Part 3

Sulle he paljon on jättäneet tietämätt', tahtomattansa, itsensä tänne unohtaneet — vieneet rihkamansa.

On kuin kasvi niin ihmeellinen täyttäis jok'ainoan loukon, kukkia kantaisi oksat sen lukemattoman joukon.

Puun sen tunnen luonani nyt, puun sen huumaavaisen, johon on jokainen ympännyt sielunsa matkalaisen.

Hiljainen vieras

Kiitos, elämä, antisi eestä, täyteiset maljat pöytääni kannoit; maistoin kyllä, ja myönnän kyllä: parhainta puolestas kaiketi annoit Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää.

En ylenkatsonut oo sua koskaan (en niin hulluksi koskaan tulle), niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden melkoisen olen velkaa sulle (jos en ehkä sun lahjoistas niin sun oppikoulustas).

Kiitollisuuden siitä ett' luonas oppia sain mitä tarvitsinkin: puhele ääneen, kuuntele hiljaa, aattele hiljaista hiljemminkin. Mitäpä nyt aattelen, haasta en, kiitän vain, ja laulelen:

Katso, ma kaikkea antias maistan, nyökkään sulle: maljasi, vaari! pehmeä tuolis on, tyttäres auliit, hieno on viini, ja kuohuva. Hiukkasen maistan, hiukan kastan huuliain.

Mutt' älä pahastu, jos näet kerran tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä. Aattele: jospa se mies ois kerran armaan unosen helmaan käynnä, jospa se oikeuden ottanut ois vaieta ja mennä pois. Vapaasti ja julki

Soturi

Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties.

Kuolo kell' on eessä, — hei, sotamies — olkoon otsa seessä, poissa vihan ies.

Vääryys on vastass', — hei, sotamies — hohtaa haarniskastas auringon lies.

Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties.

Haukka

On tilaa taivahalla. On äärtä yllä, alla. Tuul' viuhuu siivissäni mun ja aurinko on mun. Ei viha, ystävyys mun luokseni voi kantaa, ei talvi, kesä, syys, voi mitään mulle antaa; mun on vain totuus ylhäinen, jääkylmä, ikuinen. Mun silmäni ei pettäneet ma vaikka katsoin aurinkoon, mun siipeni ei uupuneet, vaikk' yli vuorten noussut oon. Mun kotini on avaruus, mun määräni on jumaluus. Kun uuvun kerran, putoan, ma korkealta putoan.

Myyrä

Mikä pauhu kattavi maata! Miten valo on räikeää! Vuoks melun en kuulla saata, valon paljoudelta en nää.

Pois täältä. Toivottomuuteen hukun, jos vain tänne jään. Pois, syvälle, hiljaisuuteen, maan povehen himmeään. —

Nyt ylläni pauhata sietää. Ja pyytehet raivotkoon. Niist' en nyt aijo ma tietää; nyt syvällä, syvällä oon.

Minä kaivan karua maata, teen tunnelit syvyyksiin; minä tahdon rauhani taata, ja en luota ma ihmisiin.

Niin, heille, tuoll' yläpuolla, mun muistoni kuolkohon. He ei voi minulta kuolla. He yhäti luonani on.

Yhä seuraan kaikkia heitä joka tiimoin ja tuokioin. Minä valvon elämän teitä. Minä maata vartioin.

Ne on luonani juurillansa pien' korsi, ja vahva puu, joka korskalla kruunullansa päin pilviä kurkottuu.

Saan tuntea kuinka ne varttuu; solukasvun kuulla saan; ja nähdä voin, miten tarttuu ne maahan juurillaan.

Voin tuntea elämyksen mitä herkimmän, salaisen, tuta siinäkin kärsimyksen, koko kohtalon ihmisen.

Maan elämän kohtaloissa yhä mukana elävä lien, mut pinnan tuulista poissa, pois parvista meluajien.

Tuutulaulu

Suvut uudet nousee, vanhat katoaa. Alati, alati ajan hammas nakertaa, seinäseppä hakkaa, koi syö.

Turha vaiva, hukkatyö. Lakkaa, lakkaa, vaivu nukkumaan. Miksi heräsitkään mailinaan olemattomaan, tietämään, tuntemaan miksi heräsitkään!

Mitään ethän tietää voi. Turhaan rintas kapinoi. Paljon tiedät, tietäen aallonkäynnin allas, keinuen, keinuen, heräten, haihtuen aallon leikkiin allas.

Varjot

Hst! — Varjoin maailmassa sa ootko milloinkaan heit' käynyt katsomassa, jotk' eivät milloinkaan

voi päästä lepohonsa, ei mullan rakohon? He eivät pääse konsa maan mullan rakohon,

vaan kotiansa vailla iät kaiket kulkevat. Kai kuollehilla mailla he kerran kulkevat,

niin koskaan väsymättä iät etsein itseään kuin koskaan syntymättä he etsi itseään.

V

Vainajien kysymys

(Tampereen vapautuspäivänä 1921)

Nuo muistot kalliit, katkerat niin taas vaativat äänensä kuuluviin ja kysyvät altista mieltä. Jos mitkään, niin tämä seutu lie, jos mitkään, niin nämä päivät lie kai täynnä muistojen kieltä.

Kera keväisten päiväin ne heräävät, tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät. Tilat arkiset ei niille riitä. Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo, katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo, joka talosta tulvii niitä.

Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin veri viikkojen luoksi ne vievät näin ja hetkien, jotk' on jo poissa. On kuin taas jyskisi kanuunat, tuliluikut räiskisi, taivahat ois liekkien purppuroissa. —

Nämä päivät on päiviä vainajien. Niin ystävä niinkuin vihollinen nyt olkohon likellä meitä. He saapuvat luoksemme haudoistaan, tilin vaativat meiltä he uhreistaan. Voi, jos emme kuuntele heitä!

Ei juhlat voi heitä tyydyttää. Vain sydänten kielen he ymmärtää, se voi heille rauhan antaa. He kysyvät meiltä: — Kun hetki on, me voimmeko, saakka kuolohon, saman uhrin maallemme kantaa?

Kutojat

Näin joskus, kun päivä on mennyt ja saapuu hiljainen yö, minä vasta tunnen sen nyt kuin täytenä sydän lyö.

Se on äkkiä täyttynynnä ihan tuhlaten tulvilleen, se on naurua, nyyhkyä, ynnä kuin hyökyä merten veen.

Sitä kuuntelen ihmetellen ja melkeinpä peljäten — täys, humisten, läikkyellen, on huoneeni hiljainen.

Unet saapuvat piiloistansa minut kutsuen katsomaan: ne elämänkangastansa yhä kutovat ahkeraan.

Se kangas on ihmeellinen — alun ammoin on syönyt jo koi — mut uutta on syntyminen, käy polkuset, pirta soi.

Kude hauras, niidet heikot. Ei touhusta tulosta lie. Miks unet, ne virkeät veikot, yhä sukkulata vie?

Ei kysy ne mitä ja miksi, ne kutovat, kutovat vain: näen eteeni piirtyviksi kipukankahan kudelmain.

Valo säihkyy pinnasta kankaan, sen ylitse varjot käy! — ei kutojat muistelevankaan koin hampaan tuhoa näy.

Sitä katson, en käske, en kiellä. En muista, on pitkällä yö. — Miss' unet on, totuus siellä ja kauneuden hukkatyö!

Tervehdys merelle

Meri, meri, ole tervehditty! Meren henki, ota minut luoksesi ja koettele minua: vieläkö kuulun sinulle.

Meri! Sinä olet suuri. Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja,

sinun laineesi kiertävät koko maapalloa, lakkaamatta ylistäen sinua. Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä, ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä.

Meren aalto, ole tervehditty! Kanna tervehdykseni yli kaiken meren, kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin, kanna tervehdykseni ympäri maan piirin ja solmia se vyöksi maapallon ympärille.

Meri! sinä olet suuri, sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa,

sinä olet kirkas kuin lapsen nauru, viileä sinä olet kuin sielun rauha. Äänetön sinä olet kuin iäisyys. Mutta syvällä uumenissasi sinä elätät hirviöitä, joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt. — Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu, mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat!

Meri, sinut tahtoisin juoda sieluuni, sinun viileän kirkkautesi, viimeiseen pisaraan asti.

Tahtoisin juoda sinut kuiviin ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan. Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi, katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun.

Ja laivat ne lähtivät —

Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät.

Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan? Olet aivan oudolla miellä! Ilon näitkö sä nousevan haudastaan syvält' jostain, rinnassa siellä?

Tosin nääntymys paina ei suonissas, ei horna sisällä polta, kuin ennen, et kalva olentoas joka tuokio tuokiolta;

mut punniten katsotko menneeseen, vai hyljitkö vastaisuutta? yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen taot ehkä jo tuskaa uutta?

Et aattele tuota. Sa ihmettelet vain ett' olet nyt, olet tässä, ett' huuliltas sanat voitolliset ovat lauluksi helähtämässä:

Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät.

Mysterio

Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan. Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan. Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks, suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks.

Kuin keskessä hehkuvan auteren. Kuin tuoksussa ulapan suolaisen. On tyhjästä syntynyt ihme uus, on tuskaisen-suloisin toivottomuus.

On loppunut liike. Paikalleen jäi kierto maailman uupuneen. Käsvartensa levitti Kauneus kuin omaa sen oisi kaikkeus.

On yhtynyt toivo ja toivottomuus, on seonnut uni ja todellisuus. Olen verhottu kultaan ja purppuraan. Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan.

Satu

Mitä oli, mitä meni? — Mitään ei, ei milloinkaan. Kuka kulki ohitseni? — Eihän ketään ollutkaan. Oli unennäkö vain, leikki aaltoin keinuvain, tuulen kulku rannan kaislikoissa.

Yks on totta: leikki lasten. Yks on varma lupaus: touhut satukuningasten, satu, uni, unohdus. Sauhu ilmaan hajoaa. Unho peittää nukkujaa. Mitään ollut ei, ei mitään ole poissa.

Unohtunut

Vapauden tunnen kuin en milloinkaan — vapahaksi kun en koskaan tullutkaan.

Unohduinko? — Minne? Katu, kivilles? Kentät, kukkiimme? Ilma, sinehes?

Enhän tiedä — taikka senkin unohdin. Enhän muista vaikka kuollut olisin.

Oodi

Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut; maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin; ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä koskaan ei ollut.

Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn lailla kiitää, hulluna, juopuneena. Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse unias vaanii!

Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin, vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen, oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja, hyödytön laulu —

niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä, itsekkäänä, painolla synkän tahdon, tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään välkkyvän oodin.

EPILOGI

Mi jälkeen jäi, se jäljess' olkohon. Sun työs on varma: täyttymys se on, ain' on se valmis — kiitos kohtalolle! täys täyttymystä, valmis tuomiolle.

Sun työs on vastaanottaa Kaikkeus, sun palkkas kipu, kuolo, unohdus. Sa täytä tuntoas ja aavistusta. Sa kiitä osaas, osas unohdusta.