Part 29
Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot, puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von Arz.
Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään, itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut, mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin sovitetuksi.
On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva. Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa niitä sinne riittävästi.
Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918 laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset lyötiin taas takaisin.
Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.
Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme vastaisia.
Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin, ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin, todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään rauhantuojan osaa.
Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin mekin hänelle.
Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä, edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti, silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui, että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä, silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi. Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät, vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan valtiopäivillä.
Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan kanssa.
Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi jätetty kaksoismonarkian huostaan.
Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset tuloksettomat neuvottelut.
Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme laskelmissa.
Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa, vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät. Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan tapahtui ja oli vielä tapahtuva!
LOPPUA KOHTI.
Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.
Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin. Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen, tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."
Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.
Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.
Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen. Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia, jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.
Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta? Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan, historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"
Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa edesvastuun, tästä en milloinkaan!
Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu. Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.
Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan vuodattaa tuhansien verta -- sittenkin, meidän voimamme vähenevät huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat! Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja, saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian aikaisin!
Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu yhteiseen vakaumukseemme.
Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.
Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava, että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.
Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa, jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.
Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen uudestaanjärjestelyn vuoksi?
Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali Ludendorffin huolet.
Neuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille ehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän poliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole keisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin mitä olemme esittäneet.
Kuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli kotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on käyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä lokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän tarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti vaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle hallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan. Toivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta. Mutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi, tarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä tällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä vielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme kamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut toivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei maamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa pysyisi sisällisesti lujana.
Lokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen saman vuoden tammikuussa asettamansa "oikeudenmukaisen rauhan" suuntaviivat.
Omaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen jäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen lukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään lyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion johdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni vihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan samanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä mukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan hyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me erehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei taistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän onnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen kansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme. Mutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja uhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä rintamalle.
Kotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme kyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan. Hallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan sotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama ei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan yhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918 valtakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:
"Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä, että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.
Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä, ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti, sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.
Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja sielullista nousua tällaiseen tehtävään.
Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan keskuudessa.
Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä, pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."
Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin lokakuun 26:ntena.
Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen pyyntöni.
Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme. Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan hautajaisista tyhjään kotiin.
Tähän päivään asti -- kirjoitan tätä syyskuussa 1919 -- en ole sen jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani. Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa sydämessäni aina löytänyt!
Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä sotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen järjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus. Tulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä, etten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.
Kenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia. Ne vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja luopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman velvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta tunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki tunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme alkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin piirtein.
Idässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta luhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen käsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta. Georgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti olisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset suunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa tuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet Konstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei kuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain uroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa johtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta epäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on tässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.