Part 24

Mutta Martinin huulen alituisesta, ylöspäin suuntautuvasta kaareutumisesta ja hänen silloin tällöin luomistaan hartaista katseista Judith arvasi hänen karkoittaneen mielestään aamuisen, luonnottoman tunnehämmingin muiston ja olevan onnellisen.

Jospa vain heidän avioliittonsa olisi yhtämittaista istumista joen vihreällä rannalla, niin että hän saisi katsella Martinia kärsivällisesti, melkeinpä hellästi, hiljaisesti nauttien hänen ruumiillisesta uhkeudestaan, puolittain halveksivasti hymyillen hänen onnelleen ja kuitenkin saaden lohtua tuntiessaan sen ja tietäessään pelkän läsnäolonsa riittävän aiheuttamaan sen, kun taas hänen ajatuksensa olivat omilla teillään, hyvin kaukana Martinista!...

Huojentaisi taakkaa niin suunnattomasti, jos tarvittaisiin ainoastaan niin paljon vilpillisyyttä kuin sisältyi tyytyvään ruumiiseen eikä olisi pakko turvautua huulten ja ajatusten valheisiin. Hän aina vihreällä rantaäyräällä, antaen aatostensa lentää, ja Martin liikkumassa hänen ohitseen edestakaisin, kajoamatta häneen, vaatimatta ja ottamatta häntä omakseen, vain onkien alituisesti — se olisi kylläkin miellyttävä avioliitto. Silloin tällöin Martin vilkaisisi häneen päin, hymyilisi hyväksyvästi ja lausuisi:

»Yhäkö siellä, Judith?»

»Edelleen täällä, Martin.»

»Oikein hyvällä mielelläkö?»

»Oikein.»

»Tuntuuko olo turvaiselta.»

»Oi, kyllä.»

»Sepä hyvä. No niin, minä ongin sitten vielä.»

Ja taaskin Martin hymyilisi ja heilauttelisi viuhuvaa siimaansa ilmassa.

Kaikki muu voitaisiin sivuuttaa, jättää mainitsematta ilman minkäänlaista valheellisuutta. Kenties vuosikausia kestäneen, kärsivällisen istumisen jälkeen jopa Roddykin unohtuisi tai muuttuisi turhien, mieluisten pahoittelujen esineeksi.

Hänen parhaillaan ollessaan näissä mietteissä Martin tuli takaisin ja heittäytyi pitkäkseen hänen viereensä.

»Eikö onnistanut, Martin?»

»Ei nykäisyäkään... Vähät siitä. Mieluummin puhelisin kanssasi.» Hän katsoi Judithia rakastavasti ja tiedusti:

»Mitä ajattelet?»

Judith puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi sitten hiljaa:

»... en mitään... Näin aatoksiini vaipuneena nukun.»

Martin pani kätensä hänen leukansa alle, käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja suuteli hellästi hänen huuliaan.

»Oi, Judith, koetan tehdä sinut onnelliseksi.»

»Ja minä koetan tehdä sinut onnelliseksi, Martin.»

Ehkäpä ajan mukana... Ehkä ajan mukana jopa Roddykin...

Sillä kaihoisan rauhan hetkellä tuntui ihailtavalta ryhtyä tekemään Martinia onnelliseksi.

Martin virkkoi ujosti:

»Mikähän sai sinut ilmaisemaan haluavasi mennä kanssani naimisiin?»

»Se, että pidän sinusta niin paljon.»

»Oi! Se ei ole aivan samaa kuin rakastaminen, vai onko?» Martinin äänestä soinnahti kaihoa, mutta ei pettymystä.

Judith tarttui hänen käteensä.

»Ei, Martin, ei aivan samaa.»

Martin puristi hänen kättänsä ja sanoi hilpeästi:

»No niin, se on jotakin, mille voi rakentaa. Se on hyvin paljon enemmän kuin ansaitsen. En tietystikään odota, että sinulla olisi romanttisia tunteita minua kohtaan. Kukaan ei voisi missään nimessä haaveilla minusta romanttisesti.»

»Oi, luultavasti monet ihmiset voisivat. Varmasti voisivat», vakuutti Judith ja tunsi äkkiä häpeävänsä. Sillä totisesti Martin oli sellainen mies, jota monet naiset saattaisivat rakastaa. Mikä oikeus hänellä, Judithilla, oli ottaa häntä?

»No niin, en halua sitä heiltä», torjui Martin. »Sinun pitämisesi on minulle enemmän kuin kylliksi.»

»Oi, Martin, joka tapauksessa lupaan toivovani, että rakastaisin sinua.»

»Eikö se saattaisi olla ensi askel?» virkkoi Martin, hymyillen.

»Ei, ei», vastasi Judith kevyesti. »Minä en enää rakastu. Rakastin kerran.»

»Milloin?»

»Vuosia sitten! Se ei minua huvita. Minä hyljeksin sitä. En enää koskaan...» Hän tunsi huulensa alkavan kaareutua ja väristä ja vaikeni, lisäten sitten samaan ilakoivaan sävyyn: »Hupsuutta. Sitä se on. Ja mikäli sinä olet kysymyksessä, tuntuisi se melkein sukurutsaukselta.»

»Älä käytä kammottavia sanoja!» Martin nousi istumaan huvitettuna, mutta säpsähtäen.

»No niin, se olisi, Eipä silti, että teoriassa ollenkaan paheksuisin lähisukulaisten välisiä avioliittoja. Mutta minun täytyy tunnustaa, että vaistoni panee sellaista vastaan.»

»Ja niin minunkin», sanoi Martin lujasti. »Ei puhuta enää joutavia.»

Hän kumartui eteenpäin ja syrjäytti joutavat asiat sydämellisellä suudelmalla.

Se oli viimeinen pisara. Judithin mieliala, joka muutamien minuuttien aikana oli pingoittunut yhä tiukemmalle, särkyi. Hän kierähti poispäin Martinista ja jäi tuijottamaan veteen.

Pienet, loistavan vihreät vesikasvit ja krassit kasvoivat mudasta ja sorasta, levittäen lehtensä pinnan alapuolella hienon siroksi laitteeksi, liikkumattomaksi, ikäänkuin lasin suojaamaksi. Oi, lipua veteen ja tulla joksikin pienenpieneksi ja tajuttomaksi, jonkinlaiseksi uudeksi vesiameebaksi, joka eläisi rauhallisesti ohuiden, sekavien, vaaleiden juuriensa keskellä — nyt heti, ennenkuin Martin huomaisi hänen katoamistaan! Martin tähyilisi veteen punaisine, huolestuneine kasvoineen, mutta turhaan. Hänen kasvojensa varjossa olisi Judithin vaikeasti havaittava hahmo vain sitäkin varmemmin näkymättömissä; ja tunteettomasti hän puolestaan tuijottaisi Martiniin.

Hyvä Jumala! Tulla hulluksi, sekapäiseksi, haaveellisesti, onnellisesti hulluksi, tai joutua virumaan kidutustelineelle ruumiillisissa tuskissa, jotka estäisivät ajattelemasta!

»Tee-aika», ilmoitti Martin. »Kuinka hyvä tämä iltapäivä onkaan ollut!»

Hallissa heitä odotti Judithille saapunut sähkösanoma. »_Päätin lähteä ulkomaille tällä enkä ensi viikolla. Tule kotiin huomenna! Äiti_.»

Äiti oli siis käynyt rauhattomaksi aikaisemmin kuin Judith oli odottanut ja lähettänyt tämän käskevän kehoituksen. Kuinka aavistamaton onnenpotkaus!

»Sinä et voi lähteä huomenna, Judy», virkkoi Martin hyvin kiihtyneenä.

»Minun täytyy, Martin. Siellä on niin paljon huolehtimista. Minun pitää lähteä niin pian kuin suinkin voin. Minun pitäisi mennä tänä iltana.»

Kuta pikemmin hän pääsisi tästä talosta, sitä parempi.

»Sinä et voisi mitenkään päästä sinne tänä iltana junassa. Se on niin viheliäinen matka.» Martinin päähän oli pälkähtänyt ajatus, ja hänen kasvonsa kirkastuivat vähän. »Sanonpa sinulle. Odota päivälliseen asti! Senjälkeen saatan sinut kotiin autolla. Jos lähtisimme kello yhdentoista tienoissa, olisimme perillä kohta päivänkoiton jälkeen. Tee niin, Judy, tee! Se olisi ihana ajomatka. Ja minä käväisen Mariellan luona haukkaamassa hiukan aamiaista. On niin paljon puheltavaa. Ja jos lähdet ulkomaille, emme näe toisiamme viikkokausiin. Se on ihan hornamaisen harmillista, eikö olekin?»

Judith myönsi niin olevan. Mutta automatka olisi ihana ratkaisu. Jos Martin sähköttäisi äidille käskien hänen jättää julkipuolen oven avaimen maton alle, niin Judith lähtisi nyt selittämään asiaa Martinin äidille. Hänen erotessaan Martinista tuntui hänen sydämensä melkein kevyeltä. Ehkäpä hänen sittenkin nyt onnistuisi kiemurrella irti ja päästä vapaaksi.

7

Martinin äiti seisoi varpaillaan antaakseen Judithille jäähyväissuudelman sillä aikaa, kun Martin meni noutamaan autoa.

Judithin matkalaukku oli valmiina hallissa. Hän oli luonut viimeisen silmäyksen ruokasalin avoimesta ovesta suvun muotokuviin. Hän oli ollut hyvillään siitä, että niitä oli vain muutamia ja ettei niissä ollut hänen pelkäämäänsä yhdennäköisyyttä. Ne olivat ihan ylimalkaisia kunnioitettavan suvun muotokuvia. Sisar-vainajasta ei ollut kuvaa.

Martinin pienessä olohuoneessa oli ollut uuninreunuksella valokuva, joka esitti Roddya juhlallisena Etonin yliopiston puvussa, valokuvia krikettijoukkueista, joissa Roddy oli yllänsä flanelliasu ja joukkueenmerkki, maalattu, vihreä uuninvarjostin, jonka Roddy oli koristanut kummallisilla kuvioilla — ja se oli ollut paljoa peloittavampi. Hän ei tahtonut istua siellä nyt katselemassa Martinin valokuva- ja muistoalbumia, kuten viimemainittu oli ehdottanut.

»Olen pahoillani siitä, että sinun täytyy lähteä», valitti Martinin äiti miellyttävänä ja hajamielisenä.

»Minäkin pahoittelen sitä.»

»Mutta», virkkoi vanhus hilpeästi, »kuinka viehättävä ajatus onkaan ajaa kotiin autolla öiseen aikaan! Martin on hurmaantunut sellaiseen, tiedäthän. Usein kuulen hänen lähtevän ajelemaan tällaisena kauniina iltana. Omituinen poika... Hänen autontorvensa ääni kuulostaa niin kammottavan yksinäiseltä, että mieleni tekee itkeä. Hän toivoisi, että hänellä olisi kumppani. Ennen olin hänen muassaan joskus, mutta minun täytyi luopua siitä. Varsin pian tunnen olevani liian vanha.»

Hän hymyili suloisesti; ja Judith, joka ylhäältä päin näki hänet niin pienenä ja iäkkäänä, taukosi äkkiä tuntemasta heitä erottavaa, suurta ikäpolven rajaa, vaan tunsi ainoastaan yhteiseen sukupuoleen perustuvan, määräävän läheisyyden ja sen mukana äärimmäistä hellyyttä ja sääliä. Hän kumartui suutelemaan vanhusta — olento-raukkaa, jonka täytyi yksitoikkoisesti pysytellä huoneessaan, säästäväisesti järjestellen varojaan huomispäivää varten, kun taas hänellä, joka oli kolmekymmentä vuotta nuorempi, oli ystävänään avoin pimeys.

Vanhus tiesi varsin hyvin, ettei Judith rakastanut hänen poikaansa; hän luotti, ettei Judith pettäisi Martinia mennessään naimisiin hänen kanssansa. Olisi kauheata pakottaa vanhus vihaamaan häntä... sitä ei voinut ajatella.

Autonpyörät narisivat soratulla tiellä, ja Martin töräytti torveaan.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat liehuttaneet jäähyväiset portailla seisovalle pienelle olennolle ja lähteneet kiitämään maantiellä.

* * * * *

Yön syvän siniseen, kuulakkaan verhoon. Ilma jakautui kevyesti, kun auto työntyi sen lävitse, huuhtoutuen pois aaltoina, jotka tuoksuivat ruusuille, syreeneille ja kaikille vihreille lehville. Kuu kamppaili pilvien kanssa. Sillä oli himmeät ja lempeät kasvot.

»En ällistyisi, jos alkaisi sataa ennen aamunkoittoa», sanoi Martin; ja saavuttuaan vihdoinkin hämyiselle, suoralle valtatielle hän lisäsi vauhtia, huokaisten tyytyväisyydestä.

»Vinhemmin, Martin, vinhemmin!»

Yhä vinhemmin Martin ajoi. Judith painautui häntä vasten ja puolittain suljettujen silmäluomien välitse katseli kummallakin puolen tietä taaksepäin vilahtelevia orapihlaja- ja villiruusuaitoja. Yö-ilma huumasi, ja hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi milloinkaan herätä sen suloisesta, miellyttävästä hyväilystä. Pian autonvalot puhkaisivat vihreän, hämyisen tunnelin lehtokujaan toisensa jälkeen. Raitit olivat täynnä valkeita töpöhäntiä ja pieniä, lamaantuneita käpäliä, jotka Martinin sitten huolellisesti hiljentäessä vauhtia kyyristelivät ja vilahduksena katosivat tien oheen. Yöperhosia lepatteli kirkkain siivin lamppujen valossa hetkisen, ennenkuin paiskautuivat pihisevän, tomuisen kuoleman kitaan. Kerran tai pari tuli heitä vastaan ihmisolentoja, halvan ja typerän näköisiä, soveltumattomia yön suunnattomaan suurenmoisuuteen; ja siellä täällä vilahti ja katosi pari ihmistä puiden juurella, portailla, ruohikossa kasvot painettuina toisiaan vasten, huolestuttavan liikkumattomina. Judith pani heidät merkille, tuntien vastenmielisyyttä; intohimo oli kaikki rumaa ja rahvaanomaisen tylsää.

Nyt kuu näytti uupuneelta sokenevan pilviverhon takana.

Pian tuli sade, hiljaa, sopertavasti humisten ja kuiskien puissa; ja sitten välähti kirkas, huikaiseva salama, joka koski silmiin.

»Pysähdymmekö?» tiedusti Martin.

»Ei pysähdytä.»

»Muistan, että kammosit salamia ollessasi pieni tytöntyllerö.»

»Muistatko sen?»

»Kyllä. En milloinkaan unohda sitä päivää, jona ukkonen salpasi meidät vanhaan venekatokseen — sinut, Roddyn ja minut. Kuinka sinä ulvoitkaan! Ja sitten väitit nähneesi, että salama oli iskenyt Roddyn päähän ja että hän muka oli kuollut. Minä kiljuin, että jos vain avaisit silmäsi, näkisit hänet edessäsi niin elävänä kuin suinkin mahdollista, mutta sinä vain yhäti paruit. Ja kohta me kaikki aloimme uskoa, että Roddy saattaisi millä hetkellä tahansa leimahtaa tuleen.»

»Niin, niin! Olin sen unohtanut.» Judith nauroi. »Muistan, kuinka juhlalliset, punaiset ja epäilevän näköiset Roddyn kasvot olivat, kun hän tunnusteli päälakeaan. Hän pelkäsi minun narraavan häntä eikä tahtonut virkkaa sanaakaan. Myöhemmin kysyin häneltä kahden kesken, luuliko hän Luojan käyneen pyyhkäisemässä häntä tulikielellä. Hän oli harmistunut.»

Martin keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi.

»Sinä olit koomillinen lapsi. Usein arvelimme sinua hiukan sekapäiseksi.»

»Niinkö, Martin?» kummasteli Judith, ja hänet valtasi taaskin epäilys ja murhe.

Kenties niinäkin aikoina Roddy oli nauranut hänelle, pitänyt häntä pilan esineenä eikä koskaan kumppanina.

»Oli vahinko, että —» Hän vaikeni, muistaen menevänsä naimisiin Martinin kanssa — ollessaan täydentämäisillään lauseensa: — »että tapasimme jälleen toisemme täysikasvuisina».

Heidän suhteensa olisivat jääneet pilaantumattomiksi, lapsuusajan salaperäiseen lumoukseen kietoutuneiksi, eikä hän silloin olisi nähnyt Roddyn kasvavan miellyttävästä pikku pojasta loisteliaaksi, välinpitämättömäksi nuoreksi mieheksi, joka kokeili tunnekiihoituksilla.

Enää ei salamoinut; ja sade osui pehmeästi hänen kasvoihinsa avoimen tuulilasin kautta, hämäten silmiä, ajatuksia ja kaikkea, niin että hän vaipui unenhorroksiin. Martin puristi häntä kerran tiukasti olkaansa vasten ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Nuku! Minä olen tässä.» Ja hän tunsi Martinin suunnattoman suojelukyvyn tulvivan itseensä.

Kun hän sitten avasi silmänsä kohotti pimeys huntujaan, toista toisensa jälkeen. Purppurainen väri vaaleni syreeninväriksi, ja syreeninväri laimeni harmaaksi. Taivas oli kirkas ja ruskoton. Maisema heräsi unesta lempeän jäykkänä ja yksivakaisena, jokaisen esineen hahmopiirteet näkyivät tasaisessa himmeässä valossa erikseen ilman sekoittavia värejä ja varjoja. Kaukana taivaanrannalla välähti viljapelto hetkiseksi näkyviin kalpeassa päivänpaisteessa; mutta aurinko oli vielä piilossa. Pensasaidoissa oli valkeita, vaahtoa muistuttavia mesiangervoja.

Pian alkoivat kalkkikumpujen laella kasvavat pyökkimetsät. Alhaalla laaksossa juoksi puro vaaleana ja sateisena rantapajujensa välissä; ja maantie vietti loivasti alaspäin, kunnes se kulki joen rantaa pitkin. He olivat kotona.

Jäykkänä ja silmiään räpytellen Judith kompuroi pois autosta ja jäi seisomaan kuistin portaille.

»Kiitos, Martin! Se oli ihanaa. Olisin toivonut, ettemme olisi koskaan päässeet perille. Arvelin, ettemme pääsisi — en tiedä, minkä tähden. Sain päähäni, että sinä saattaisit hiljaa törmätä johonkin minun huomaamattani. Kaikelle, minkä sivuutimme, sanoin jäähyväiset — katsellen viimeistä kertaa kaikkea miellyttävää; ja kun vihdoin vaivuin uneen, ajattelin, etten koskaan heräisi. Mutta sittenkin toit minut kommelluksitta kotiin, sinä taitava poika. _Otaksun_ olevani kiitollinen. Mutta mikä ponnistus lähteä taaskin tunnin tai parin kuluttua!»

Martin ei vastannut heti; mutta hypisteltyään muutamia minuutteja hattuaan hän kääntyi katsomaan poispäin ja sanoi:

»Oletko _kovin_ onneton, Judith?»

»No niin — en kovin, otaksuttavasti. Jotensakin. En onnettomampi kuin minulle on hyväksi. Siitä kyllä selviydyn... Olen niin uninen, etten tiedä, mitä puhun. Älä pane siihen huomiota.»

»Ajattelin, ettet ole onnellinen —» Martin vaikeni masentuneena.

»Ei mitään heikkoa, Martin. Älä sinä siitä huolehdi! Minä nauran itselleni. Kuinka naurankaan itselleni!»

»Etkö voi kertoa minulle, mikä sinua vaivaa?» tiedusti Martin nyreästi.

»En usko voivani.»

Martin kääntyi poispäin ja nojasi tarmottomasti kuistin seinään.

Taivas hohti nyt ylt'yleensä, muistuttaen simpukankuoren sisäpintaa. Kaste kimalteli ruohikossa, ja harmahtavat ruusut punertuivat ja kellastuivat pensaissaan. Ilman täytti lintujen sekava, huima, kristallinkirkas, kiihkeä laulu.

»Matkustat kai päivän tai parin kuluttua», virkkoi Martin vihdoin.

»Niin. Entä sinä?»

»Tapaan Roddyn ensi viikolla.»

»Niin tosiaankin.» Judith kääntyi avaamaan lukkoa ja avainta hapuillessaan huomautti kevyesti: »On muuan henkilö, jota en enää milloinkaan tapaa.»

»Kuka?»

Martin oli olevinaan hämmästynyt, mutta se oli ainoastaan teeskentelyä. Judith tunsi hänen sanovan itsekseen: »Niin se siis on.» Äkkiä Judithia alkoi kiukuttaa se, että oli paljastanut itsensä, ja hän vihasi Martinia, koska tämä arvasi ja teeskenteli, koetti pakottaa hänet lausumaan sen nimen; ja hän lisäsi:

»En voi sittenkään mennä kanssasi naimisiin, Martin.»

Äänettömyys.

»No niin, olen vihdoinkin puhunut sinulle totta. Arvelin voivani teeskennellä sinulle koko elämäni, mutta en voikaan. Sinun pitäisi olla iloinen.»

Toinen taivutti päätänsä.

»Etkö aio puhua mitään, Martin?»

Martin kohautti olkapäitään.

»Annathan minulle anteeksi», pyysi Judith, mutta ei voinut tuntea katumusta, vaan ainoastaan ankaraa väsymystä.

»Tietysti», vastasi Martin. »Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Missään nimessä en hetkeäkään oikein uskonut sinun tulevan vaimokseni.»

»Onneksi lähden ulkomaille. Sinun olisi parasta unohtaa minut tyyten.»

»Sellainen puhe ei hyödytä mitään», torjui Martin, naurahtaen katkerasti. »Se oli liian myöhäistä jo vuosikausia sitten.»

»Sinun täytyy koettaa vihata minua. Minä ansaitsen sen.»

»Oi, mitä hyödyttää puhua noin?» tokaisi Martin kärsimättömästi. »_Tahdotko_ minun vihaavan sinua? Tiedäthän, ettet tahdo.»

»Niin, en tahdokaan.»

»Tiedät varsin hyvin, etten voi muuta kuin edelleenkin rakastaa sinua.»

Hän nojasi yhäti hartiat kumarassa kuistiin, puhuen puutarhaan päin. Idän taivas heloitti kirkkaana, ja auringon ensimmäiset säteet pilkistivät puutarhaan; ja meluisa lintukuoro visersi kahta innokkaammin.

»En ole nähnyt auringonnousua vuosikausiin. Oletko sinä, Martin?» Hän meni likemmäksi ja laski kätensä miehen hihalle. Hänen kosketuksestaan Martin kääntyi ympäri ja katsoi häneen mykkänä epätoivosta silmäripset kosteina.

»Martin, olen pahoillani, olen pahoillani.»

»En voi erota sinusta näin», virkkoi Martin, tarttuen kiinni häneen. »Judith, enkö voi tehdä mitään?»

Judith mietti.

»Kyllä. Tahdotko tehdä jotakin hyväkseni?»

»Tietysti tahdon.» Martinin silmät kirkastuivat hetkiseksi.

»Kuulehan, Martin! Jos hän koskaan mainitsee mitään minusta —»

Judith tunsi kalpenevansa ja vaikeni.

»Niin?» äänsi mies.

Toinen jatkoi, huohottaen:

»En usko hänen sitä tekevän, mutta jos hän tekisi... Jos hän joskus alkaa kertoa sinulle jotakin, mitä on tapahtunut — hänen ja minun välilläni — niin et saa sallia hänen kertoa. Lupaa se minulle! Jos hän alkaa, niin keskeytä! En enää koskaan tapaa häntä; pian taukoan häntä ajattelemasta; mutta sinä et saa tietää, mitä on tapahtunut. Se oli vain pientä hupsuutta — joskus se näyttää minusta tyyten toisenlaiselta... mutta jos luulisin ihmisten sen tietävän, niin _kuolisin_. Martin, älä koeta ottaa siitä selkoa!»

»Selvä on, Judith. Se ei ole minun asiani.»

»Kenties miehet eivät kerro toisilleen asioita niin kamalasti kuin naiset? Hän ei tavallisesti kerro mitään, vai kertooko?»

Hän jaksoi tuskin kuunnella toisen vastausta.

»Ei. En sitä usko.»

»Ole niinkuin et olisi koskaan tuntenut minua! Oi, älä puhele minusta!»

»En puhele. Lupaan sen.» Martin katsoi häneen, ja hänen silmistään Judith näki, kuinka syvästi hän kärsi.

Pitkän ajan kuluttua Judith lisäsi:

»Vielä yksi asia. Olen tietysti varma siitä, että tekisipä hän mitä tahansa, sinun tunteesi minua kohtaan olisivat samat, eivätkö olisikin?...»

»Minä pidän Roddysta...» vastasi Martin, ja hänen äänensä, hänen koko olemuksensa värähteli tuskasta... »Hän on aina ollut — niin kauan kuin muistan — minulle läheisempi kuin veli olisi konsanaan voinut olla. Mutta jos luulisin» — hänen äänensä muuttui, kävi kammottavaksi — »jos luulisin hänen tehneen sinulle vääryyttä —»

»Ei häntä sovi moittia mistään», virkkoi Judith hitaasti, tiukan keskittyneesti. »Syy oli minun. Jos luulisin sen sotkevan teidän välejänne, olisin onnettomampi kuin koskaan ennen. Laitatko niin, ettei se sotke?»

»Panen parastani», lupasi Martin tukehtuneesti.

Judith alkoi vapista rajusti.

»Nyt minun täytyy mennä sisälle, Martin. Mitä sinä teet?»

»Minä lähden suoraan takaisin. En tunne haluavani — tavata Mariellaa — tai ketään muutakaan.»

»Mutta etkö tahdo syödä jotakin?»

»En. Minun ei ole nälkä.»

Tuntui sietämättömän liikuttavalta, ettei hänellä ollut nälkä — hänellä, joka oli aina nälkäinen.

»Hyvästi siis, Martin!»

»Hyvästi!»

Martin tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.

»Judith, jos tarvitsisit minua millään tavoin ollessasi ulkomailla — ilmoita siitä minulle! Tulen luoksesi. Lupaatko sen?»

»Lupaan, rakas ystävä.»

Martin näytti hieman vähemmän onnettomalta.

»Ja sallithan minun tavata sinua tultuasi takaisin. En ole väsyttävä; mutta minun täytyy saada nähdä sinua joskus.»

»Tultuani takaisin siis, Martin — jos todella haluat. Mutta siihen mennessä oivallat, millainen porsas olen.»

Martin kiersi äkkiä kätensä hänen ympärilleen.

»Oi, Judith», kuiskasi hän, »etkö voi koskaan...?»

»Martin, etkö sinä voi koskaan lakata?»

»En.» Hän painoi päänsä muutamiksi silmänräpäyksiksi Judithin olkaa vasten, oikaisihe sitten ja sanoi, pakottautuen hilpeäksi:

»No niin, toivon, että sinulla olisi hauskaa.»

»Samaa toivon minä sinulle. Mutta varmasti sinulla onkin.»

Ajatella, että Martin olisi Roddyn seurassa viikkokausia, että he yhdessä puuhailisivat, keskustelisivat, laskisivat leikkiä ja aterioisivat — että Martin näkisi Roddyn nukkuvan ja heräävän, kun taas hän, Judith... ei enää milloinkaan! Jos hän näkisi Roddyn tulevan vastaansa, täytyisi hänen pyörtää takaisin; jos he kohtaisivat toisensa kadulla, täytyisi hänen katsoa toisaalle.

»Pidäthän huolta itsestäsi, Judith.»

Judith nyökkäsi, hymyillen väsyneesti.

Martin pyörähti äkkiä ympäri ja meni portaita alas, ja Judith odotti hänen taaskin kääntävän päätänsä. Mutta mutkaan saavuttuaan Martin taaksensa katsomatta heilautti kättänsä, nuorekkaan vikkelästi ja kömpelösti teeskennellen iloisuutta, ja asteli edelleen.

Judith seisoi paikallaan, näki raikkaan puutarhan tulevan täyteen valoa, varjoa ja ajatteli: »Martin-poloinen itkee», ja sulki oven, jättäen ulkopuolelle Martinin, auringon ja lintujen viserryksen.

8

Hotellit ja myymälät olivat kehässä avaran _Placen_ ympärillä, ja koko päivän liikkui ihmisiä edestakaisin, käyden kylvyissään, suihkuissaan ja ryöpyissään. Keltatautina, pyyleviä, vanhoja juutalaisia ja pöhöttyneitä, kalpeita amerikkalaisia tungeksi hikoilevina kaikkialla; ja iäkkäitä rampoja tuli kylpyvaunuissa synkkien hoitajiensa saattamina. Siellä oli eräs nainen, joka oli aikoja sitten lakannut muuttumasta iän mukaan; hänen ihonsa oli tumman appelsiinin värinen, pergamenttimainen, ammottavien silmäkuoppien ympäristöt olivat mustat, ja iho oli poskilla pingoittunut, vetäen tummat huulet virnistykseen. Hän oli elävä; hänen appelsiinin karvaiset, petolinnunkäpälää muistuttavat kätensä nytkähtelivät matolla. Päälaellaan, surkastuneen, lahoavan tukan verhona, hän piti isoa merimieshattua, joka oli koristettu hurjannäköisellä, isolla, mustalla, sulkatöyhdöllä. Joka aamu Judith istuessaan joutilaana hotellin edustalla katseli tätä koko eriskummaisen näytelmän manalamaisinta olentoa.

Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut pilvenhattaraa eikä tuntunut tuulenhengähdystä, ja katukiveys näytti värähtelevän ilmassa. Oli niin kuuma, että mahdotonta oli oleskella laaksossa. Judith liittyi autoiluseurueisiin ja kiiti niiden mukana viinitarhojen välitse vuorille — etsien kasvojansa vilvoittavaa tuulahdusta, syöden meheviä puolisia tiepuolessa olevissa ravintoloissa, palaten illalla pelaamaan tennistä ja kylpemään, ja muuttamaan vaatteita, syömään päivällistä ja tanssimaan, kuuntelemaan konserttia kasinolla, istumaan ulko-ilmassa, juoden kahvia ja syöden jäätä.

Jokapäiväiset tunnit olivat kevyesti haihtuvia kuplia.