Part 2

Huhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä kenkämyymälästä, tahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta. »Italialaiset» työmiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti italialaiset saivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se virtaili takaisin bulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt asettumalla ketjuun eristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt tulvehtimaan väkeä Pariisin muista osista, mutta niin pian kuin väkijoukko huomasi tämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen akkunoita, kivittää kaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä, jotka suojelivat bulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki kaiken tämän antaakseen poliisille muuta huolehdittavaksi, kuin sulkea katua. Kun poliisi ei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet hevoset säikähdytettävä suunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien muodostama barrikadi sytytettiin sentähden. Asfaltin murtamista heittoaseiksi jatkettiin ja kun tämä oli raskasta työtä, eikä se läheskään tyydyttänyt tarvetta, niin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin. Kastanjapuita ympäröivät, irtikiskotut rautasäleet särettiin pienemmiksi kappaleiksi, särettiin noja-aitoja ja portaiden käsipuita ja kohta tuli minunkin ison, ihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä heitettiin ja huudettiin ja hävitettiin ja paettiin ja palattiin.

Sillä lailla kuluivat tunnit.

Viimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla sotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja kansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin tavoin, mutta heti sotaväen näyttäydyttyä puhkesi kansa huutamaan: Eläköön armeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät suosionosoituksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin ratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia, ruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.

Niin tuli ilta.

Nyt huusivat ylioppilaat:

— Sylkekää Lozé'ta!

Lozé oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä kulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle »sylkemään» Lozé'ta. Kulkue lähti. Ja jäljellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.

Kun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain uudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää kiertotietä...

Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi asunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana olin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan ja minä otin sateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan joukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella kulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehotettiin vakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta ja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä, ja minä vastasin sentähden, että olin iloinen, kun saatoin heitä auttaa. Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä oli ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa, emmekä mahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa hoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi. Pian alkoivat lankut natista ja kohta senjälkeen romahtivat kaidepuut kumoon. Silloin me hurrasimme.

Minä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen mies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut syrjään, ja alkaa se kainalossa astella poispäin. Seisautan miehen ja vaadin sateenvarjoani takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän sanoi että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereittani joukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo sateenvarjo mukanani, kun tulin.

— Niin, mies sanoi, mutta eikö nyt ole vallankumous?

Silloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.

Sitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun tämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat, sekä mies että minä kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit tulivat jälleen ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen kimppuunsa, vastasin minä:

— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous.

Ja sitten otin minä sateenvarjoni ja lähdin...

Iltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja katselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin pimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty ja liikennettä valaisi sentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat jalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa hirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta asfaltia vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.

Sillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään miten suureksi meteli paisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta tapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat osoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä, vaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehoittaa kutakin yksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli naulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.

Mutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.

Poliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin suurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja »sylettiin» häntä, poliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin, missä vaan voitiin ja kun eräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen silloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan. Hän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre Damen kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.

Eräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti erikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt väkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan pitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan. Laukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja vastailtiin mitä suurimmalla kiireellä ja muutamia vangitsemisia tapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukaistuaan pistoolinsa murhaaja astui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti hänen jälkensä ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli Kunnialegionan upseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä kuin olisivat he tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä luovuttaa, — herrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska, niin, suuri osa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi ihmisen; ranskalainen murha- ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä ja leimahtanut ilmi liekkiin...

Eräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan rauhallisena muuatta katua, jolla näin joukon ihmisiä puuhailevan jotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle huudettiin minulle, annettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettu vähän matkan päähän sulkemaan katua ja mikäli minä ymmärsin oli tarkoituksena asfaltinkappaleilla kivittää kaarti maahan ja väkivallalla päästä kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen orjuuteen ja minä kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä. Nyt ei asia enää ollut autettavissa, minä mursin asfalttia. Ja minä en ollut yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin. Roskaväki seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä kuinka kaartin nyt oli käyvä. Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut monta miestä jäävä eloon.

Silloin kuulimme yht'äkkiä komennettavan:

— Painetit ojoon!

Katsahdimme eteemme.

Sama ääni huusi:

— Rynnätkää painetti ojossa!

Ja kaartinkomppania tuli suoraan meitä vastaan.

Silloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra jumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki luotimme, kaiken erinomaisen asfalttimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla onni omistaa hyvin pitkät koivet ja minä osasin niitä käyttää kuin paraskin jänis. Itse sanoakseni en ole vielä koskaan nähnyt miestä, joka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että juostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria vastaan, sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa. Luonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun eellimäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä sekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.

Enkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut...

Parin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen viikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain vahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan vallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton kumoukselliset saivat: poliisipäällikön, »syletyn» Lozé'n täytyi erota.

AAVE.

Lapsuudessani olin monta vuotta setäni luona eräässä Ruijan pappilassa. Minulle tuo aika oli ankara, paljon työtä, runsaasti selkäsaunoja ja torumisia, eikä milloinkaan vapaata hetkeä leikkeihin ja huvituksiin. Kun setäni oli minulle näin ankara, niin vähitellen tuli ainoaksi ilokseni pujahtaa piiloon päästäkseni olemaan yksin. Jos joskus ihmeekseni sain jonkun lomahetken, niin lähdin metsään tai menin hautuumaalle, missä minä sitten kuljin ristien ja hautapatsasten välissä, uneksien, ajatellen ja puhellen ääneen itsekseni.

Pappila oli erinomaisen kauniilla paikalla, aivan Glimman merivirran partaalla. Glimma oli leveä ja täynnä suuria kiviä, sen kohina kuului pappilaan öin päivin, öin päivin. Glimma virtasi osan päivästä pohjoiseen, osan etelään, aina sen mukaan oliko luode vai vuoksi; mutta herkeämättä kuului sen ikuinen pauhuisa laulu ja sen vesi virtasi yhtä nopeaan kesät talvet, olipa suunta kumpi tahansa.

Kirkko ja hautausmaa olivat korkealla mäellä. Kirkko oli vanha puinen ristikirkko ja hautuumaa oli vailla istutuksia, eikä haudoilla milloinkaan ollut ainoatakaan kukkasta. Mutta aivan kiviaidan vieressä kasvoi tavallisesti erinomaisia vattuja, suuria ja mehukkaita vattuja, jotka saivat ravintonsa ruumiiden höystämästä mullasta. Tunsin jokaisen haudan ja jokaisen hautakirjoituksen ja näin uusia ristejä pystytettävän ja näin kuinka ne ajan vieriessä alkoivat kallistua ja viimein kaatuivat jonain myrsky-yönä.

Mutta vaikka haudoilla ei ollutkaan kukkasia, niin kasvoi koko hautausmaa kesäsittäin tavattoman rehevää ruohoa. Ruoho oli pitkää ja sankkaa ja minä istuin usein ruohossa kuunnellen tuulen suhinaa hirveän korkeissa ruohokorsissa, jotka ulottuivat minulle vyötäisiin. Ja kesken tätä suhinaa saattoi tuuliviiri kirkontornissa pyörähtää ympäri, ja sen ruosteensyömä kitinä kuului valittavana yli koko pappilan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä rautapalanen kiristellyt hampaitaan jollekin toiselle rautapalaselle.

Kun haudankaivaja oli työssään, niin minä monasti olin puheissa hänen kanssaan. Hän oli vakava mies ja hymyili harvoin, mutta hän oli hyvin ystävällinen minulle ja kun hän oli luomassa multaa haudasta, niin hän usein varoitti minua siirtymään hieman syrjään, sillä nyt hänellä oli lapiollaan iso reisiluu tai kuolleen irvistelevä pääkallo.

Löysin usein haudoilta ruumiitten nikamia tai hiustukkoja. Ne peitin jälleen multaan, niinkuin haudankaivaja oli neuvonut. Olin niin tottunut tähän, ettei minua ollenkaan kammottanut, löytäessäni tällaisia ihmisentähteitä. Kirkon toisen pään alla oli ruumiskellari, missä oli joukottain luita hujan hajan ja tässä kellarissa minä istuin pitkät hetket näperrellen jotain tai sommitellen lattialle kaikenkaltaisia kuvioita luusiruista.

Mutta eräänä päivänä löysin hautuumaalta hampaan.

Se oli etuhammas, kiiltävän valkoinen ja jykevä. Asiaa tarkemmin ajattelematta pistin sen taskuuni. Aijoin käyttää sitä johonkin, hioa siitä jonkinlaisen pikkukuvasen, jonka sitten sovittaisin johonkin niistä monista ihmeellisistä kapistuksista, joita näpertelin puusta. Vein hampaan mukanani kotia.

Oli syksy ja pimeä tuli varhain. Minulla oli ensin yhtä ja toista hommattavaa ja askarreltavaa ja kului parisen tuntia, ennenkuin lähdin pihan poikki renkitupaan hammastani hiomaan. Kuu oli noussut taivaalle kumottamaan; oli puolikuu.

Renkituvassa ei ollut valoa ja minä olin yksin. En uskaltanut omin lupini sytyttää lamppua, ennenkuin rengit tulivat. Mutta saatoin tulla toimeen uuninluukkujen vetoaukkojen valolla kunhan vain sain pesään kunnon valkean. Lähdin senvuoksi vajaan puita hakemaan.

Vaja oli pimeä.

Pimein päin puita syliini latoessani tunnen päätäni kosketettavan kevyesti, tuntuu siltä kuin näpsäytettäisi sitä yhdellä sormella.

Käännyin äkisti, mutten nähnyt ketään.

Hapuilin käsilläni, mutten tuntenut ketään.

Kysyin oliko siellä ketään, mutten saanut mitään vastausta.

Olin paljain päin, kosketin kädelläni sitä kohtaa päässäni, mihin näpsäys oli sattunut. Sain käteeni jotain jäätävää, kylmää, jonka heti päästin. Tämäpä vasta ihmeellistä! ajattelin. Tunnustelin uudelleen tukkaani, — tuo kylmä oli kadonnut.

Ajattelin:

Mikähän kylmä se lienee ollut, joka putosi katosta ja sattui minua päähän?

Otin sylyyksellisen puita, palasin renkitupaan, tein tulen pesään ja odottelin, kunnes vetoaukosta alkaisi näkyä valoa.

Sitten ryhdyin hiomaan hammasta.

Silloin koputettiin akkunaan.

Nousin seisaalleni. Akkunan takana, kasvot aivan kiinni ruudussa, oli joku mies. Hän oli outo minulle, minä en tuntenut häntä, vaikkakin minä tunsin kaikki pitäjäläiset. Hänellä oli punainen täysiparta, punainen villaliina kaulassa ja öljylakki päässä. En huomannut sitä silloin, mutta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, kuinka minä saatoin nähdä tämän pään niin selvästi pimeässä sellaisellakin puolella rakennusta, minne ei puolikuu paistanut? Näin kasvot kammoittavan selvästi, ne olivat kalpeat, miltei valkeat ja silmät tuijottivat suoraan minuun.

Kului minuutti.

Mies alkaa nauraa.

Se ei ollut äänekästä, tavallista naurua. Suu avautui valkoiseksi kidaksi ja silmät tuijottivat minuun kuten ennenkin, mutta mies nauroi.

Päästin, mitä minulla oli käsissäni ja jäiset väreet hyytivät selkäpiitäni. Nauravain kasvojen hirveässä kidassa, ruudun takana, näen yht'äkkiä mustan aukon hammasrivissä, — sieltä puuttui yksi hammas.

Istuin tuijottaen suoraan eteeni tuskaisan pelon valtaamana. Kuluu jälleen hetkinen. Kasvot alkoivat saada väriä, ensin ne muuttuvat räikeän vihriäisiksi, sitten helakanpunaisiksi; hymy on yhä ennallaan. En ollut tiedoton, tajusin kaikki, mitä tapahtui ympärilläni. Pesävalkea loisti jokseenkin kirkkaasti uunin vetoaukon läpi ja loimu näkyi vastaisella seinällä.

Kuulin tuvan takana olevan kamarin seinällä kellon tikuttavan. Niin selvään näin kaikki että panin merkille senkin, että akkunan takana olevan miehen öljylakin pohja oli tumma, kuluneen näköinen, mutta lakin syrjä taas oli viheriäiseksi maalattu.

Silloin miehen pää vaipuu alas pitkin ruutua, yhä alemmas. Viimein se oli akkunan alapuolella. Tuntui siltä, kuin olisi mies painunut maahan. En nähnyt häntä enää.

Olin hirveän peloissani, aloin vapista. Etsin hammasta lattialta, mutta en uskaltanut kääntää silmiäni akkunasta siltä varalta, että kasvot taas näkyisivät.

Hampaan löydettyäni tahdoin viedä sen heti takaisin hautuumaalle, mutta en uskaltanut. Istuin yhä edelleen yksinäni, enkä kyennyt liikahtamaankaan. Kuulen pihalta askeleita ja arvelen jonkun palvelustytöistä kävellä kopistelevan siellä puukengissään, mutta minä en uskaltanut huutaa häntä ja askeleet kulkivat ohi. Kuluu ijankaikkisuus. Pesävalkea on kohta palanut loppuun enkä minä näe mitään pelastusta.

Silloin puren hammasta ja nousen. Avaan oven ja lähden takaperin kulkemaan renkituvasta, katsellen tarkkaan akkunaan, minkä takana mies oli seisonut. Pihalle päästyäni minä juoksujalkaa painalsin talliin. Aijoin saada tallista jonkun rengeistä mukaani hautuumaalle.

Mutta rengit eivät olleet tallissa.

Mutta minä olin nyt ulkoilmaan päästyäni tullut uskaliaammaksi ja päätin lähteä yksin hautuumaalle. Näin menetellen ei minun tarvitsisi uskoa salaisuuttani kenellekään ja siten ehkä säästyisin joutumasta sedän kynsiin tästä jutusta.

Aloin yksin nousta mäelle, missä hautuumaa oli.

Hammas minulla oli nenäliinassani.

Hautuumaan veräjälle päästyäni minä pysähdyin, — rohkeuteni alkoi loppua. Kuulen Glimman ikuisen kohinan, muuten on kaikki hiljaista. Hautuumaan aidassa ei ollut kunnon porttia, vain holviaukko. Kulkien holvin toista laitaa, kurotan päätäni tarkkaan tähystäen uskaltaisinko mennä edemmäksi.

Silloin vaivuin äkisti polvilleni.

Vähän matkan päässä hautojen keskellä oli tuo öljylakki-mies jälleen. Hänen kasvonsa olivat nyt jälleen valkoiset ja hän käänsi ne minuun päin, mutta samalla hän viittasi minua kulkemaan eteenpäin, edemmäksi hautuumaalle.

Pidin tätä käskynä, mutta en uskaltanut lähteä. Olin kauvan polvillani katsellen miestä, rukoilin häntä ja hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä.

Silloin tapahtui jotakin, joka hieman rohkaisi minua: kuulin jonkun rengeistä askartelevan tallin luona. Tämä elonmerkki sai minut nousemaan pystyyn. Mies alkoi silloin vähitellen etääntyä, hän ei kävellyt, vaan hän liukui hautojen yli yhä viitaten eteenpäin. Astuin hautuumaan portista sisään, mies viittoi minua kulkemaan eteenpäin. Astuin muutaman askeleen. Sitten en päässyt edemmäksi. Otin vapisevin käsin hampaan nenäliina-kääröstä ja heitin sen kaikin voimin hautuumaalle. Samassa silmänräpäyksessä kirkontornin rautainen tuuliviiri pyörähti ympäri ja sen kitisevä ääni kävi luihin ja ytimiin. Lähdin juoksujalkaa kotia. Keittiöön tullessani sanottiin, että kasvoni olivat lumivalkeat...

Monta vuotta on jo kulunut siitä, mutta minä muistan vielä kaiken. Olen vieläkin näkevinäni itseni polvillani hautuumaan veräjällä ja olen näkevinäni tuon punapartaisen miehen.

En voi edes suunnilleen ilmoittaa hänen ikäänsä. Hän saattoi olla kaksikymmenen-vuotias, mutta saattoipa hän myös olla nelikymmen-vuotiaskin. Kun tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin näin hänet, niin tulin myöhemminkin ajatelleeksi tätä kysymystä. Mutta en vieläkään tiedä, mitä sanoa hänen ijästään...

— Monena iltana, monena yönä mies jälleen tuli luokseni. Hän näyttäytyi, nauroi suurella kidallaan, mistä puuttui yksi hammas ja katosi. Oli satanut lunta, minä en enää voinut mennä hautuumaalle pistämään hammasta mullan peittoon. Mies kävi yhä luonani koko talven, mutta hänen käyntiensä väliajat pitenivät. En enää peljännyt häntä niin hirveästi kuin ensikerroilla, mutta hän katkeroitti elämäni ja teki päiväni ylen onnettomiksi. Siihen aikaan minä monasti ilahutin mieltäni ajattelemalla, että saatoin päästä kiusanhengestäni heittäytymällä Glimman virtaan vuoksen aikana.

Sitten tuli kevät ja mies katosi kokonaan.

Kokonaanko? Ei aivan, vaan koko kesäksi. Seuraavana talvena hän jälleen ilmestyi. Yhden kerran vaan hän tosin ilmestyi, sitten oli hän kauvan poissa. Kolme vuotta siitä kun hänet ensi kerran kohtasin, minä matkustin Ruijasta ja olin poissa yhden vuoden. Palattuani olin ripilläkäynyt ja omasta mielestäni aikaihminen. En silloin enää asettunut asumaan setäni luo, vaan kotiini isäni ja äitini luo.

Eräänä syysiltana juuri maata pantuani tunsin kylmän käden koskettavan otsaani. Avasin silmäni ja näin tuon miehen edessäni. Hän istui vuoteeni reunalla katsellen minuun. En maannut yksin huoneessa, siellä oli kaksi sisaruksistani, mutta minä en nähnyt kumpaakaan heistä. Kun tunsin tuon kylmän käden puristavan otsaani, niin minä huitasin kädelläni ja sanoin: — Mene tiehesi! — Sisarukseni kysyivät silloin minulta, kenelle minä puhuin.

Kun mies oli istunut hetkisen hiljaa, alkoi hän huojuttaa yläruumistaan eteen ja taaksepäin. Huojuessaan hän kasvoi, tuli yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, kunnes lopulta huojui miltei katonrajassa, ja kun hän ei enää nähtävästi voinut pitemmäksi kasvaa, niin hän nousi, meni äänettömin askelin vuoteeni reunalta lattian poikki uunin luo ja katosi uuniin. Seurasin häntä kokoajan tarkkaan katseellani.

Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin lähellä minua kuin hän silloin oli; saatoin katsella häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli sisällyksetön ja sammunut, hän katsoi minuun, mutta ikäänkuin ohitseni, suoraan lävitseni kauvas toiseen maailmaan. Panin merkille, että hänellä oli harmaat silmät. Hän ei liikahuttanut kasvojaan eikä nauranut. Kun työnsin hänen kätensä otsaltani ja sanoin: Mene tiehesi! siirsi hän kätensä hiljaa pois. Niinä minuutteina, jotka hän istui vuoteeni laidalla, hän ei kertaakaan räväyttänyt silmiään...

Muutamia kuukausia myöhemmin, kun jo oli tullut talvi ja kun minä jälleen olin kotoa poissa, olin jonkun aikaa kauppias W:n luona puoti- ja konttoriapulaisena. Tällöin minä kohtasin tuon mieheni viimeisen kerran.

Lähden eräänä iltana huoneeseeni, sytytän lampun ja alan riisuutua. Aijon kuten tavallisesti panna kenkäni käytävään palvelijattaren kiillotettaviksi, otan kengät käteeni ja avaan oven.

Tuolla hän on käytävässä aivan edessäni, tuo punapartainen mies.

Tiedän että viereisessä huoneessa on ihmisiä, enkä senvuoksi pelkää. Mutisen ääneen: — Siinäkö taas olet! — Samassa mies avasi suuren suunsa ja alkoi nauraa. Tämä nauru ei enää minua hirvittänyt mutta tällä kertaa se kiinnitti tavallista enemmän huomiotani: puuttuva hammas oli paikoillaan.

Ehkä oli joku pistänyt sen mullan peittoon. Tai ehkä oli se kaikkien näiden vuosien kuluessa murentunut tomuksi ja yhtynyt muuhun tomuun, josta se oli eroitettu — Jumala sen tiesi.

Mies sulki suunsa, kun minä vielä seisoin ovessa, kääntyi ja lähti kulkemaan portaita alas.

En ole senjälkeen nähnyt häntä milloinkaan. Ja siitä on nyt kulunut monen monta vuotta...

Tämä mies, tämä punapartainen airut kuolon mailta on tehnyt minulle paljon pahaa, saattamalla osan lapsuuttani niin hirvittäväksi. Olen myöhemmin nähnyt näkyjä useammin kuin yhden kerran, olen monasti eläissäni huomannut sellaista, mitä ei voi selittää, mutta mikään ei ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tuo mies.

Ehkä hän ei kuitenkaan ole vain vahingoittanut minua. Tätä olen usein ajatellut. Voihan olla, että hän ensimmäisenä antoi minulle aihetta oppia puremaan hammasta ja olemaan kova. Olen myöhemmin elämäni varrella silloin tällöin tarvinnut tätä oppia.

VEHNÄAAVIKOLLA.

Koko kesän 1887 minä olin työssä Dalrumplen farmilla Punaisen virran laaksossa Amerikassa. Minua lukuunottamatta oli siellä kaksi muuta norjalaista, yksi ruotsalainen, kymmenkunta irlantilaista ja muutamia amerikkalaisia. Meidän pienessä farmipiirissämme oli kaikkiaan noin parikymmentä miestä töissä — pieni murto-osa koko farmin monisataisesta työmiesjoukosta.

Vehnäaavikko lainehti vihreänkeltaisena ja äärettömänä kuin meri. Ei näkynyt ainoatakaan rakennusta lukuunottamatta omia tallejamme ja makuuvajojamme keskellä aavikkoa. Siellä ei kasvanut puuta, ei pensasta, vain heinää ja vehnää näkyi niin pitkältä kun silmä kantoi. Ei siellä ollut kukkiakaan, vain silloin tällöin tapasi vehnävainiolla villin sinapin keltaisia kukkavihkoja. Sinappi oli aavikon ainoa kukka. Tämä kasvi oli laissa kielletty, me kiskoimme sen juurineen maasta, veimme kotia ja poltimme.

Eikä ainoakaan lintu laulanut, ei näkynyt muuta eloa kuin vehnävainion aaltoilu tuulessa emmekä kuulleet muita ääniä kuin miljoonain heinäsirkkain ijänikuisen kirkunan — aavikon ainoa soitto.

Kaipasimme kiihkeästi siimestä. Kun ruokavaunut tulivat ulos vainiolle meille päivällistä tuomaan, niin heittäydyimme vatsallemme vaunujen ja hevosten alle, saadaksemme edes hiukan siimestä siksi aikaa kun syödä ahmasimme. Helle oli usein polttava. Kävimme puettuina hattuun, paitaan, housuihin ja saappaisiin, siinä kaikki. Vähemmällä vaatteella ei tullut toimeen, sillä aurinko olisi paahtanut kuoliaaksi. Jos paitaan tuli reikä työssä ollessa, niin paistoi aurinko reijästä ihon haavoille.