kuusi vuotta ja puhui erittäin huoliteltua kieltä. Hän osasi saksaakin.

Tämä mies tuli farmille silkkipaidassa ja oli koko ajan töissä puettuna silkkipaitaan. Kun yksi paita oli kulunut repaleiksi, pukeutui hän uuteen. Hän ei ollut mikään erinomainen työmies, hän ei ollut kätevä, hänellä oli »peukalo keskellä kämmentä»; mutta hän oli ihmeellinen mies.

Hänen nimensä oli Evans.

Mainitsemistani kahdesta norjalaisesta ei minulla ole mitään erityistä kerrottavaa. Toinen heistä, muuan Hallingdal'in mies, karkasi, sillä hän ei kestänyt kauempaa työssä. Toinen kesti — hän olikin Valdres'ista.

Puinnin aikana koitimme kaikki päästä mahdollisimman etäälle höyrykoneesta. Koko kone oli näet tomu-, akana-, ja hiekkapilven ympäröimä. Minä olin muutaman päivän keskellä tulta, sitten pyysin päällysmiestä siirtämään minua johonkin muuhun työhön, — ja päällysmies suostui pyyntööni. Päällysmies antoi minulle erinomaisen mieluisan tehtävän: pääsin vainiolle kuormia tekemään. Hän ei milloinkaan unohtanut, että minä olin tehnyt hänelle ystäväntyön työkauden alussa.

Tapaus oli tällainen:

Minun takkini oli kiiltävänappinen virkatakki, joka minulla vielä oli jäljellä siltä ajalta, kun olin ollut raitiotiekonduktöörinä Chicagossa. Tämä takki ja sen ihanat napit näyttivät miellyttävän päällysmiestä. Hän oli vallan lapsellisen ihastunut kaikkinaiseen koreuteen eikä täällä kaukana vehnäaavikolla ollut tietysti mitään koreuksia. Sanoin hänelle eräänä päivänä, että hän kernaasti saisi tuon takin. Hän tahtoi maksaa sen, minun oli vain sanottava, mitä tahdoin siitä. Kun minä lahjoitin sen hänelle, niin hän selitti olevansa minulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Kun puinti oli päättynyt antoi hän minulle toisen hyvän takin tuon virkatakin sijaan, kun näki, ettei minulla ollut takkia, missä matkustaa.

Siltä ajalta kun olin vehnäkuormia tekemässä muistan seuraavan pikkutapahtuman:

Ruotsalainen tuli hakemaan kuormaa. Hänellä oli jalassaan suuret saappaat, housunlahkeet saappaanvarsissa. Alamme täyttää kuormaa. Hän oli koko piru työtä tekemään ja minulla oli täysi touhu saadakseni nostetuksi hänelle tarpeeksi lyhteitä. Hän kiirehti kiirehtimistään minua ja kun tämä lopulta alkoi hieman kiukuttaa minua, niin minäkin rupesin ponnistamaan oikein olan takaa.

Jokaisessa kuhilaassa oli kahdeksan lyhdettä ja tavallisesti me kuormaa tehdessämme nostimme yhden lyhteen kerrallaan, — nyt minä nostin neljä. Minä peitin ruotsalaisen lyhdetulvalla, upotin hänet lyhdepaljouteen. Mutta erään ruotsalaiselle työntämäni raskaan taakan mukana sattui olemaan käärme. Käärme luikersi ruotsalaisen toiseen saapasvarteen. En tiennyt asiasta mitään ennenkuin yhtäkkiä kuulin kamalan hätähuudon ja näin ruotsalaisen hyppäävän alas kuormalta, mustankirjava käärme saappaanvarressa heilumassa. Käärme ei kuitenkaan purrut ja ruotsalaisen tömähtäessä maahan se salaman nopeudella kaikkosi vainiolle. Ajoimme sitä molemmat takaa hangot ojossa, mutta emme saaneet sitä käsiimme. Kuorman eteen valjastetut kaksi muulia vapisivat peloissaan.

Olen vieläkin kuulevinani ruotsalaisen hätähuudon ja näkevinäni hänet häilymässä ilmassa matkalla kuorman päältä maahan.

Nyt me sovimme siitä, että ruotsalainen vastedes hääräisi kohtukiireellä ja että minä nostaisin hänelle vain lyhteen kerrallaan...

Niin me kynnimme ja kylvimme, niitimme ja korjasimme heinät, leikkasimme ja puimme vehnän, — olimme valmiit ja saimme tilimme. Iloisin mielin ja rahoja taskussa taivalsimme kaksikymmenmiehisessä joukkueessa lähimpään kaupunkipahaseen päästäksemme junaan, joka veisi meidät alas itävaltioihin. Päällysmies oli joukossamme, hän tahtoi juoda kanssamme erojaismaljan ja hänellä oli yllään tuo kiiltävänappinen takki.

Ken ei ole ottanut osaa tuollaisiin aavikkotyömiesten erojaiskemuihin hän tuskin voinee kuvailla, kuinka ankarasti siellä ryypätään. Joka mies tarjoo ensin lasin koko seurueelle, — siitä tulee kaksikymmentä lasia miestä kohti. Mutta ken luulee asian päättyvän tähän, hän erehtyy. Joukossa on todellisia gentlemanneja, jotka katsovat velvollisuudekseen tarjota viisi lasia yhteen menoon. Ja jumala auttakoon sitä krouvaria, joka mielii vastustella tällaista ylenpalttisuutta, hänet karkoitettaisiin heti paikalla tiskinsä takaa. Tuollainen kesätyömies-joukkue lyö maahan ja murskaa kaikki mitä sen eteen sattuu. Viidettä lasia ryypättäessä se jo rupeaa pitämään yliherruutta kaupungissa, ja siitä hetkestä alkaen se hallitsee täysin yksin- ja itsevaltaisesti. Paikkakunnan poliisiviranomaiset ovat voimattomat. He yhtyvät joukkueeseen, ryyppäävät yhdessä. Vähintäin pari vuorokautta ryypätään ja pelataan korttia ja tapellaan ja kiljutaan.

Me työmiehet olimme ylen ystävällisiä toisillemme. Välimme olivat useinkin kesän varrella olleet kireänpuoleiset, mutta nyt erottaessa unohtuivat kaikki vanhat vihat. Mitä enemmän ryypättiin, sitä hellemmiksi sydämemme sulivat. Tarjoilimme toisillemme niin runsaasti, että tuskin pysyimme jaloillamme ja tunteittemme pakottamina heittäydyimme toistemme syliin. Kokki, vanha kyttyräselkäinen parraton miesriepu, jolla oli naisellinen ääni, uskoi minulle puhuen änkyttäen norjaa, että hänkin oli norjalainen, hän niinkuin minäkin. Syynä siihen, ettei hän aikaisemmin ollut ilmaissut minulle kansallisuuttaan, oli yankee'in yleinen halveksuminen norjalaisia kohtaan. Hän oli usein kuullut Valdres'in miehen ja minun puhuvan keskenämme hänestä syötäessä ja hän oli ymmärtänyt joka sanan. Mutta nyt sai kaikki unohtua, sillä me olimme kunnon poikia. Niinpä niin, hänkin oli sukujaan vanhan Norjan uljaita poikia, oli syntynyt Jowassa heinäkuun 22:na 1845 ja sen vuoksi meidän oli oltava hyviä ystäviä ja _partners'eja_, niin kauan kuin norjan kieli soi huulillamme. — Kokki ja minä syleilimme toisiamme; ystävyytemme oli kestävä ikuisesti. Kaikki työmiehet syleilivät toisiaan, karaistuneilla käsivarsillamme puristimme toisemme litteiksi ja sitten me haltioissamme hypimme ja tanssimme.

Meillä oli tapana sanoa toisillemme: — Mitä sinä nyt haluat juoda? Täällä ei ole mitään joka olisi liian hyvää sinulle! — Ja sitten me itse menimme tarjoilupöydän taa hakemaan paraimpia juomia. Otimme ylimäisiltä hyllyiltä ihmeellisiä pulloja, jotka komeine nimilippuineen olivat pääasiallisesti hyllyjen koristeena, mutta joiden sisällön me hyvät ystävät tarjosimme toisillemme, joimme ja maksoimme naurettavan suurilla rahoilla.

Evans oli varmaankin ahkerin tarjoomaan »sakin ympäri». Hänen viimeinen silkkipaitansa näytti nyt surkealta, päivänpaiste ja sade olivat haalistaneet sen helakat värit ja hihat olivat repaleina. Mutta Evans itse seisoi kapakan lattialla suurena ja komeana ja tilasi mahtipontisella äänellä kerran toisensa perästä »sakin ympäri». Me muut maksoimme urakassa kolme dollaria tilatessamme kerran »sakin ympäri». Mutta Evans kysyi muitta mutkitta, voisiko hän saada muutaman kerran »sakin ympäri» kuuteen dollariin kerralta. Sillä koko tässä kurjassa hökkelissä ei ollut mitään kylliksi hyvää sellaisille herroille, joita hänellä oli muassaan, sanoi hän. Silloin juuri meidän täytyi käydä käsiksi ylähyllyjen ihmeellisiin pulloihin jotta olisimme saaneet kylliksi kalliita juotavia...

Ylenpalttisen ystävällisenä vei Evans minut hiukan syrjään ja koetti houkutella minut mukaansa talveksi Visconsinin metsiin halonhakkuuseen. Täydennettyään puvustoaan muutamilla uusilla paidoilla, housuparilla ja hankittuaan joukon uusia romaaneja aikoi hän omasta puolestaan, sanoi hän, matkustaa metsiin ja viipyä siellä kevääseen. Ja kevään tullessa taas hän aikoi palata jonnekin vehnäaavikolle. Sellaista oli hänen elämänsä. Hän oli kaksitoista vuotta ollut vuoroin metsissä ja vuoroin vehnäaavikolla ja hän oli jo niin tottunut tähän elämänjärjestykseen, että se nyt sujui itsestään.

Mutta kun minä kysyin häneltä, mikä oli alkuaan johtanut hänet tälle uralle, niin hän ei vastannut — humalaisten tapaan — pitkällä ja surullisella kertomuksella vaiheistaan, vaan tokasi yhden ainoan sanan: Olosuhteet.

— Mitkä? kysyin minä.

— Olosuhteet! hän vastasi jälleen. Eikä hän halunnut kertoa enempää siitä asiasta.

Näin hänet myöhemmin samana iltana eräässä kapakan sivuhuoneessa missä pelattiin noppapeliä. Evans oli hävinnyt pelissä. Hän oli aikalailla humalassa eikä välittänyt rahoista. Kun minä tulin huoneeseen, niin näytti hän minulle muutamia setelejä ja sanoi:

— On minulla vielä rahoja. Katsohan tätä!

Muutamat neuvoivat häntä luopumaan pelistä. Muuan hänen maamiehensä, O'Brien niminen irlantilainen, intti, että Evansin oli käytettävä loput rahoista rautatielipun ostoon. Tästä Evans suuttui:

— Matkarahat saat sinä lainata minulle, hän sanoi.

O'Brien kielsi jyrkästi ja lähti huoneesta.

Nyt Evans kiihtyi. Hän pani peliin kaikki setelinsä ja menetti ne, Hän kärsi häviön tyynesti. Hän sytytti sikarin ja kysyi minulta hymyillen:

— Lainaatko sinä minulle matkarahoja.

Ryyppäillessäni muuatta ylähyllyjen pullojen viiniä olin lopulta tullut hieman hutikkaan. Aukasin takkini napit, otin esille lompakkoni ja annoin sen kaikkine sisältöineen Evansille. Tein sen näyttääkseni hänelle kuinka kernaasti halusin lainata hänelle matkarahat ja jätin hänen omaksi huolekseen ottaa, mitä tarvitsi. Hän katsoi vuoroin minuun, vuoroin lompakkoon. Hänet valtasi ihmeellinen liikutus, hän avasi lompakon ja näki, että siinä oli kaikki minun rahani. Kun hän jälleen käänsi katseensa minuun, niin minä vain nyökäytin päätäni.

Hän ymmärsi väärin tämän nyökkäyksen. Hän luuli minun jättävän kaikki hänelle.

— Kiitos! sanoi hän.

Ja minun suureksi kauhukseni hän pani minun rahojani peliin ja ryhtyi uudelleen pelaamaan.

Aioin ensin hillitä häntä, mutta maltoin sitten mieleni. Pelatkoon ja hävitköön nyt ensin matkarahansa jos haluaa, ajattelin. Mutta kun matkarahoiksi kohtuullinen summa on pelattu, niin otan jäännöksen takaisin.

Mutta Evans ei hävinnyt enää. Hän oli yht'äkkiä selvinnyt ja pelasi nyt viisaasti ja tarmokkaasti. Niin monen toverin nähden hänelle osoitettu luottamus oli muuttanut hänet. Hän istui kookkaana ja vaiteliaana viinatynnörillä joka oli hänellä tuolina ja pani peliin panoksiaan ja korjasi voittojaan. Kun hän hävisi, niin hän seuraavalla kerralla pani kohta peliin kahta suuremman summan. Hän hävisi kolme kertaa perättäin ja pani joka kerran jälkeen peliin edellisen panoksen kaksinkertaisena, lopulta hän voitti takaisin kaikki. Viimein hän pani peliin kokonaista viisi dollaria sanoen, että nyt hän aikoi lopettaa jos hän voitti.

Hän hävisi.

Ja hän jatkoi peliä.

Tunnin kuluttua hän antoi minulle lompakkoni ja minulta saamansa rahat; hän oli tarkoin muistanut summan pelin varrella, Itsellään oli hänellä jälleen läjä seteleitä. Silloin hän yhtäkkiä pani peliin kaikki, mitä hänellä oli. Meidän katselijoiden joukosta kuului ihmettelevää mutinaa.

Evans sanoi:

— Voitinpa tai hävisin, niin nyt minä lopetan.

Hän voitti.

Evans nousi.

— Olkaa hyvä, maksakaa minulle! hän sanoi.

— Huomenna, vastasi pankinpitäjä. Minulla ei nyt tänä iltana ole tarpeeksi rahoja. Hankin huomiseksi.

Evans sanoi:

— Hyvä, huomenna siis!...

Juuri lähtiessämme tuli kapakkaan muutamia miehiä raskain askelin. He kantoivat ruhjottua ruumista — O'Brienin, irlantilaisen ruumista, hänen, joka oli kieltäytynyt lainaamasta Evansille matkarahoja. Joku vehnäjuna oli äsken ajanut hänen ylitseen, molemmat jalat olivat poikki, toinen reiden kohdalta. Hän oli lähtenyt huoneesta meidän seurastamme ja pimeässä joutunut suoraa päätä junapyörien alle. Ruumis pantiin lattialle ja peitettiin.

Yösijan sai kukin hankkia mistä vaan löysi. Muutamat paneutuivat maata kapakan lattialle. Valdresin mies ja minä löysimme vajan kaupungista.

Aamulla kohtasimme Evansin kadulla.

— Oletko saanut pankinpitäjältä rahasi? kysyi Valdresin mies.

— En vielä, vastasi Evans. Olen käynyt kaupungin ulkopuolella kaivamassa haudan toverillemme.

Hautasimme O'Brienin kappaleen matkaa kaupungista. Arkkuna oli laatikko, jonka otimme erään talon edustalta. Kun ruumis oli leikkautunut niin lyhyeksi, oli laatikko onneksi kyllin pitkä. Emme veisanneet emmekä rukoilleet; mutta olimme kaikin tulleet saapuville ja seisoimme hetkisen hatut käsissämme.

Niin suoritettiin ne juhlamenot...

Mutta kun Evansin piti saada rahansa, niin kävikin selville, että ovela pankinpitäjä oli kadonnut. Tämänkin asian Evans otti yhtä tyynesti kuin kaiken muun, se näytti olevan yhdentekevää hänelle. Hänellä oli muuten vielä runsaasti rahoja, hän saattoi hyvin lunastaa matkalipun, ostaa paitansa, housuparinsa ja romaaninsa. Ja nämä hankittuaan Evansilla oli talven tarpeet.

Viivyimme kaupungissa seuraavan päivän iltaan. Ja jatkoimme entistä elämäämme ja joimme kapakan tyhjäksi. Moni työmiehistä oli typötyhjä jättäessään kapakan ja kun eivät voineet lunastaa rautatielippua, niin he salaa hiipivät rahtivaunuihin piiloutuen siellä vehnään. Mutta tuolle vanhalle kyttyräselkäiselle kokille, Jowasta kotoisin olevalle norjalaiselle, luonnisti tämä kepponen huonosti. Hän oli onnellisesti kenenkään näkemättä päässyt piiloon vehnän sekaan, mutta silloin hän ei voinut olla hiljaa, vaan rupesi juovuspäissään naismaisella äänellään vetelemään rekilauluja. Hänet löydettiin ja heitettiin ulos vaunusta. Ja kun miesriepua tutkittiin, niin huomattiin hänellä olevan niin paljon rahoja, että olisi voinut pulskasti lunastaa matkaliput meille kaikille. Mokomakin kitupiikki!

Hajaannuimme kaikille ilman äärille. Valdresin mies osti itselleen pienen ampumaradan eräässä Minnesotan pikkukaupungissa ja kokki lähti länteen. Tyynenmeren rannikolle. Mutta Evans oleilee varmaan vieläkin silkkipaitoineen samoilla seuduilla jaellen rahojaan anteliain käsin. Kesät hän on vehnäaavikolla ja talvet hän hakkaa halkoja Visconsinin metsissä. Se on nyt hänen elämäänsä.

Ja tuo elämä lienee yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa.

ESITELMÄMATKALLA.

Minä aijoin pitää Drammenissa esitelmän nykyajan kirjallisuudesta. Olin päättänyt tällä tavalla hankkia erittäin tervetulleen lisän tuloihini, eikä tämä tapa muuten ollut juuri rasittava. Istuin siis eräänä kauniina kesäpäivänä junassa matkaten mainitsemaani kunnon kaupunkiin. Tämä tapahtui vuonna 1886.

En tuntenut Drammenissa ainoatakaan ristinsielua eikä kukaan tuntenut minua. En myöskään ollut ilmoittanut sanomalehdissä esitelmästäni, mutta minä olin aikaisemmin kesällä raharikkaana hetkenä painattanut viisisataa nimikorttia ja nämä minä nyt aijoin jakaa hotelleihin, ravintoloihin ja suurempiin puoteihin kiinnittääkseni ihmisten huomion esitelmätilaisuuteen. Nimikortit tosin eivät olleet aivan makuni mukaiset, nimessänikin oli painovirhe, mutta kun oli hiukan hyvää tahtoa, niin niistä kuitenkin saattoi arvata, että oli minusta kysymys.

Ja sitäpaitsi oli nimeni niin täysin tuntematon, ettei painovirhe ollenkaan haitannut.

Junassa istuessani tein itselleni selväksi raha-asiaini tilan. Tulos ei vienyt rohkeuttani. Olin tottunut pääsemään monesta pahasta pälkähästä pienin rahavaroin tai vallan rahatta. Tosin en nyt ollut tilaisuudessa esiintymään tuossa vieraassa kaupungissa toimitettavani hienon, esteettisen asian arvoisella tavalla, mutta säästäväisesti elämällä minä kyllä kunnialla suorittaisin yritykseni. Ei mitään tuhlailua! Mitä ruokaan tulee, niin saatoin vallan hyvin iltasittain hämärissä pujahtaa kellariruokaloihin syömään, ja mitä asuntoon tulee niin saatoin majoittua johonkin »matkailijakotiin». Ja mitäpä muita menoja minulla olisi ollut?

Istuin junassa valmistellen esitelmääni. Aijoin puhua Alexander Kiellandista.

Matkatovereina minulla oli muutamia iloisia maalaisia, jotka olivat käyneet Kristianiassa. He naukkailivat tuon tuostakin miehestä mieheen kiertävästä pullosta; tarjosivatpa he minullekin ryyppyä, mutta minä kiitin ja kielsin. Tästä huolimatta he usean kerran tuppasivat lähentelemään minua, humalaisten tavalliseen tapaan, mutta minä en yhtynyt heidän joukkoonsa. Lopulta kai he koko esiintymistavastani ja monista tekemistäni muistiinpanoista huomasivat minun olevan oppineen miehen, jolla oli paljon ajateltavaa, ja he jättivät minut rauhaan.

Drammeniin päästyäni astuin junasta ja vein matkalaukkuni asemasillalla olevalle penkille. Tahdoin hiukan silmittyä ennenkuin lähdin kaupungille. Tuo matkalaukku oli muuten vallan tarpeeton. Olin ottanut sen mukaani vain siksi, että olin kuullut olevan helpompaa saada asunto, kun oli »matkatavaraa». Tämä matkalaukkupoloinen, tehty lattiaverhokankaasta, oli niin vanhuuden runtelema ja maailman laahaama, ettei se ollenkaan sopinut matkustavalle kirjailijalle. Vaatteeni, tummansininen poikkitakki-puku, olivat kuitenkin monin verroin komeammat.

Muuan hotellipalvelija, jolla oli kirjaimia lakissaan, tuli luokseni ja tahtoi kantaa matkalaukkua.

Minä en suostunut. Selitin, etten vielä ollut päättänyt, mihin hotelliin asettuisin, aijoin vain tavata muutamia kaupungin sanomalehdentoimittajia, minä olin nimittäin se, jonka piti pitää esitelmä kirjallisuudesta.

No, mutta johonkin hotelliin kai minun kuitenkin oli lähdettävä, jossain minun kai oli asuttava? Hänen hotellinsa oli ehdottomasti paras laatuaan. Sähkö-soittokellot, kylpyhuone, lukuhuone. Se on tässä aivan lähellä, kappaleen matkaa tätä samaa katua, sitten vasemmalle.

Hän tarttui matkalaukkuuni.

Minä estelin häntä.

Aijonko minä sitten _itse_ kantaa laukkuni hotelliin?

Aijon niinkin. Kun nyt sopii niin, että minun oli kuljettava samaa tietä, niin saatoin vaivatta kantaa matkalaukkuni pikkusormellani.

Silloin mies katsoi minuun pitkään ja huomasi, etten ollutkaan mikään hieno herra. Hän lähti uudelleen junan luo vaanimaan muita matkustajia. Mutta kun hän ei saanut muita käsiinsä, niin hän jälleen tuli minun luokseni ja alkoi toistamiseen hieroa kauppoja minun kanssani. Loppujen lopuksi hän kautta rantain ilmoitti, että hän oikeastaan oli tullut junalle vain minun vuokseni.

No, se muutti asian. Mies oli ehkä jonkun komitean lähettämä, joka oli kuullut minun tulostani, tai ehkä oli työväenyhdistys lähettänyt hänet. Epäilemättä oli Drammenin henkinen elämä hyvin korkealla kannalla, hyvien esitelmien tarve suuri, koko kaupunki jännityksissä. En tiennyt, eikö Drammen siinä suhteessa ollut edellä Kristianiaa.

— Tietenkin te saatte kantaa matkakapineeni, sanoin miehelle. Ja tuli tässä mieleeni, kai siellä hotellissa saa viiniä, viiniä ruokapöytään?

— Viiniäkö? Hienointa viiniä.

— Hyvä, voitte lähteä. Tulen itse myöhemmin. Minä vain käyn sanomalehtitoimistoissa.

Mies näytti ymmärtäväiseltä, kysyin häneltä neuvoa.

— Ketä toimittajista suosittaisitte minulle? En viitsi käydä kaikkien luona.

— Arentsen on merkittävin kaikista, varakas mies. Kaikki käyvät hänen luonaan.

* * * * *

Toimittaja Arentsen ei tietenkään ollut toimistossa, mutta minä hain hänet käsiini hänen kotoaan. Esitin asiani; oli kysymys kirjallisuudesta.

Niin, täällä ei sellaiset asiat herättäneet vastakaikua. Muuan ruotsalainen ylioppilas oli käynyt täällä viime vuonna puhumassa ikuisesta rauhasta, mutta yritys ei onnistunut, ylioppilas hävisi rahoja.

— Minä pidän esitelmän kirjallisuudesta, sanoin minä.

— Niin, kyllä ymmärsin, sanoi toimittaja. Mutta tahdon edeltäkäsin valmistaa teitä siihen että saatte tappiota kirjallisuudestakin puhuessanne.

_Tappiota_ kirjallisuudesta puhuessani! Herra Arentsen oli hauska mies. Ehkä hän arveli minun liikkuvan jonkun kauppaliikkeen asioilla. Sanoa tokasin:

— Tiedättekö, onko työväenyhdistyksen suuri sali vapaana?

— Ei ole, vastasi toimittaja, — työväenyhdistyksen sali on vuokrattu huomenillaksi. Siellä näytetään antispiritistisiä temppuja. Siellä on sitäpaitsi apinoita ja villejä eläimiä. En tiedä muuta huonetta kuin puistopaviljongin.

— Suositatteko sitä?

— Se on suuri, ilmava huone. Hintako? Niin, sitä minä en tiedä, mutta te saatte sen varmaankin hyvin halvalla. Parasta puhua johtokunnan kanssa asiasta.

Päätin vuokrata puistopaviljonkin. Sehän oli hyvin sopiva paikka. Työväenyhdistysten huoneustot olivat sitäpaitsi usein sekä pieniä, että epämukavia. Ketkä kuuluivat johtokuntaan?

Asianajaja Carlsen, turkkuri se ja kirjakauppias se.

Lähdin tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän asui maalla, taivalsin ahkeraan ja pääsin vihdoin viimein perille. Selitin hänelle asiani ja pyysin saada vuokrata puistopaviljongin. Se oli arvattavasti juuri sopiva sellaista harvinaista tilaisuutta varten, kuin kirjallinen esitelmä.

Asianajaja mietti, mutta ravisti päätään.

Eikö? Oliko huoneusto liian suuri? Käsittihän hän kai, että olisi ikävätä, jos ihmisten olisi pakko palata ovelta paikkojen puutteessa?

Asianajaja selitteleikse lähemmin. Hän ei voinut muuta, kuin neuvoa minua luopumaan koko yrityksestä. Täällä oli niin vähän harrastusta sellaisiin asioihin, muuan ruotsalainen ylioppilas kävi täällä pitämässä esitelmiä...

— Niin, hän puhui ikuisesta rauhasta, vastasin minä, mutta minä aijon puhua kirjallisuudesta, kaunokirjallisuudesta.

— Sitäpaitsi olette tulleet sopimattomaan aikaan, jatkoi herra Carlsen. On juuri levitetty ilmoituksia työväenyhdistyksellä pidettävästä antispiritistisestä näytännöstä, ja siellä on vielä sekä apinoita, että villejä eläimiä.

Silloin minä hymyilin ja katsahdin mieheen. Hän näkyi puhuvan tosissaan enkä luullut mahdolliseksi saada häntä ymmärtämään asiaa.

— Paljonko haluatte vuokraa puistopaviljongista? kysyin minä lyhyesti.

— Kahdeksan kruunua, vastasi hän. Muuten on puistopaviljongin vuokraamisesta päätettävä johtokunnan kokouksessa. Parin päivän kuluttua voitte saada asiasta varman tiedon; mutta luulempa jo voivani luvata teille huoneuston.

Laadin silmänräpäyksessä kustannusarvion: kahden odotuspäivän menot laskin kolmeksi kruunuksi, puistopaviljonki kahdeksan, siitä tuli yksitoista; pääsylippujen myyjälle yksi, siis yhteensä kaksitoista kruunua. Neljäkolmatta kuulijaa, viisikymmentä äyriä hengeltä, korvaisi siis kulut, loput sata tai parisataa esitelmää kuulemaan tulevaa ihmistä tuottaisivat pelkkää voittoa.

Tein kaupat. Paviljonki oli vuokrattu.

* * * * *

Löysin hotellin ja astuin sisään.

Palvelijatar kysyi:

— Haluatteko huonetta ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa?