Part 6

Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.

Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen, suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien jäsenten välttämätön piirre.

Seurapiiri oli meluton; se ei pystynyt laajentumaan sulkeakseen sisäänsä uutta elämää. Mariellan lapsi oli syrjäinen eikä kuulunut siihen. Joskus joku serkuista ojensi ison kätensä tukeakseen häntä, vihelsi hänelle, väänteli hänelle kasvojaan, kirskutti hänen leikkikarhuaan tai huudahti hänelle rohkaisevasti, kun hän kaatui. He katselivat häntä isojen koirien tapaan kasvoillaan sietämisen ja huvin ilme, olivat laimeasti mielissään, kun hän seisahtui, pysytellen kädellään pystyssä heidän polviensa varassa; mutta pian he unohtivat hänet. Ainoastaan Julian näytti tuntevan mielenkiintoa häntä kohtaan; Julian tarkkaili häntä, ja silloin tällöin Mariella tarkkaili häntä tarkkailevaa Juliania.

Oli järjetöntä, luonnotonta, uskomatonta, että hän oli Mariellan poika ja Charlien jälkeläinen, että Mariella oli kantanut häntä kohdussaan yhdeksän kuukautta, kuten jokainen nainen kantaa lastansa, synnyttänyt hänet tavalliseen tapaan, tuntien tuskia ja riemua, että hän kasvaa rakastamaan Mariellaa ja saamaan häneltä rakkautta ja nimittämään häntä äidikseen.

Mutta kaikillahan saattoi olla lapsia, jopa sellaisillakin lapsellisilla, salaperäisillä leskillä kuin Mariellalla ja traagillisesti kuolleilla nuorilla aviomiehillä kuten Charliella; yksinkertainen todistus siitä oli tuossa hänen silmiensä edessä. Mutta Mariella oli luonnostaan lapseton henkilö. Tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa olisi tehnyt hänelle kepposen ja synnyttänyt; mutta sen synnyttämälle olennolle ei hänen epä-äidillinen sielunsa ollut lainkaan sukua. Siltä näytti; mutta mahdotontahan oli Mariellasta milloinkaan päättää mitään varmasti.

»Tule tänne!» pyysi Judith ja ojensi kättänsä.

Poika tuijotti häneen ja siirtyi sitten hermostuneesti loitommaksi.

»Pidätkö lapsista?» tiedusti Mariella kohteliaasti.

»Minä rakastan niitä», vastasi Judith, mutta punastui sitten havaittuaan äänessään naurettavan lämpöisen soinnahduksen. Mutta taivaan kiitos, Roddy oli Martinin seurassa poistunut heidän luotansa eikä ollut äänen kantamissa.

»Niinkö?» Mariella katsahti häneen eikä näyttänyt keksivän mitään muuta sanottavaa. Hän veti koiranpennun likelleen.

»Kelpo veitikka, mene leikkimään Peterin kanssa! Mene!»

»Peter siis on hänen nimensä.»

»_Michael_ Peter», tehosti Julian pilkallisesti. »Mariellalla oli mitä ylevimmät vaikuttimet; mutta pelkäänpä hänen tehneen huonon palveluksen pojalle. Michaelin yksin tai Peterin yksin hän olisi saattanut kantaa — mutta ne yhdessä! Vapisen hänen nuoruusvuosiensa tähden. Hänellä pitäisi kuitenkin olla joku väärä suojelusnimi ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee yliopistosta. Voimme vain toivoa, että hän itse huomaa kaksinkertaisen taakan ylettömäksi ja ottaa nimekseen raikkaan Jamesin tai Henryn. Meille kyllä kelpaisi Henry tai joku muu sellainen sukuun. Ehkä sittenkin meidän pitäisi kehua kaukonäköisyyttäsi, Mariella?»

»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika sievä poika, eikö olekin?»

Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa, tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi. Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.

»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä rauhallisesti, _rauhallisesti_ — ja sallit tuon riivatun hupsun, meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella hänen hermonsa...»

Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa päätä ohimennen.

»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika! Ei ole mitään hätää.»

»Minun täytyy lähteä», mutisi Judith.

Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.

»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy usein täällä!»

»Saatan sinut ovelle», sanoi Julian. »Vien pojun sisälle.»

Virkkamatta enää sanaakaan ja katsahtamatta heihin Mariella poistui; Julian lähti marssimaan talolle, kantaen lasta; ja Judith seurasi häntä sydän kipeänä.

Kaikki oli mennyt hullusti. Martin ja Roddy eivät olleet palanneet, eikä hän ollut rohjennut lähteä heitä etsimään sanoakseen heille jäähyväiset. Voi, he eivät välittäneet siitä, sanoiko hän jäähyväiset vai eikö, koska eivät olleet tunteneet häntä kohtaan kyllin paljon mielenkiintoa pysyäkseen hänen luonansa. Ei edes Martin kaivannut häntä, vaan piti Roddyn seuraa parempana. Hän oli toivonut saavansa kylliksi varmuutta katsoakseen Roddya, kerran, levollisesti, ja nähdä hänet sellaisena kuin hän oli; mutta heidän muutamia kertoja vilkaistessaan toisiinsa hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin niin räikeää, niin polttavaa epätodellisuutta, että se hämmensi koko hänen mielensä ja pakotti hänet avuttomana välttämään Roddyn katsetta. Kun hän tänä iltana olisi vuoteessaan, tulisivat he kaikki hänen eteensä vaivaavina ja kiusaavina, kolmin kerroin välinpitämättöminä ja kylminä nyt, kun tämä kaivattu kohtaus oli tapahtunut, karvas ja hedelmätön tosiasia. Mielikuvitus ainakin oli ollut tuottelias, se oli ravinnut itseään; mutta todellisuus oli karu kuin kallio. Mitä, aprikoi hän, hän oli saattanut tehdä sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt, millaiselta hänen olisi pitänyt näyttää miellyttääkseen heitä? Hänen pukunsako vai hänen ulkonäkönsä vaiko hänen typerä vakavuutensa opistosta puhuttaessa oli tuominnut hänet kelvottomaksi heidän seuraansa? Ilottomien aatosten painamana hän seurasi Juliania arkihuoneeseen.

Julian istuutui pianon ääreen poika polvellaan ja alkoi hiljaa soittaa. Judith seisoi hänen vierellään.

Vähän ajan kuluttua lapsi keikautti päänsä taaksepäin Julianin olkapäätä vasten ja kuunteli ihastuneena. Silloin Julianin kasvot silisivät ja miltei hymyilivät. Soitettuaan jonkun aikaa hän taukosi ja virkkoi:

»Käy istumaan! Ei sinun vielä tarvitse lähteä.» Ja hän alkoi jälleen hiljaa soittaa.

Vapauttaakseen Julianin kädet Judith otti hellävaroen lapsen häneltä ja nosti sen omaan syliinsä, jossa poika istui liikkumattomana ikäänkuin huomaamatta muutosta.

Tarkkaillessaan käyriä sormia, jotka lipuivat pitkin näppäimiä kieleltä kielelle, ja nähdessään ympärillään tutun huoneen hän vähitellen joutui entisyyden lumoihin. Soittaja oli Julian-poika, ja hän itse oli puolittain uinaileva, etuoikeutettu kuuntelija; ja ikäänkuin heidän keskinäisessä tuntemisessaan ei olisikaan ollut aukkoa he istuivat vierekkäin itsetiedottoman läheisesti. Mitä pelkäämistä oli ollut? Nyt hän oivalsi aina voivansa löytää Julianin samasta kohdasta, johon hän oli jäänyt heidän erotessaan, ja huomata, ettei hän ollut muuttunut hänelle; hänen, Judithin, sopi sanoa hänelle mitä tahansa pelkäämättä pilkkaa tai torjumista. Mutta hän olikin aina ollut luontevin koko joukosta; veriheimolaisuuden vaistoa hillitsi hänessä kriitillinen älykkyys, ja hän oli aina valmis ainakin terästämään järkeään vierasta vastaan, jos kohta ei tulemaan hänen ystäväkseen.

Julian taukosi, ja Judith puhkesi puhumaan.

»Täällä ei ole mitään muuttunut. Muistan jok'ikisen esineen tässä huoneessa, ja se on ihan samanlainen — jopa noissa laudoissa olevia mustetahroja myöten. Tuntuu unelta olla taaskin täällä ja puhella kanssasi — sellaiselta unelta, joissa nähdyt paikat muistaa ja kaikki on niin tuttua, että se tuntuu pahaenteiseltä. Olen usein nähnyt tällaisia unia —»

Hän katkaisi lauseensa ja olisi toivonut jättäneensä viimeiset sanat lausumatta; mutta Julian piti hänen huomautustaan yleisenä, nyökkäsi ja kumartui katsomaan Peteriä, joka kalpeana ja unisena lepäsi Judithin helmassa. Poika oli hyvin väsynyt, mutta ei ärtyinen, vaan äänetön ja raukea. Julian kosketti hänen poskeaan.

»Entä onko Peterkin osana unessa?» kysyi hän hiljaa.

»Kyllä. Eikö hän ole?»

Julian oli pahaenteisyyden toimeton, uhkaava ydin, odottamaton, jota kaihtoi, mutta jota etsimään kuitenkin tuntui olevan pakko palata. Unessa tuntui ihan luonnolliselta istua Julianin seurassa, pitäen Charlien lasta.

»Eikö ole kummallista», virkkoi Julian haaveksivasti, »että tämä on ainoa todistus — ainoa todistus koko Charlien elämästä? Lapsi! Ei ainoatakaan muuta kuiskausta häneltä... Minulla ei ole edes kirjettäkään. Otaksuttavasti hänellä on.» Hänen kasvoilleen levisi tuokioksi äärimmäisen tuskainen ilme, ja hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin lisäsi: »Eikä ainoaakaan valokuvaa. Muistatko sinä hänet?»

»Tietysti.» Judithin kurkkua kouristi, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Hän oli kaunein ihminen —»

»Niin hän oli. Kauneuden kevät. Hän ei siitä välittänyt, tiedäthän, siitä huolimatta, mitä ihmiset puhuivat. Hänen ruumiillinen kauneutensa luultavasti ikäänkuin loi varjon hänen luonteeseensa, teki sen arvostelemisen vaikeaksi. Mutta hänellä oli hyvin yksinkertainen sydän.»

Oliko se totta? Kuka oli koskaan tuntenut Charlien sydäntä? Eikö Julian puhunut ikäänkuin hautajaispuhuja, ikäänkuin hänen veljensä olisi hänestä muuttunut epätodelliseksi — murheen symboliksi — unohtuneeksi yksilölliseksi aaveeksi? Kenties yksin Mariella kaikista ihmisistä oli tuntenut Charlien sydämen — kummallinen ajatus! — ja ehkä Charlie vieläkin oli elävästi hänen mielessään; mutta hän ei koskaan sitä ilmaisisi.

»En puhu hänestä usein kenellekään», jatkoi Julian, ja hänen soukat, vilkaskatseiset silmänsä avautuivat äkkiä levälleen ja tuijottivat Judithiin, ikäänkuin häntä olisi kalvanut joku sietämätön ajatus. Ne olivat tuskan kuiluja. Mitä hän muisteli?

Pitkän äänettömyyden jälkeen hän otti jälleen pojan syliinsä ja virkkoi hiljaa:

»Peter soittaa.»

Peter ojensi molemmat kätensä ja laski ne varovasti, hellästi näppäimille, kuunnellen ja hymyillen.

»Onko hän soitannollinen?»

Julian nyökkäsi.

»Kyllä. Kyllä hän on — suuremmassa tai vähemmässä määrin. Olen ollut havaitsevinani kaikki sen oireet.»

Hän silmäili olkaansa nojaavaa päätä tuiman hellästi; ja tuokion kuluttua hän alkoi uudelleen puhua ikäänkuin olisi ollut syvissä aatoksissaan.

»Miten — sellainen kysymys herää mielessä — miten Mariella aikoo menetellä häneen nähden?»

»Mariellako?»

»Niin.»

»No niin — kaikkihan käy enemmän tai vähemmän koneellisesti poikiin nähden, eikö totta? Koulu ja yliopisto — ja tässä tapauksessa soittokoneita?»

»Kuinka _onneton_ pojasta tuleekaan!» kivahti Julian rajusti. »Etkö sitä oivalla?»

»Mariella ei sallisi hänen olla onneton», torjui Judith, hätkähtäen.

»Hänkö? Hän ei sitä tietäisi. Ja jos tietäisikin, olisi hän voimaton.»

»No niin, olethan sinä pojan tukena.»

»Minä!» Julian päästi äkillisen naurahduksensa.

»Tarkoitan — että sinä pidät hänestä», rohkeni tyttö arasti huomauttaa.

»Minä en siedä nulikoita. Eivätkä he siedä minua.»

»En puhu nulikoista. Puhun Peteristä. Luulin sinun pitävän hänestä.»

Julian nauroi.

»Näytät kovin tyrmistyneeltä. Pidätkö sinä sitten nulikoista?»

»Kyllä.»

»Hm — no niin, varmasti Mariella väittää samoin. Olenhan kuullutkin hänen niin vakuuttavan. Hän on hyvin täsmällinen, äiti-poloinen, kaikkiin pieniin myötätunnonosoituksiinsa nähden.» Julian vilkaisi kelloon. »Minun on aika viedä hänet yläkertaan. Odota minua!»

Takaisin tultuaan hän naurahti taaskin.

»Näytät vieläkin tyrmistyneeltä. Minä en ole kiltti mies, vai olenko?»

»En ajattele sinua.»

Oltuaan hetkisen vaiti Julian virkkoi:

»Niinpä niin, Judy. Olet oikeassa. Pidän hänestä. Mutta pitääkö minun olla ajattelematta, koska tunnen?»

»Mitä ajattelematta?»

»Sitä, ettei hänen olisi pitänyt syntyäkään.»

»Oh!» Judith punastui kauhistuneena.

Julian sinkautti hänelle:

»Mitä toivot niille, joita rakastat? Elämääkö?»

»Luonnollisesti? Etkö sinä sitä toivo?» Judith oli hämmentynyt olemuksensa pohjia myöten.

»En — hyvä Jumala, en!»

»Mitäs sitten?»

»Tiedottomuutta. Taivaallista, taivaallista raukeamista olemattomuuteen.»

»Minkä tähden sitten et tapa häntä?» Häntä kammotti omien sanojensa sointu.

»Sen tähden, etten rakasta häntä kylliksi.» Julian naurahti. »Onneksi en rakasta ketään kylliksi — enkä ikinä opi rakastamaan. En edes itseäni.» Hän meni ikkunan ääreen ja sanoi hiljaa ja jännittyneen maltillisesti: »Joskus — kirkkaan näkemyksen hetkinä — tajuan sen kaiken, koko turhan, kuvottavan ilveilyn. Mutta katseeni aina hämärtyy. Siispä ystäväni ovat turvassa. Sitäpaitsi olen niin kirotun tunteellinen; jos he rukoilisivat minua säästämään heitä, ei minulla olisi sydäntä väitellä siitä, kuinka paljon viisaampaa heidän olisi kuolla.»

Judith aprikoi levottomana, oliko mies hullu, ja istui ääneti, turhaan odottaen jonkun älykkään vastaperustelun johtuvan mieleensä. Vihdoin hän sopersi:

»Mutta normaalisista ihmisistä se ei ole joutavanpäiväinen, kuvottava ilveily.»

»Oh, normaaliset ihmiset! Hehän koko pulman aiheuttavat. He eivät _ajattele_. He eivät käsitä, että on mahdotonta kaivata sellaista, mistä ei mitään tiedä. Kaikki se, minkä tähden he pitävät elämäänsä arvossa — heidän ruokansa, rakkautensa ja halunsa, pikku suunnitelmansa, voimistelunsa ja urheilunsa, kaikki heidän vähäiset kiihtymyksensä — mitä ne ovat muuta kuin epätoivoista kyselyä: Mitä minun pitää tehdä ollakseni onnellinen, täyttääkseni elämäni tyhjyyttä, elähyttääkseni sen kolkkoutta? Miten voisin parhaiten pettää itseäni ja Jumalaa? Ja omituista sanoa, he eivät ajattele, kuinka paljon vaivaa olisi säästynyt, jollei heitä olisi ollut lainkaan — jollei heidän olisi koskaan tarvinnut ajaa takaa nautintojaan eikä paeta tuskiaan. Jonninjoutavaa kiihkoa, jonka ei olisi pitänyt ensinkään alkaa, ja sitten takaisin olemattomuuteen. Kuinka hupsua!... Kuten lienet arvannut, en lainkaan varmasti usko yhäti ylenevään tarkoitusperään. Kovaksi onnekseni epäilen elämän, erittäinkin sen tuskien objektiivista arvoa. Eivätkä omat murheeni herätä mielenkiintoani eivätkä puhdista minua. Käsität siis —»

Hän kääntyi ikkunasta katsomaan Judithia hymyillen.

»Mutta minullakin on korvaukseni: musiikki, ravinto, kauniit ihmiset, keskustelu — tai sanoisinko yksinpuhelu? — erittäinkin tällainen lorufilosofia, jota olet, niin kärsivällisesti kuunnellut. Oletko muuten samaa mieltä kanssani?»

»En. Oletko sinä tosissasi sitä mieltä?»

Julian naurahti ja kohautti olkapäitänsä.

»Onhan», lisäsi Judith, »se kuitenkin yksi katsantokanta. Sitä kannattaa miettiä. En osaa ajatella nopeasti. Mutta oi! —» Hän keskeytti puheensa.

»Mitä?»

»Olen kovin hyvilläni siitä, että olen syntynyt.» Judith punehtui. »Vaikkakin _tietäisin_ sinun olevan oikeassa, ei minusta siltä tuntuisi.»

»Niin, et ole milloinkaan kyllästynyt itseesi. Kenties et milloinkaan kyllästy. Toivon ja uskon, että se on epätodennäköistä.»

Judith katseli häntä pahoilla mielin. Julian-parka! Hänen täytyi olla teatterimainen, mutta hänen onnettomuutensa oli kylläkin vilpitön. Hänen leikinlaskunsa oli niin huumoritonta, niin teennäistä, että se musersi hilpeyden, ja koko hänen puhelunsa tuntui vähemmän normaaliselta toiminnalta kuin pakotetulta, hysteeriseltä ponnistelulta, johon hän turvautui lieventääkseen haikeata apeuttaan. Ei ollut oikein tuomita häntä ja olla pitämättä hänestä; hän oli sairas mies.

Hän istuutui taaskin pianon ääreen, ja Judith nousi mielijohteen kannustamana, mennen seisomaan hänen viereensä.

»Jotkut miekkoset tanssivat», virkkoi Julian. »He eivät ole lakanneet tanssimasta palattuaan kotimaahan. Minä soitan —» Hän aloitti sekavan sommitelman — »soitan soittamasta päästyäni. Synkooppi — tehoaa — suoraan hermoihin — kuin kokaini — Eipä ihmekään, että se on suosittu.»

»Pidätkö siitä?»

»Älyllisesti», vastasi mies, »jumaloin sitä. Se on niin taidokas.»

Hän soitti edelleen äänekkäästi, nopeasti, ilotulitusmaisen loistavasti. Sitten hän taukosi. »Minun intohimoni ovat kuitenkin liian raukeat joutuakseen kuohuksiin.»

Pyörähdettyään ympäri pianotuolilla hän painoi kädet kasvoilleen ja hieroi silmiään väsyneesti.

»Julian — toivoisin, ettet olisi — toivoisin sinun voivan —»

Julian katsahti häneen säpsähtäen, näki hänen ilmeensä, käänsi katseensa nopeasti toisaalle ja naurahti hämmentyneesti, poikamaisesti.

»Kaikki on hyvin», vakuutti hän. »Sinun ei tarvitse välittää minusta. Ikävystytän sinua. Se pahoittaa mieltäni.» Viimeiset sanat olivat hieman käreät.

»Oi, sinä _et_ ikävystytä, et totisesti! Mutta — älä ole noin surkea.»

Hetkisen kestäneen painostavan äänettömyyden jälkeen Judith sanoi:

»Minun täytyy lähteä.»

»Ei, sinä et saa lähteä», torjui toinen hiljaa. »Jää puhelemaan kanssani.» Hän pysähtyi. »Minua vaivaa unettomuus, ymmärräthän, ja se tekee minut hiukan rauhattomaksi. En pidä ajatuksistani, mutta ne vaativat, ne _vaativat_ ajattelemista. Aikanani kuitenkin paranen.»

»Julian-poloinen!»

Julian salli kasvonilmeittensä laueta, ja hänen esiintymisensä muuttui äkkiä rauhalliseksi ja koruttomaksi, miltei onnelliseksi; odottamaton myötätunto oli lohduttanut häntä.

»Et saa lähteä, Judith; sinun pitää jäädä illalliselle.»

»En voi. Mitä Mariella sanoo?»

»Mariella ei sano mitään. _Ajatteleeko_ hän, se on toinen kysymys — tai jopa _tunteekin_. Onko hän hyvin merkillinen henkilö? Vai johtuuko se vain pysähtyneestä kehityksestä?»

»Ei; sitä en usko.»

»Etkö?»

Judith hymyili itsekseen; hänen päähänsä pälkähti mielijohde.

»Ehkäpä hän on yliluonnollinen, Julian.»

Sen sanottuaan hän äkkiä kävi miettiväksi, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt, että kenties se selitti Roddynkin olemuksen; kenties hän oli yliluonnollinen, ja siinä tapauksessa oli hyödytöntä — hän ei koskaan...

»Yliluonnollinen. Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi.» Julian mietti mieltyneenä tähän ajatukseen. »Täytyyhän sen merkitä jotakin, ettei kukaan ole milloinkaan yrittänytkään antaa hänelle liikanimeä eikä lyhentää hänen oikeata nimeään; hän on aina ollut Mariella.»

Hän alkoi tyytyväisesti hyräillä lyhyttä säveltä. Judith virkkoi kerkeästi:

»Palataksemme vain Peteriin, et tarkoita sellaista, ethän? Minkä tähden hänen pitäisi olla onneton? Ajattele, mitä kaikkea voit opettaa hänelle. Tiedäthän, että pitäisit siitä.»

Julian näytti hieman masentuneelta, mutta tuokion kuluttua hänen kasvonsa taaskin kirkastuivat, ja hän silmäili tyttöä ystävällisesti.

»Älä ole huolissasi. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, ettei häntä kohdella huonosti — paitsi minun omalla tavallani. Nimittäin, jos Mariella sallii minun tehdä sen. Ja hän sallii. Hän on sangen hyvänluontoinen, se minun täytyy myöntää. Hän ei ole kertaakaan suonut minun riidellä kanssansa. Ja hänen olisi hyvin sopinut tehdä se.»

Julian näytti taaskin aprikoivan, mutta huomattuaan tytön katselevan häntä huolestuneesti hän lisäsi:

»On kummallista, kuinka luonnolliselta tuntuu haastella sinulle kahden kesken tällä tavoin. Sinä et ole muuttunut rahtuakaan. Muistan, kuinka juhlallisesti aina kuuntelit, tuijottaen minuun. Olen oikein hyvilläni siitä, että tapasin sinut jälleen. Olen aina voinut puhella kanssasi.»

»Minulle», oikaisi tyttö.

Julian virnisti hänelle, mutta näytti ystävälliseltä. Judith oli aina tuntenut, kuinka kauas uskalsi mennä saattamatta häntä pois suunniltaan. Hän alkoi taaskin hyräillä lyhyttä säveltään ja soitti sitä sitten pianolla.

»Sen taisin itse sepittää... Se on aika hauska pikku sävel. Kenties käyn taaskin vakavasti käsiksi musiikkiin.»

»Oi, sinun täytyy käydä, Julian. Sinun kannattaa niin hyvin se tehdä; niin erikoinen taipumus.»

Juhan katsahti häneen, tullen äkkiä tarkkaavaiseksi.

»Kuinka vanha olet, Judith?»

»Seitsemäntoista, lähes kahdeksantoista.»

Julian tarkasti häntä.

»Sinun pitää järjestää hiuksesi nutturalle.»

»Niinkö?»

»Niin, koska sitten olet kaunis.»

Judith oli vielä sanattomana, kun Mariella, Martin, kaksi isoa verikoiraa ja koiranpentu tulivat sisälle.

* * * * *

»Kas vain!» huudahti Mariella. »Oletko vielä täällä.»

»Pelkäänpä olevani. Mutta olen juuri lähdössä.»

»Ei hän ole. Hän jää illalliselle», väitti Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Martin yllättävästi, ja hän katso Judithiin ujoilla, punertavilla kasvoillaan hymy.

»Tietysti sinun pitää jäädä», sanoi Mariella ystävällisesti. »Käymme ihan heti syömään. Missä on Roddy?»

»Hän jäi venekatokseen, luvaten tulla kohta.»

»Hänen olisi parasta tulla», lausui Julian ja kääntyi Judithin puoleen, selittäen kohteliaasti: »Mitä tulee Martin-rukkaan, joka on niin paljon kehittänyt itseään, on kokemus osoittanut, että viisaampaa on olla täsmällinen.»

»Minä menen häntä noutamaan», tarjoutui Judith omaksi hämmästyksekseen.

Hän erosi toisista ystävällisen kamppailun jälkeen ja pujahti puutarhaan mieli kevyenä. Viileä ilma virkisti hänen aivojaan, joita kosketus Julianin kanssa oli järkyttänyt ja kiihoittanut; ja hän asteli verkkaisesti venekatokselle pitkin pensaiden reunustamaa tietä, haistellen mennessään villien kirsikka-, japonika-, manteli- ja luumupensaiden tuoksua. Oli riemuista katsella ja taaskin tuntea puutarhan kauniita kohtia, sen unohtumattomia sopukoita — lapsellisen lumouksen paikkoja. Jossakin täällä läheisyydessä oli laakeripensaan alla kaniinin hauta. Hän muisti sen illan, muisti, kuinka uusi tietäminen oli häntä järkyttänyt. Nyt oli taaskin samanlainen salaperäinen, vaikuttava hämärä; saattaisi tapahtua mitä tahansa. Hänen aistinsa olivat niin ylettömästi pingoittuneet, että vähäisinkin fyysillinen vaikutin tehosi häneen ankarasti, tärisyttävästi.

Tuolla laiturilla oli tuo omituinen nuori mies Roddy. Hän oli tarkastamassa vanhaa, punaiseksi maalattua ruuhta, mutta nosti päätänsä ja hymyili nähtyään Judithin.

»Minut lähetettiin ilmoittamaan, että illallinen on valmis.»

»Kiitoksia oikein paljon. Minä tulen.»

»Minäkin jään illalliselle.» Judith hymyili hänelle säteileväsi varmana itsestään ja tuntien suunnatonta huvia.

»Sepä hauskaa.»

Roddy loi häneen kullanruskeista silmistään kirkkaan, heikkovälkkeisen katseensa.

»Mitä puuhailet?»

»Tarkastan, onko tämä vanha ruuhi käyttökelpoinen. Kuten näet, on siinä rako, mutta en usko sen paljoakaan haittaavan. Jätän sen yöksi veteen. Mielin laittaa siihen purjeen.» Hän silitti ruuhta rakastavasti.

»Sinä liikut mielelläsi vesillä, eikö totta?»

»Taidanpa liikkua aika mielelläni.»

»Niin minäkin. Erittäinkin yöllä.»

Mutta Roddy ei halunnut paljastaa itseään. Judith oli edellisenä yönä nähnyt hänen yksin soluvan ruuhessaan virtaa alaspäin, mutta hän ei saanut olla sitä tietävinään, hänen ei sopinut sanoa: »Minä näin sinut.»

Roddy kumartui ruuhensa puoleen ja hypisteli lautoja, oikaisihe sitten ja jäi seisomaan, silmäillen pitkää, pajujen reunustamaa vesivyötä. Auringonsäteet eivät enää sitä hiponeet, ja se oli rauhallinen, harmaa, kuulakka, autio pinta. Sen ylitse lensi valkea pöllö, joka äkkiä sujahti alhaalle.

»Tuossa se lentää», virkkoi Roddy hiljaa. »Se lentää joka ilta.»

»Niin; tiedän sen.»