Part 2

Mut kuitenkin, itsensä kutsutuksi lie tuntenut hän. Ja hän hapuillut oli jotakin silti, ja uneksinut. Runon kärsimyskalkin sakkaan asti hän sai hetk' hetkeltä tyhjentää, mut ei tuta riemua — kirkkahasti kun kuplii runo ja hyrsyää, kun kyynel muuttuvi timantiksi, veripisarat kiviksi kallehiksi. — Vain syntymistuskan tunsi hän, mut mitään ei nähnyt syntyvän.

Kuin suuri hän silt' oli rohkeudessa! kun Mestari saapui ja haastoi näin: Jätä onnesi elossa rauhaisessa, jätä perhosriemusi, ystäväin, ota sauvas ja vyötä kupehes, mua seuraten, astu matkallesi olet astuva tuskaan ja koettelemukseen — minun riemuuni, itsesi unhoitukseen.

Se mies, se houkka, se kummallinen, Hän vähässään oli uskollinen.

Anarkisti

(Kuvaelma)

Henkilöt: Nemesis. Matti.

NEMESIS (tulee, seljässä visaiset siivet, mukanaan tuntilasi, kyynärä, ohjat, ies, ruoska)

Yö tai päivä: piippu piipun jälkeen täyttyy, tyhjenee, Matti makaa sohvallaan, ei mitään hyödyllistä tee; aina lukee kirjojansa, imee suurta piippuansa, silmu silmukalta kutoo suurta haaveverkkoansa. Kuinka usein saapunenkaan luokses työtä antamaan, nään sun uneksivan tuossa makaellen rentonaan niinkuin itse Juppiter sa oisit saliss' Olympon, voisit tuhlaella aikaas, elämäs ois loputon. Kurja narri! Ohitsesi kiitää päiväs lyhyet; katso tuntilasiin: (näyttää tuntilasia) hukkaan vuotaa hietajyväset. Jumalat on mitanneet sun elonhetkes eeltäpäin, määränneet sun työsi laadun viisahasti, niin tai näin. Kas niin, astu ikeen alle. (Nostaa ikeen Matin vatsalle ja selvittelee ohjasperiä) Minä kynnän. Vakohon! — Muista, Manalassa huono paikka niskureilla on: armojärjestyksen mukaan syntisiä keitetään, pirut vielä pistelevät terävällä piikillään. (Matti nauraa) Ei saa nauraa! — Luoja vaatii uhrit, veroroposet. Jumalall' on onnen ohjat, Luojall' lykyn avaimet.

MATTI (on maannut suuri sammunut piippu kourassa, vieressä läjä kirjoja. — Työntää ikeen vatsaltaan lattialle)

Ole vait! — Mitä voin minä aatoksille. — Mun aatoksein käy armain tein kera Paanein, Nymfein ja Sileenein elojuhlille maallisille. Mun aatokseni käy polttavin tein kera läikkyvän ihmisveren yli aikojen läikkyvän meren.

Mun sydämein ja mun aatoksein tulinuolen viskata tohti yli Paanin veren, yli ihmismeren ikivaltojen kylmiä kasvoja kohti.

NEMESIS (puistelee Mattia)

Herää, herää, hullu mies. Kauhea on synnin ties. Käskyt ankarat on mulla: Juppiter ja Moirat mun käski lääkäriksi tulla vaarallisen hourailun. Kirjasi pois aion viedä. (Ottaa yhden kirjoista. Sitä selaillen:) — Vaarallisin leikkikalu lapselle on kirjanen. — Ne on ihmistyötä. Tiedä! ei oo niitten uhkanhalu mieleen meidän, jumalten. Jospa jumal'eepoksia lukisit — tai romaania! Mutta — filosofiaa — se on selvää kapinaa.

Katso, näin on Matin työ: Tuoss on paikat askelilles (näyttää tuumia kyynärästä), raja tuoss on aatoksilles (näyttää ruoskaa); ikees ota (ojentaa iestä), nuku, syö, jumalille vero anna, palkka taivahassa kanna.

MATTI (on edellisen repliikin aikana sytyttänyt piippuunsa. Nousee)

Valheen hengillä kuljet, ja valheella uhaten kurjat almut vatsahas saat, kielelles kostukkeen. Juppiter kuollut on ammoin. On kuollehet jumalat kaikki, Monat on poissa, ja niin kaikki sun kaltaises; kaikk' on he menneet niinkuin haihtuu ilmahan sauhu. (Puhaltaa savua) Ihminen liekillään heidät polttanut on. Tunnetko liekin sen, joka ihmisen rinnassa leimun? Lahja Prometeun on tälläkin alttarillani! (Näyttää piippua) Karta, Nemesis, sen tulta, ja loittone kauaksi täältä taikka sa polttaa voit siipesi voimalliset. Viimeinen olet kerjurilaumasta vanhan Olympon, henkiin jäänyt vain vuoks oman kurjuutes; sulla on rengin luonto ja rengin julkea naama, siihenpä mieleni ois iskeä nyrkilläin. Jos olet viisas vielä, sa kiiruhda Kaaronin purteen, vie nämä terveiset: viimeinen saapuja oot.

Auringon kasvojen alla ja alla tähtisen taivaan ihminen elää nyt, sinne hän kuolee myös. Maan hän askelin mittaa, eetterin henkensä voimin, syltä yks hiekassa maan hautansa mittana on.

(Esirippu)

III

Väsymys

Oi Luonto-äiti käyn luokses nyt. On pääni raskas ja väsynyt.

Ma ajatella koin elämää, mut mitään voinut en ymmärtää,

vain turhuus, hulluus ol' edessäin, sen sfinksinkasvot tien päässä näin.

Oi iki-äiti sun rinnastas ma tahdon juoda sun maitoas;

kun vereen saan sen ja sydämeen, ma sfinksin eteen käyn uudelleen.

Kevään tulo

Aurinko ampuvi kultanuoliaan päivä päivältä tihentyvin parvin, päivä päivältä kauemmas pohjoista kohti. Jokaisen hangen harjalle ne sataa, kylkeen jokaisen mäen; kaikkien talojen akkunoissa ne välkkyvät; jokaisen sydämen lävitse käyvät jättäen jälkeensä hennon kipinän, joka kytee ja kytee ja paisuu liekiksi, täyttäen jokaisen rinnan, loistaen jokaisen ihmisen silmistä.

Niinpä muuanna päivänä humisee lämpöinen tuuli. Räystäät soittavat aamusta alkaen; purot paisuvat, jäät tummenevat; taivaanrannassa leijaa harmaja usva; ensimmäinen pyöreä pilvi, kesän pilvi, liukuu pinnalla korkean, sinisen taivaan.

Auringon silmä katsoo rävähtämättä liikkumatonta maailmaa. Kuuletko silloin kaukaisen humahduksen kautta mäkien, metsäin ja aukeitten rantain — Kevät saapuu, kevät saapuu! Sen ratsut nelistävät ylitse heräävän maan, laukaten kepeästi, kuin lentäen, harja hulmuten tulta jotta silmäsi sokaistuvat.

Oletko valmis silloin? Taidatko hypätä ohitsekiitävän ratsun selkään? Ilman satulaa, ilman ohjia taidatko laskea ylitse heräävän maan?

Heinäkuu

Kuljin, kuljin kankahilla kesän kultaisen. Nukuin metsätaipalilla alla kuusien. Pihka tuoksui, kilvan kukki ruohot, kanervat, puusta puuhun kutoi lukki seitit hohtavat.

Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu. Eilinen lie ollut ennen. Huomen unohtuu. Mistä tullen, minne kulki? — tieskö itsekkään? Luonto sylihinsä sulki, metsä huumas pään.

Matkalaulu

Pilvet peittää taivahan, ja ilta pimenee, vaimentuva tuulenhenki puissa hymisee.

Kunnahalta kunnahalle koukertelee tie. Matkaa vielä penikulma, toista, ehkä lie.

Kartta ties, on kylä liki lahden perukkaa; kuulin: aamupuolla sinne laiva poikkeaa.

Viel' on matkaa, mutta aikaa onhan sitäkin, vaikka laulun aikomani sanoiks laatisin,

uupunehen mielen laulun, kirkkaan, riemukkaan, vangiten sen askelteni tahtiin raukeaan.

Laukku painaa hartioita päivät yhtenään, pieksusaapas hankaa veriin kehnon kantapään.

Yksin läksin matkahan, mut parhaan seuran sain: kesä löysi käteni ja käypi rinnallain.

Päivät, yöt kuin kukkasihin vyötyt kulkueet. Linnut laulaa. Hymyy taivas. Kimmeltävät veet.

Kesä, kesä, tahtos jälkeen johda kulkijaa, joka nöyrin mielin aikoo antis omistaa.

Suvipilvet, onnen pilvet —

Suvipilvet, onnen pilvet peittää taivahan. Liikkumatta lepää pinta laajan ulapan.

Niinkuin tyttö kenkiänsä nauhaan pujottaa, niinpä päivät aurinkoiset ohi vaeltaa.

Siin' on onni — ajatella — aika etenee, kultapäivät kalliit, kalliit hukkaan hupenee.

Siin' on onni — hymyhuulin nähdä — vaihtuvat taivahalla suvipilvet lumivalkeat.

Poutapäivä

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla. Pihlajanoksan varjo aitan seinällä. Ruskettuneet lapset marjaropeineen. Niityllä torkkuva hevonen, takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni ollakseen varma ja levollinen. Tuntee olevansa tarpeeton tarpeettomassa maailmassa, jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän niin lapsekkaan avuttomana haparoivan, kompastelevan, kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko kuinka se paistaa! Maa heilimöi, pääskyt livertävät, meri säihkyy, pihlajanoksan varjo keinuu edestakaisin aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa. Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Koli

Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin taivaanrannan ruskohon kuvastuu. Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin, syrjään jättäen tiet.

Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin kukkaset pois, huvikulkijat pois, pois myös maalarit, mestarit näköalain.

Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi. Pilvet lensivät, harmailla siivillään viistäen vuorta; ja satehen kuurot vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas selkeni hetkeksi taivas. — Auringon säteet kultasi seutua jylhää.

Nousinpa silloin louhista vierua pitkin suoraan hartehille Ukko-Kolin. — Silmäni mun kuin keksivät riemuiten kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin! Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan, katselin riemuin kovia muotoja sen, joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet, maajään ankara paino ja vetten vuo.

Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet; tuolta on lohkare irti tempaunut. — Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen, pysty vielä ja terve, mut pinnassaan pitkien vuosien uurtamat arvet.

Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa, metsän keskestä särmänä nousevaa, kuinka se välkkyi, märkänä satehesta, syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin. Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä siivoten papereita ja roskaa muuta jälkeen kesän ja joukkojen julkeain.

Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä, vaiti, ja siivin liikkumattomin. Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla, katsoa kyllin, ja kyllin hengittää raikasta, kirpeätä syksyilmaa. Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain, ylitse järven, vaahtona kuohuvan.

Erojaiset

Kuun silta kromikeltainen käy ylle kylmäin vesien ja jäisten kaislarantain. Sen sillan ääriä ei näy. Yön tyhjyyteen sen holvi käy mun uniani kantain.

Ne kaikk' tän'yönä saapuivat, ne silmiänsä hieroivat kuin lapset herätessään: yks hento niinkuin henkäys, yks — irstas yökön-elämys, yks panssarpeittehessään.

Ja kullakin on maljanen, niin pieni, mut niin täyteinen, täys mykkää kaipausta. Ne mereen maljat tyhjentää. Kuin neste kallis kimmeltää! Kuin meri musta, musta! —

Nyt hiipivät ne yhtehen, käs' toisen liittyy toisehen. Ne hiljaa karkeloivat. Kuin karnevaaliruhtinaat! Mut hautajaiset autuaat niill' on, ja onpa oivat.

Ne puhaltaa mua kasvoihin, ne katsoo silmin suruisin, ne nyökkää päätä mulle. Ne karkelee mun ohitsein, ne sanattomin hyvästein käy tielle kullatulle.

Mik' ihme yhtehen ne toi? Kuin sovussa ne olla voi, tuo tuolle kättä antaa? Toi erojuhla yhtehen, ja tie, mi kerran viimeisen kuun siltaa pitkin kantaa.

Molok

Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks, anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks;

kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin, päivät uneksuin ja olin valvehilla öin.

Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään.

Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en. Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen,

hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan, nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan.

Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää; salaa imunystyränsä ihoon lähettää.

Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun. Sokeana antausin sen juhlakutsuhun.

Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain, luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain.

Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join. Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. —

Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon — omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon.

Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin, sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin.

Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei, mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei.

Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin — omaa sydänvertani sen maitona ma join.

Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys. Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys.

Mitään en ma omista. En ole itseäin. Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin

ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa, jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa.

Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi; yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi.

Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin.

Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys.

Kevätruno

On viikon vettä vihmonut ja tuossa on sen työ: on salaa kevät puhjennut kun vaihtui viime yö.

Kohtsiltään syttyy nurmikot ranunklein kultatuohuksiin ja kaikki kolkot kalliot ne peittyy kukkasiin.

Näen ihmehen ma edessäin. Mut sille kuulu en. Kai syrjään kevähästä jäin. En myönnä kieltä sen.

Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin jo kevät puhkeaa, jo huokaa metsät havahtuin, jo herää kylmä maa!

Mut sydän vartoo, vaikenee, vain hiukan hymähtää — se kuuntelee, se katselee, mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan se todistanut ois, kun vuodet tuuppi toisiaan ja häipyy ohi, pois.

Kuin silmäinlumett' oisi tuo kaikk' ympärillä sen, vain valhetta, kuin pelko luo ja harha aistien.

Kuin totta vain ois sittenkin sen oma kaipaus, sen verenlyönti tulisin, sen rohkein aavistus.

Sa sydän, vanhempi sa oot kuin aurinko ja maa! Vaikk' seirenit sua kutsukoot, sua ei ne silti saa.

Sa itse syksyt synnytät ja talvet, keväimet; ne todemmat on, täydemmät kuin kaikki entiset,

nuo, jotka saapui houkuttain, niin paljon luvaten, mut jättäin heikon riemun vain ja heikon murehen.

Nuo muistot silti saattajas sun tielläs olkohon kuin askeljäljet astumas, jotk' takanasi on,

kun yksinäisin hetkin käyt yl' kuiluin syvimpäin, kun ohjaavat sua untes näyt sun kohtaloitas päin.

Katsastus

Miks en valmis ma oisi omani omistamaan? Miks en maljaani joisi sakkahan pohjimpaan?

Pelko ei puolitiehen askelta jättää saa; Hornassa käynehen miehen täytyy uskaltaa

vaakalautahan lyödä näkynsä jokainen, kalliisti kuololle myödä hyvä ja alhainen.

Näyt ne arkalastaan esihin tuotakoon. Itseppä niistä vastaan. Itse niissä ma oon.

Karaistu Hornan öissä niistä jok'ainoa on, niillä on pahankin töissä oikeus armohon,

niillä on omanansa armon runsaus, niillä on muodoissansa oikea vapaus;

jokainen oikku niitten mailma on itsessään, hyvien henkein ja hiitten veren mä niissä nään.

Niillä on oikeus ääntää omasta tahdostaan, niillä on oikeus kääntää auringot paikoiltaan,

niillä on oikeus ylväin polttaa ja myrkyttää, tuhkaan kuumahan kylväin totuuden lause tää:

Katso, ne Graalia kohti jokainen uneksivat, alttiiksantaa ne tohti sen, mitä tunsivat;

niihin ei lait yllä, mailman ei viisaus; niillä on lakinsa kyllä: oikku ja vapaus.

IV

Nuori Kain

Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta, missä kasvavat korkeat, ihanat puut, oksat köyrtyen raskaina maata kohti painosta suurten, mehuisten hedelmäin. Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä, ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin ankara haava, karvaisen kontion lyömä sylipainissa äsken.

Karhun turkki on hänen olkapäillään. Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu; silmät varjossa tuuheitten kulmien alla; kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen. Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen, vilvoittaakseen päätään ja haavojansa joen raikkaassa vuossa.

Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa lempeä olla, se vihasta ärjyä voi. Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu rikkaat kohtalot sukujen vastaisten. — Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa käy rannan hiekkaan.

Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää ruohostossa uhaten leimuaa. Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. — Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy, nostaen kepeästi painavan nuijan, ääneen nauraen omalle voimalleen, iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu ja murskana kallo.

Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa kurkussa käydä, hurme punainen pursuu kuumana suusta ja sieraimista. — Kain, hän kyllältään juo pantterin verta, otuksen nylkee ja taljan täplikkään paiskaa harteillensa, lämpimän vielä. Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan jumaluhriksi heittää.

Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen, saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo, saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun, armasta nimeä huhuten kaukaa jo. Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui, käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa: »Kain, veressä olet!»

Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa! Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. — Nuori on Kain, ja viaton voimassaan: tuska ei ole otsaa uurtanut vielä. Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton, joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki kuin kaukainen varjo.

Kain, enskerran hän katsoo itsehensä, ensikerran pelkoa tuntee hän. — Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat, ryhmynuija, maahan se jymähtää. — Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität? Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa? Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän, Kain, veressä olet!

Vanha Kain

Kain, pahasti, pahasti teit. On veljesi murha vain turhin turha sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit.

Ei Aabel nuorella kuolollaan voi mieltäsi painaa. Nyt nukkuvi vainaa kuin herännyt ei hän ois milloinkaan.

Mut itselles mitä teit! Työs petitpä perin ja huimin verin sa siemenes uusiin polvihin veit.

Nyt on kuin sukusi tuomitun vois kirot jo kuulla kuin yhdellä suulla: Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun!

Kain, lepohon koskaan et laill' Aabelin pääse. Sun sukusi jää se, vaikk' itse mullaksi maatunet.

Yökkö

Jo aamu sarastaa. Jo pilvet leimuavat. Niin yökön silmää sumentaa kaikk' oudot päivän tavat. Mut kiitos auringon — se ruokkii karjojansa. Oi, lihavamp' ens'yönä on mun hampahissa kansa.

Ma päiviks katoan, ei kukaan tiedä, mihin: ma ryömin piiloluolahan maan synkän uumenihin. Siell' on mun sopessain työhuone, vailla vertaa. Taon siellä lentoneuvojain, taon, uusin tuhat kertaa.

Käy, palje, tohisten, ja ahjo, säkenöi sä! Ei levon hetkeen, unehen oo aikaa yökön töissä. Kuin hyrrä, pyörii maa. Kuun kiiltää kohta sarvet, noit'ämmät luudill' ratsastaa ja kirkuu tähtiparvet.

Hei, siipi täydemmäks. Sen kaaret kantaviksi, sen runko raudan-kestäväks, sen saumat joustaviksi. — Noin välkkyy sini vieterein se, soijin sataluvuin, sen kaistat kaartuu ylitsein yömustin silkkikuvuin.

Ma uskon itsehein, en jumalihin taivaan. Ma itse joka naulan tein mun yöni lentolaivaan. Niin kauvan, kuitenkin, kun kestää siipi-silta, kuin haukka, isken saalihin ma ilman tanhuvilta.

Opastusta

Maantiellä matkalaisen näin kerran — askelet ja käynti nuorukaisen, ja silmät avoimet.

Kai näytin luotetulta. — »Hyv' iltaa», vaihdettiin. — Hän kysyi tietä multa ja matkaa kievariin.

Sen luottamuksen täytin kuin veli, ihminen: tien veljelleni näytin ja neuvoin mutkat sen,

mut salaa tuumin: tiellä mies kiipelissä lie, saa houkan Horna niellä, tie onhan väärä tie. —

Se mies, se hullu, kiitti ja nosti hattuaan. Niin menköön — kyllä riitti tie moisen tappamaan.

En tunne katumusta, mut — mies, hoi, käänny pois! — Sait kurjaa opastusta kun parempaakin ois.

Nyt hartiaini määrin sua suulle lyövä lien: mua neuvoit, roisto, väärin ja näytit väärän tien!

Rakastaja

Olet mun. Sinun puolehes taipuu koko olentoni mun. Veren kauvan kahlittu kaipuu on suuntaunut sinuhun.

Tuta saat: joku kestävä voima käy hyökyen ylitses — olet kaipuuni kammitsoima kuhun viekin askeles.

Kuin lyökään laine ja laine yhä pintaan kallion, niin aina mun verteni paine sua ahdistava on;

sua seuraten lakkaamatta käy mieleni läikkyvä vuo, ja, hetkeä tiedustamatta, tulen luo, tulen luo. —

Ole vastaan tai ole myötä, tulen peikkona unihis: ei, ei mene päivää, yötä etten sua syleilis.

Tuhlaajat

Ei ketään muuta Me kahden vain. Nyt syliä, suuta, mun armahain!

Maan laveilla teillä me lasketaan ja valjakot meillä on ruhtinaan.

Ei rikkahan juhlaa raha valkaista voi. Mut köyhä kun tuhlaa, niin taivahat soi

ja vavahtaa rinta tylyn, katellen maan. Ja vertemme hinta vain tuhlataan!

Uimari-Dionysos

Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat, mua heikkoa kantaa ne, kantaa. Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat, ne mun veikaten leikkiä antaa. Käsvarteni lyön yli aallon tuon, sen harjalta vaahtoisen maljan juon ja mun ruumiini jäsenillä sitä syleilen, lämpöisillä.

Meri, kuohuta kylmintä vaahtias, te ahmivat aallot, te lyökää ihon pintaan hampaanne raivokas ja mun lihani kalvaen syökää. Olen tullut leikkikin uhkapäin. Olen kapinan tuntenut veressäni, joka pilkkaa kylmyyttänne ja julmaa leikkiänne.

Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö, sylinantisi kirpeä anna, pien' lämpöni juo, pieni voimani syö, mut kanna, mun riemuni kanna! Olen hehkunut sylissä maan tytärten, olen kiihkeä, hullu ja kylläinen, olen juopunut riemusta voitokkaasta. Olen tullut maast', olen tullut maasta.

Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain sun tunnen nälkäisen hampaas; sua rakastan, mut sulle nauran vain — en ole sun uhrilampaas. Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön, sun lävitsesi ma itseni syön. Olen tullut maast', olen tullut maasta. Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.

Ilohuutoni aallolta aallolle käy yli vihreävaippaisten aavain ja naurujen parvet ne lennättäy kuin lintujen, siiville saavain. En tiedä, minne ne matkalla lie, mut aaltojen läikky ne leikkikin vie. Ne karkurit! Niillä on uskallukset! — ne pienet, nauravat Ikarukset.

Kohtalolaulu

Pyöreä on onni, pyöreä on maa. Pyöri, pyöri, rullaa jotta päätä huilaa, tunto raukeaa.

Kohtalo on pallo, lyijypallo vain, mutta katso — hurraa! laskee sekin kurraa vavistessa maailmain.

Pyöri, pyöri, rullaa, hiiu-viiu-vei! Haljetakses rullaa jotta päätä huilaa. Hiiu vei, hiiu vei.

Matkamies

Tuuti, sieluni, nukkumaan vieraassa kaupungissa, raajani hetkeks oikenemaan vieraissa vuotehissa.

Vieraskodista toisehen, hotellihuoneesta toiseen. Tyydy, sieluni iloinen, sutten kulkuhun moiseen.

Kulkuri-hukka, sa ryömi näin luolaan, mi sattui vastaan, tääll' olet seurassa ystäväin outojen ainoastaan.