Part 3

Tuosta tunsin, kuinka kasvoi rauha, riemu rinnassani, tunsin tuulen henkäyksen, kesäisen ihanan ilman ottavan olemukseni, kokonansa, kaikkinensa; kukkaset yleni, kasvoi, kedon korut keinueli tuossa ihan itsestänsä ilmassa, iloitakseni; lauloi linnut, luomakunnan kaikki kantelot kajahti. Kuulin laineen loiskinata, rantahiekan helskytystä, kahiloiden kumman laulun.

Kuulin korpien kohinan sekä vuorten suuret äänet, erämaiden ennustukset. Kaikki, kaikki kuulin tunsin riemussa rajattomassa, ilossa iki-hyvässä.

Itse mä kedolla kuljin, astelin alankomaita kera tyttösen korean, sinipiian sievänlaisen, soitossa suvisen päivän, illan viileän ilossa.

Suuri ja suloinen rauha, rinnan rauha, onnen huomen oli mun osaksi tullut, tullut mulle, tuiretulle.

Havauduin haavehesta, humauksesta heräsin.

Polvelt' oli poissa tyttö -- paennut povelta pulmu.

Takka tumma niinkuin yöhyt, pirttikin pimeä aivan.

Kuitenkin unikuvista, kukkasista kauno-haaveen jotakin jälelle säästyi iloksi elon ikävän:

Usko, luottamus unihin, hartauteen haavehien!

ENNEN JA NYT.

Ennen uskoin ystäviini niinkuin lapsi laittajaansa taikka taatto poikihinsa, siskokin sisarihinsa. Oisin ma ystävän edestä vaikka pääni pantiks' pannut, kuollut koirana kedolle, antanut oman osani onnesta elämässäni, jos ois tälle tarvis tullut, tullut huoli huutavainen. Surmannut olisin ehkä, tappanut tahallisesti ystävääni ilkkuvaisen, pärjääjän parempahani.

Nyt en enää usko, enkä luota liioin lapsen lailla.

Olivat ystävät hyviä, kaikin puolin kunnokkaita, hymyilivät, haastelivat, naurelivat naiset, miehet, kun ma itsekin iloitsin, karkelin keralla heidän.

Mutta kun tulivat tuskat, sydämen surut totiset, kamalat ja kauhistavat, ihmisen ylitse käyvät, niin en löynnyt lohdutusta enkä mä apua saanut yhdeltäkään ystävältä, veijolta hymyilyn hetken.

Sain ma pilkat pistäväiset, saatanalliset sanaset, ilkeän, ivaisen lohdun, vieläpä vihan hymyä naikkosilta nauravilta, miehenpuolilta pahoilta.

Siks en usko ystäviini enkä heitä etsi, kaipaa, luotan yksin itseheni, voimihin vähän urohon, itse mä iloni tunnen, itse kaihoni kevennän.

Yksin on ikävä olla, kaksin kahta kauheampi.

METSÄTIELLÄ.

Musta yöhyt. Metsätiellä hohti hanget ja kimalsi kuuraisissa kukkasissa hongat huojuvat, tulena tuikki tähdet taivahalta.

Kaikui tieltä naurun tirske, sävel soipa ja sorea.

Kuka kulkevi salossa?

Kaikui tieltä toinen ääni, ääni kolkko ja kumea.

Ketkä astuvat ahoa?

Kulkevi keväinen henki, astuvi ilon ihana rinnalla totisen talven, kera kylmän kumppanuksen.

Hopeaisna hanget hohti, kuura kultana kumotti.