Part 28
Turhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin Bulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot saksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät käpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat kohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti kieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on bulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja lastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa peltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät heidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä kunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti apuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä ahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja tienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen huoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta bulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona tarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta huolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat muiden ihmisten huoleksi.
Saksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan rintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa joutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan haalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä, pannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin Gradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun bulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi vetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain vähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio puolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen vihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä selkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta luopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää ainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä toimenpiteellä.
Tätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät bulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat joukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä asemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa kokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.
Tilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille. Bulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia joukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi pari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka monta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian rintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun länsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei tahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten voimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain bulgarialaisten taistelutahto.
Meilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme. Meidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on. Meidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten vaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä laajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt riehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin amerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin välillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.
Ensimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi, joka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren yli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea määräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä. Itärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia. Aioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja millaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja kaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä odottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain, ne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia joutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten eivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain Bulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on saatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.
Lännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt mitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin ottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa useita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle suunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.
Siksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä pelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen armeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä huolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja keskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla olevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.
Koko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan ahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä vahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden puolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan, rohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa mahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari vastaa: "Menehtykää sitten asemiinne". Lause todistaa, että tsaari on tilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.
Myöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää rintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi yksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien kunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen keskellä?
Keskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä. Siitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa. Esikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain yksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin päällikkö.
Oikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein peräytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo Gradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie vie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian vuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään Yskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta vaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa suuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta on pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot tungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee Prilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään syyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa muodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan muistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa äärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen. Sikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta bulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki bulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi. Ei vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita varastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen taloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin kuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja parlamentin edistysmielisyydestä.
Bulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo pitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös Bulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen armeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on kokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan tulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä voimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain bulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia, voimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta hyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine joukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian rajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me olemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin, että kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa kamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.
Ehdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi meillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin kautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen on seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.
Näiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän sinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja olla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä mieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun sotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin kotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää hyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat palaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva, merkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä? Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei tämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut räikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen liioitelluiksi.
Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään joitakin joukkioita -- suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi puhua -- saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin, lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan. Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.
Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun 29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan, täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita, mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat. Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat. Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.
Turkin Aasian-vallan kukistuminen.
Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua. Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt, hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se, että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet: panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi, suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä, että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!
Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.
Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana, jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.
Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun, suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian Turkille.
Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon seuduille.
Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n 1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17 sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea, emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina", vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi. Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.
Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.
Turkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin kuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa alkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli ilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua komitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta vaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden mielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.
Olin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli kruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani. Suoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi -- sulttaani näet puhui vain turkinkieltä -- rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva keskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen vastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi myös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa jälkeen.
Sulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa sotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin armeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko mahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.
Sotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota mitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän aikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista, olisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta sikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla kannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein alituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä, sielullisesti turtuneina.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme siirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen saksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää asemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme, englantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi muhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun englantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea muuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me nykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä uskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle tällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko vastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja viskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen tuen vai eikö.
Syyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta rantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun. He tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien Syyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä intialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.
Näinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen maatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä aivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut turkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi. Etäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken taistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan turvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista rannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset olivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon turkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen. Kaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä suunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä tällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin suurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen hyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja vihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!
Sellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat ensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot, paiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan linjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä kuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin sotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään Etelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti puolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut divisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin ehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään käytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi vihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan pääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta. Mutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys, milloin tuho tulisi.
Sotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.
Itävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien hyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli tähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää ollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen uudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä divisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli mahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta toimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja varsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi itse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon taholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset työskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot mahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei päämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien tarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin halukkaaksi.