Part 2

Tiuvut ne soittavat tahdissaan vanhassa, lystikkäässä. Hauska on miettiä matkallaan lauhassa talvisäässä; kavion kopsetta kuunnella; sydäntä lepohon laulella.

Syömeni! Heitähän huolet pois taikka ne tyystin peitä! Etköhän mun sinä hetken sois kulkevan rauhan teitä? Anna mun levätä hiukan vaan, että mä voimaa saan.

Voimia vain minä tarvitsen, voimia tehdä työtä. Työni ma tunnen ja vapisen, voima kun ei ole myötä. Paljo en kestä, heikko kun oon elämän suurehen taisteloon.

Lennä mun varsani vinhaan vaan määrämme päähän saakka. Sullehan paljo ei painakaan huolteni raskas taakka. Niiden et painoa tunne sä, heinien, kaurojen ystävä.

Soittavat tiukuset. Kiirehtää heponi kulkuansa. Taipale taakseni taittuu, jää. Kaupunki pauhullansa katkovi säikeitä mietteiden. Seis hepo! -- Luon' olen ystävien.

IV.

ELÄMÄSTÄ.

Jos jotakin täällä on kaunista, niin alla sen piilee pahaa. On kaupalla rakkaus rahasta, on lemmen kahlehet vahaa. Vihan viljoja veljeys kasvattaa ja luottamus pettymyspalkan saa; taka-aikain unta on lemmekkyys ja sijass' on itsekkyys.

Joka mies käy naamari kasvoillaan ja lapsen lailla hän hymyy. Jumalia ja pyhiä palvellaan. Mut takana valhe lymyy. Ja kun kasvoja naamarit peitä ei, niin mikä sen lämmön ja lemmen vei ja missä on pyhät ja jumalat ja taivahan aatelmat?

Etu määrää hengen ja aatoksen ja raha on vallan vaaka. Joka ei ole orjana ainehen, saa kirojen kantaa taakan. Ja hyvä jos jossakin ilmenee, niin elämä senkin jo sokaisee ja verihin tahrii ja maahan lyö; se elämän onkin työ?!

Käy uhmaten nyt yli ihmisten se elämän ankara valta. Kuka täällä nyt kourista säästyi sen, ken päätään nosti sen alta? Ei kenkään onnehen juopunut lie, mut kunkin tuttu on murheen tie, ja sentään kaikki nyt odottaa ja palkaksi tyhjän saa.

Joka pettymys vaikka ne maahan lyö, niin sentään vielä he uottaa. Yli heidän vaikka on mustin yö, he koittohon päivän luottaa. Mut milloin koite on päivän sen, jona kuivuu lähtehet kyynelten ja jolloin ihminen täällä saa sitä, mitä hän odottaa?

KANSAN ÄÄNI KUULUVILLE!

Kansan ääni kuuluville! -- taikasana meidän on. Köyhälistö, kurjalisto, mies ja nainen nouskohon kansalaisna, ihmisenä ihmisyyttä vaatimaan. Köyhän ääni myöskin täällä täytyy saada kuulumaan!

Kauvan onkin onnetonna osattomat kärsineet, kautta huolten huutavaisten onneansa etsineet, löytämättä, nousematta alta elon valheyön, hyvitystä puuttuvaisna palkkiosta päivätyön.

Ruha, ruumen, muta musta, alin kerta, sakka maan pintahan ei päässyt, painui pohjahan se aina vaan, aina syvää syvemmälle saastahan ja pimeään, mist' ei valkeutta kohti ylös päässyt yksikään.

Vuosisata vuosisataan vieri, vaihtui aina näin. Köyhälistö kohdaltansa vaan ei päässyt eteenpäin. Heiltä puuttui pontevuutta sekä itsetajuntaa, rohkeutta, rakkautta, veljeyttä vakavaa.

Velttouden, vihan kyynpä nälkä siitti sydämiin, kyyn, mi myrkkykäärmeheksi kasvoi kiini ihmisiin, turti tarmon, tahdon tappoi, sydämistä hyvän vei. Yhteisvoimaa vailla täällä mitään aikaansaada ei.

Mutta sentään siellä, täällä sykki sydän ehyt myös, niinkuin päre pihtipielen taikka lyhty syksy-yöss', sytti tulta toisihinkin, tulta toivon tuhkaan loi, nosti aatteen: veljeshengen, heikon voiman ilmi toi.

Köyhälistö nousi, nosti aatelipun liehumaan: Oikeutta! Veljeyttä! Tasa-arvo päälle maan! Joukko lipun ympärillä laajeni ja taajeni, väkivallan, vaivan alta kansalauma heräsi.

Vuosisatain aamu alkoi, Nyt on viittoeltu tie. Sitä käydä! -- käsky kuuluu. Matkan päässä hyvä lie. Ken ei tunne rakkautta, veljeyttä povessaan, hän ei pysty meidän työhön eikä myöskään voittamaan.

Oikealla asehella tosivoitto voitetaan. Siispä kukin kunnollisna käyköhönkin toimimaan. Valtahalu, valhe, vilppi sydämistä väistyköön. Oikeutta itsestänsä kukin ensin etsiköön.

Sitten muista! Muistakaatte! Näin me käymme voittohon. Innon laulut, toivon kulut kautta maailman soikohon. Köyhän ääni kuuluville! Hornan yöhön valkeus! Sitä vaatii köyhälistö, Jumala ja oikeus.

NE MATASI MAASSA.

Ne matasi maassa polvillaan ja ne huusivat Luojaa tuskissaan.

Mut yö oli yllä ja kalman mies syyssatoja suuria niittää ties.

Elonviljat kypsyi, tuleutui; yli laihon viikate kaareutui.

Ja Jumala mykkänä nukkui kai, oli taivas vaiti ja tyhjän sai

nälän nähnyt nöyrähän rukoukseen -- käsi kuolon kuivasi kyynelveen.

Oli palkkana uskon ja haaveiden, työtaistelun, tarmon ja toiveiden

elonpäivät tuskia, nälkää vaan, sen jälkehen multaa hautausmaan.

KUN KERRAN!

Kun kerran kaikki ne valveutuis, ne, jotka nyt vielä makaa, ja kaikki, kaikki kun liittoutuis ja vartio tehtäis vakaa, niin eiköhän silloin jo ennättäis levon aika ja lohtua lennättäis hyvä enkeli, siivillä siunaus, ja kaunihin kirkastus?

Ja eiköhän silloin kukkia vois maa, jota nyt kirous painaa, hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se lois elon siihen, mikä on vainaa, elon, voiman kauneuskaipuuseen ja uskoa mielehen jokaiseen, ja eikö se henkeä kohottais ja kaikkea kasvattais?

Sukukunnat eikö jo ymmärtäis, mikä onnehen kansat nostais, ja pyytehet halvat eikö jo jäis? Vale tottako vielä nyt ostais? Ja vieläkö mahtien mammona sais elämän kulkua ohjata ja määrätä yksilötuntehet ja hallita aatokset?

Ja vieläkö purppura-loistokkuus yhä orjien verta pyytäis ja tokkopa ainehen valtikkuus yhä orjain henkeä hyytäis? Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiin ja vieläkö sortua suotaisiin väkevämmän vainohon heikomman katinkultien hintahan?

Oi, emmekö joskus joukolla, joka mies sekä nainen innoin, vois puuhata pyhällä tou'olla ihan halulla yhtärinnoin, ja emmekö uskoa saattaisi, jos vaikkakin laihoa kaataisi syyshallat, että se sittenkin viel' joutuvi jyvihin?

Ois ojia luotava jokaisen, tulis hengen vainio kääntää sekä syttää kantoja kaskien ja juuria irti vääntää ja kiviä kitkeä, kierittää sekä peltoa pöyhetä, pehmentää ja uskoa päivien paisteesen ja tuulihin jumalten?

Näin kaikki kun yhtehen yhtyisi sekä kutsua hengen kuulis ja kaikki kun työhön jo ryhtyisi, niin tottahan silloin -- luulis -- kevät koittais elämän talvehen, ois täytenä mitta jo murheiden sekä siihen, missä on kirous vois syntyä siunaus!

TUUTILAULU.

Nuku, nuku nuppuni, äläkä sä herää: Eihän ole, kultani, täällä sulle erää.

Nuku, nuku nuppuni, nuku ikiunta: Täällä ompi osanasi syksyä ja lunta.

Eilen isä kuopattiin, huomen sä, kulta. Pian munkin lapsi niin peittävi jo multa.

Köyhän osa onneton ompi sekä nurja, iloton ja toivoton, kova, kolkko, kurja.

Rikas lapsi lepäjää alla kultakankaan, köyhällepä ees' ei jää pala aivinankaan.

Onko sulla nälkä vai mik' on tuska sulla? Tyhjä, tyhjä rinta kai aivan ompi mulla.

Nälkähän on mun ja sun kova on se tauti. Nuku, nuku nuppu mun, unen rohto nauti.

Nuku, nuku nuppuni, äläkä sä herää. Eihän ole, lapseni, täällä sulle erää!

TÄÄ PÄIVÄ ON PÄIVÄ HERRAN!

Tää päiväpä juhlien juhla lie, tää päivä on päivä Herran, joka sydän kun riemuten uhrin vie pyhän uhrimaljaan kerran, kun syömet syntiset saastastaan näin tahtovat irti päästä, pyhä kukka kun puhjeten kuorestaan pään nostavi talven jäästä ja tuoksullaan jo täyttää maan. -- Tää päivä on päivä Herran!

Oi nähkää, kuinka nyt taivaskin valon juhlahan lahjoittaapi. Oi nähkää, Pohjolan hankihin runot Jumala kirjoittaapi ja enkelit lentävät päällä maan -- ihan siipien suihkehet kuulet -- ja riemua taivahan, riemua maan nyt kuiskivat noiden huulet. Koko taivas, maa nyt julistaa: Tää päivä on päivä Herran!

Katukerjuri heittävi sauvan pois ja rampa on terve jälleen, ja on kuin Luoja leivän sois sekä särpimen pyytäjälleen. Nyt nälkä ja tuskakin unhoittuu tähän riemujen juopumukseen. Nyt tyytyvi köyhä ja kurja muu ilohetkisen hurmaukseen. Joka ihminen nyt tuntee sen: Tää päivä on päivä Herran!

Tää päivä on suurien tunteiden sekä suurien innostusten. Tää päivä on surmaa murheiden, surun, vaivojen vastustusten. Ajan tulevan viesti on päivä tää, ajan armahan, suuren, uuden, jona juhlahetkien hurma jää varaks' vierivän vastaisuuden, kun päällä maan ain tunnetaan: Nyt aika on aikaa Herran!

TUMMAA.

Virvatulet väikkyää, vilppivirret soivat, myrkky musta läikkyää. -- Missä onpi hoivat?

Kadotusta, kuolemaa, veren punoitusta, kavaluutta katalaa. -- Liekö lohdutusta?

Puoliyötä, hämärää, yötä päivän päällä. Ylen monta itkevää tuskallista täällä

odottaapi aamua, havajaakin yöhön, vailla tointa, tarmoa elämähän, työhön.

Eikä täällä tahdota elää eikä kuolla, seistä, eikä kaatua, tahdotaan vaan huolla.

Eikä ole ollenkaan oikeata, väärää. Sidesilmin kuljetaan. -- Mikä minkin määrää?

Veljeyspä vaeltaa lailla lauhan lampaan. -- Tarkka silmä sillä saa nähdä torahampaan.

Romua on ihanteet, hyvä horjuvaista; omantunnon tuntehet ihan samallaista.

Siellä, missä kylvetään hyvän siemeniä, siellä sitä niitetään pahan jyväsiä.

Tuskavaippa verhoaa maita, mantereita. Eiköhän ne liekin vaan Tuonen tantereita?

TYÖHÖN!

-- "Jos talven kestäis kevääseen, ja kevät koittais aikaiseen ja mulle tointa, työtä tois, ett' elatusta saada vois, kun leipää vailla vaimo on ja lapsi-liuta alaston ja minä itse!" -- huokas mies, ja kalvas katse tuskaa ties.

Näin eessä talven aattelee niin moni mies ja vapisee; ja moni äiti onneton ja lapsi joukko turvaton nyt leivätönnä, nälissään on alla talven inhasään.

Voi miksi osat päällä maan niin kumman lailla jaetaan: Yks ylivoimin ahertaa ja leivän tuskin siitä saa; mut toinen täällä nauttii vaan, tee kunnon työt' ei ollenkaan ja leipää hällä liiaks on; ja kolmas aivan osaton on työstä sekä leivästä ja tällä täällä kärsintä on ainoana osana ja toivehena kuolema.

Oi siskot, veikot yhtykää ja yhteisvoimin ryhtykää suurtyöhön: nälkää poistamaan; näin muita, teitä auttamaan! Te esimerkki näyttäkää ja teossanne täyttäkää te tekojenne perustus ja edellytys; oikeus!

RUNO.

[Lausuttu työväen luentokurssien päättäjäisjuhlassa Tampereella 8.9.03.]

On istuttu illat ja kuunneltu ja saatu on oppia uutta. Taas tiedon on mahlalla juotettu ja onnen on he'elmiä tarjottu sekä sielujen aateluutta.

Ovat tietojen-taiturit haastelleet, sanasankarit sanoja suoneet. Ei ole he vaivoja säästelleet; pyhimpääns' ovat meille he uhranneet, ovat valoa, voimaa luoneet.

Ovat luonehet voimia uskomaan, ett' ijäti yöt' ei kestä: koronkiskurit ettei kullallaan, rahamahtavat ettei mahdillaan ikipäivän koittoa estä.

Ovat selvitelleet, että se tie, joka veljeys-juhlaan johtaa, ei vaivoja vaill' ole, että se lie työn raskahan tie, vaan sinne vie, kuss' onnelan ukset hohtaa.

Yks' ainoa että on tiehyt vaan ja se tie on uskon tietä, sen uskon, että kun taistellaan, niin kerran me voittoa laulellaan, -- Ei määrähän muu tie vietä.

Ja että jo koitto on keväimen, yö että jo päivään ehtii ja että nyt aika on kyntöjen, on toukojen kuu sekä toiveiden, pyhä puu pian että jo lehtii.

Siis työmies! Kiirehin kyntöön käy! Ylös nouse ja oikeus hanki! Toden voittoa vaikkapa koht' ei näy, niin kerran se sentään ennättäy, ijät päivät se ei ole vanki.

Pois nälkä ja tuska ja murhe muu! Pois ruoska- ja armovalta! Kun riittävän leivän saa joka suu, kun orjuus ja herraus unhoittuu sekä mahtius mahtajalta.

Niin vastapa silloin hetki se on, jona taivahan tänne me loimme, jona veljeys voima on voittamaton ja ihminen meillä jo ihminen on, on hetki kun levätä voimme!

TALVEN TULLEN.

On talvi kohta käsissä, jo hallahenki havaa; taas luonto lumisylinsä maan asujille avaa.

Maan päälle lumihiutaleet jo taivahalta putoo ja akkunoihin uutimet jääkiteet kohta kutoo.

Pimeetä on jo Pohjola, yön synkeätä selkää. On tuska sitä tuntea ja sitä mieli pelkää.

On talvi ahne, ankara, on kovakoura, julma, ja sillä vahva vartija on pohjan kylmä kulma.

Ei talvi säästä, suojele ja tue turvatonta, ei vaipumasta varjele se lasta onnetonta.

Se koditonta kurittaa ja osatonta painaa; sen alla raukka raukeaa ja heikko ompi vainaa.

Min nälkä jätti jälelle, sen pakkanen jo pyytää; min suvi siitti elolle, sen talvihalla hyytää.

Se olla voipi onnekas, kell' ompi puita takkaan ja jolle sarka sadokas toi jauhoerän vakkaan.

Ei tätä tuuli, talvisää ja huurat huoletuta; mut mitä muiden osaks jää, se toista ompi tuta.

Kun lieden liekki hulmuva vei viime puut ja korret, on takan hiilos tuhkana ja alastonna orret.

Niin siellä sitä kysytään, ken kylmän alla kestää ja tokko tuhot talvisään voi elinvoima estää.

Ei talvi tule yksinään. Se vierahia muita tuo kerallansa kestimään tuo yhtä ahmatuita.

Tuo tullessansa tauteja se sekä sairautta, tuo tuskia ja vaivoja ja muuta raihnautta.

Näin varustaumattoman se kuolettaapi elon, ja siksi, siksi raskahan se tuopi tälle pelon.

Jos kevättoivo kellä on, hän voittanut on puolen, mut kell' on tunne toivoton, hän horjuu alla huolen.

Oi, syttyköhön sydämiin tää tunne: kevät koittaa! Saa päivänpaiste pakkasiin, uus kevät kylmän voittaa!

SITÄ UUTTA ODOTELLESSA.

Soi huuto nyt ympäri maailman, joka ilmojen ääret huhuu, ja se täyttävi maan sekä taivahan. Näin ääni se meille puhuu: Pois pankaa arvojen astehet, pois yksilön orjuusaattehet! Kukin olkoon herrana itsensä, sillä siksipä hän on luotu. Kukin kuningas olkoon mielensä, ei muut' ole kelleen suotu. Yli kaiken olkohon vapaus; hyvän ompi se kruunaus!

Näin huutaa ääni ja maailma on niinkuni kuolemalla: perustukset järkkyy, rauniona on kaikki ja kauhun alla, väkevänkin voimat herpoutuu, kysymyksiä täynnä on kunkin suu. Mut kova on vastine, ankara ja se julma on korvan kuulta; jos kellä on korvat, on kuuleva näin elämänlakien suulta: Jos uutta luomisen työtä ei voi maailma kestää, niin sen vei perikatohon puuttuva perustus, siis oma sen heikkous!

Ei muuta sen täytyne kestääkään kuin painoa raskautensa, ja turhaan eipä se pelkääkään, se kun tuntee heikkoutensa. Siks kuolemanpelkoa päällä on maan, varmuutta ja selkoa vaaditaan. Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus', ja sillä on vahva mahti, jota vastaan turha on urhokkuus ja elämän sokea vahti, mikä kantaa nimeä itsekkyys tai tietämättömyys.

Ja kohta se kaikki jo tapahtuu ja pian se uusi ehtii, Elonpuu pian murtuu, murskautuu tai -- uusia silmuja lehtii. Paras meidän täällä on tarkastaa, tulevalle tanhuat tasottaa ja estää tuhmien taisteluun sitä vastahan ryhtymästä, näät, sehän se estävi elämänpuun ihan ehjänä kestämästä! Tienraivaajia me olemme, sen tulevan eestä me seisomme ja vuotamme koska se hetki lyö, jona elämän loppuu yö!

TODEN KUJE.

Sai Tosi valhenaamarin ja paholaisen puvun ja kulki kaunokatsehin nyt eessä ihmissuvun, hän kulki valtateitä vaan ja astui lailla kuninkaan.

Ja kansajoukot kaikkineen ja maat ja valtakunnat nyt saapui "Herran-miehineen" ja heitä seuras nunnat ja maassa polvin kumartuin ne kuuli Totta ihastuin.

He toivat hälle uhrejaan ja suitsuttivat tulta ja kukin kantoi kalleintaan, ja halpaa oli kulta; ja kansajoukot kautta maan, ne näin nyt yhtyi laulamaan:

"Oi, kuule meitä kuningas: sä älä meitä heitä. Me täytämme sun tahtoas, kun et sä hyljää meitä! Ja aina, aina, aina, oi, ylistysvirret sulle soi!"

Ja joukko jatkoi juhliaan. Mut kuinka viimein kävi? Myös Valhe-herra matkallaan jo juhlaan ennättävi, hän katselee ja kuuntelee ja joukkohon näin haastelee:

"Voi teitä hullut, houkkiot, voi teitä villityitä, kun ette nää te tuhkimot, ett' ootte petetyitä: se, jolle juhla tää nyt on, on Tosi-herra arvoton!"

Ja kansa kaikki kauhistuu ja julmistuu ja suuttuu. Ja kansa huutaa: "Täss' on puu, mut Tosi siitä puuttuu: hän hirtetään ja poltetaan, ja kuolinvirsi veisataan!"

Näin Valhe valtakuntineen sen tuomionsa sääsi, Mut Tosi valhe-verhoineen myös pakohon jo pääsi ja juoksi, kääntyi korpehen ja on myös siellä eellehen.

KAHDEN VAIHEILLA.

Verkallensa tornikello kahtatoista lyö ja lyö. Päivä häipyi. Äänetönnä saapunut on syksy-yö. Ei ees yhtä eläväistä katuloilla yössä nää. Hiljaisuutta; koski yksin vanhaa virttä virittää.

Lunta, vettä vuorotellen maahan taivas tihruaa. Voimatonna sähkölamput sumu-yössä lekottaa. Usva kasvaa, vahveneepi; sitä leikata jo vois. Kuka kumma kuolevainen askeleensa tänne tois'?

Mutta mitäs! Musta varjo tuolla pyrkii eteenpäin katuviertä niljakasta, repaleissa, allapäin. Kohti kosken kohinata kulkijalla matka käy. Kuolohonko? Eikö hälle enää muuta tietä näy?

Vaiti! Varjon miehen suusta kuulet kuiskinata nyt, selvän saat sa, miksi mies on tälle tielle eksynyt -- "Vaimorukka, kuinka kuolit juuri tänä yönä sä? Ylikäypä, raudan raskas meill' on ollut elämä.

Olit heikko, hento vaimo; liian paljo työtä teit, elämäsi alttarille liian suuren uhrin veit: Elontaakan lyijy paino murti elinvoimasi, särki sulta sisimmäisen, vaati sydänveresi.

Sulle, mulle, lapsosille leipäni ei riittänyt. Siksi työtä, taistelua täällä olet kärsinyt, kunnes tuosta sun nyt päästi vapahtaja: kuolema, kohtalosi päätti, antoi lepopaikan Tuonela.

Kova, kolkko kohtalosi viime voimat multa vei, eikä mulle pelastusta elämässä näy, ei. Poiss' on toivo, ainut auvo, päivä, jälell' yötä vaan; sit' en kestä! Kerallasi kulta käyn mä kuolemaan!" --

Yö on musta; mutta mustin miehen muoto sentään lie. Oikeako vaiko väärä eessä hällä ompi tie? Oikeako vaiko väärä? -- Sitä miesi miettivi, kun hän kosken partahalla pyörtehiä katsovi.

Avuttomat pienokaiset elämähän vaativat Yö ja vaimon murhemuisto kuolemahan kutsuvat. Takana on poljetulla perhe: lapset, maailma, eessä koski kuohuvainen, elonpääte, kuolema.

Koski pauhaa. Miestä kutsuu: vaahtopäiset pyörtehet. pienokaiset, valkopäiset, sinisilmät lapsoset, säälimätön elämä ja nurja, kurja kohtalo, rakkaus ja elonviha. -- Kov' on miehen taistelo.

Katso! Miehen miettiväisen yltä sumu hälvenee, sade taukoo, musta yöhyt seesteäksi selvenee, pilvet poistuvat ja kuukin niiden alta vaeltaa, koko taivas kirkkahinna tähtilöissä kimaltaa.

Nostavi jo päätä mieskin, silmät, katse kirkastuu, syttyy toivo: elonside, rinnan tuska tuudittuu, voima kasvaa, sydän käskee taisteluhun, voittamaan, lasten, itsen, muiden eestä viime voimat koittamaan!

Kiirehellä kulkija jo käypi kohti kotia, ikävöipi rintahansa painaltaa hän lapsia. Päivä yöstä selkeneepi, aamukellot kohta soi: Kell' on toivo, vaikka pieni, hän se seistä täällä voi!

V.

ILMESTY ILONI IMPI.

Kun ma kuljin karkeloissa, istuin iltojen ilossa, niin sä siinnit silmihini, kajastit utukuvana, sytit tulta syömeheni, lemmen lieskahan kohensit, mutta et sä luokse tullut etkä lentänyt lähelle; ja kun koitin kohti käydä, käsin kaunoa tavata, niin sä jo suhahdit siitä, lensit kuni lentimillä, auerpilvenä pakenit luota pojan läylimielen, miehen miettivän polulta.

Tuli tuosta toinen aika, aika kolkko ja kovempi kun en iloa isonnut, kaivannut en karkeloita, olin kyltynyt elohon, väsynyt pahoin peräti, suru syömehen sikisi, tuli tuska tuntohoni, olin kuin kirottu, kärsin päivisin pahasti, yöni valvoin unta ottamatta; sairas sieluni värisi, ruumis raihnanen vapisi.

Silloin taas sa silmihini pilkahdit pimeän halki, tuikit tähtösen tulena yössä poian yksinäisen, toit iloa, toit suloa, lämmitit lumista miestä, kummittelit kuolevaisen elämän-ilona hetken, kaksi, kohta kolmannella pois jo kiirehin katosit.

En mä tiedä, ken sä lienet, kussa kuljet, missä piilet, tokko saavutan sinua, aarretta eloni löydän ennen Kalman kartanoita, elon aatkelan ajalla vaiko vasta vainajana tuolla Tuonelan tuvilla.

Mutta jos sä joskus saavut, ehätät iloksi mulle verenä, lihana, luuna, käsin kosketeltavana, niin sinut syliini suljen, povelleni pääsi painan, että kuulet kuiskutuksen, älyät ihanan äänen povesta pätöisen poian, alta rinnan riutunehen; ääni siunaten sanovi, haastavi halu sydämen: Kiitos, kiitos unten aave, aave suurien ilojen, kiitos, kiitos kultalapsi, lapsi laulajan elämä!

Ilmesty iloni impi, saavu sieluni sulous!

ERI OSAT.

Hyvä on olla onnellinen, jumalien juhlavieras, kaitsettava Kaikkivallan, Luojan lapsi, Herran hellä, kun on sydän synninarka, povi puhdas ja korea, eik' ole tuntoa tuhottu, veri ei vikoa saanut kohdussa emonsa eikä isonsa veren väessä.

Tuo voi olla onnellinen, autuas ikänsä kaiken, kuolla viimein kunnollisna helmahan hyvän Jumalan,

Toist' on olla onnetonna, rauhatonna, riemutonna, lieska polttava povessa, tunnossa tukala tuska, ohimoissa outo vaiva, aina silmissä samerrus, voimatonna voimiltansa, väeltä ylen vähäinen, kun on Luojan hylkylapsi, Herran hyljätty inehmo, ollut aina syntymästä taikka ehkä ennemminkin.

Tälle on elämä tuska, orja-ies ja itku, vaiva; eikä hän lepoa löydä, ei sinä ilmoisna ikänä elon pellon pientarilla, elossa ajallisessa.

Yks on täällä tuskan tuttu, murjoma murehen mustan, toinen ehkä onnellinen, taivahan hyvä hedelmä.

ILLALLA UNEKSIN KERTA.

Illalla uneksin kerta, hautoelin haavehia takkavalkean valossa, eessä roihun riutuvaisen.

Ylleni hämärä hiipi, varjoja vaelteleikse.

Oli mulla polven päällä tyttö pieni, puhdas pulmu, kirkas, kaunis katsannolta, hipiältä hieno, raitis, asuja elämän aamun, päivän koiton, lämmön lapsi.

Tyttönen kätensä kierti, käsivarret hennot, valkeet kahlehiksi kaulahani, sitaisi suloisen solmun, painoi päänsä povelleni, katsett' etsi katseellansa.

Himmeni takassa huike, tulen tuike sammui, riutui puut oli palaneet poroksi; tuolta täältä tuhkan alta hiukan puunti pieni hiili.

Syttyipä sydämeheni, pulpahti povehen mulle uusi aatos, aivan outo, haave herkkä ja valoi nen, jota ma tajusin tuskin, en ees' puolta ymmärtänyt niin se oli outo, kumma ilmestys imehtivälle, mielikarvaan kantajalle vaivassa väettömässä.

Hälveni surujen summa omantunnon tuska, polte; ehjänä sydän sykähti; veren kierto talttui, tyyntyi.

Olinko unessa, vaiko valvehilla? Tuot' en tiennyt.