Part 22

»Käsitän, Roddy.» Tuska oli nyt vihlova; sitä oli vaikea tukehduttaa. »Käsitän. Ja sinä ajattelit, että paras oli saada kaikki loppumaan... koska sinä et milloinkaan rakastaisi minua ja minä silminnähtävästi — niinkö, silminnähtävästikö? — kävin yhä — hupsummaksi — ja väsyttävämmäksi. Senvuoksi arvelit — sanoa jäähyväiset — sillä tavoin — ja sitten poistua iäksi. Niinkö se oli?»

Roddy pyyhkäisi kädellä otsaansa; se oli hänen ensimmäinen eleensä. Siispä hänelläkin oli tunteita, vaikkakin heikkoja.

»Luulin sinun haluavan sitä, pyytävän sitä minulta», vastasi hän.

»Oi, siis luulit tekeväsi mieliksi —» Ei, ei purevaa ivaa. Judith oli vaiti tuokion ja lisäsi: »Oivallan. Ymmärsit minua väärin. Totisesti se olikin ihan luonnollista. Luulit minun haluavan samaa kuin itse halusit — vain vähän — vähän intohimoa — liehittelyn täytteeksi — ja sillä hyvä. No niin...»

Raitti oli niin hiljainen, että Judith erotti aidan toisella puolen ohitse lipuvien veneiden yksitoikkoisen aironloiskeen. Ilta oli käynyt sangen koleaksi.

Judith naurahti hieman ja sanoi:

»Olen tosiaankin kovin pahoillani tästä touhusta. On liian naurettavaa, että minä olen — minä!... Otaksuttavasti et uneksinutkaan, että minä — en ollut tottunut tällaiseen — miehiltä?»

»Luulin sinun sangen hyvin tietävän, mistä oli kysymys.»

»Mutta minä en tiennyt. En tiennyt Minä petyin — kuten kuka muu tahansa... Oi, se on niin karkeata!» Hän sulki silmänsä, naurahtaen heikosti. »Juuri sentähden kaiketi et selvittänyt tarkoitustasi paremmin. Luulit, että olin varsin tottunut — sellaiseen — suutelemiseen — vain leikin vuoksi. Vain leikin vuoksi, Roddy — niinhän se oli, eikö ollutkin? Mutta minulle tuli tosi mieleen, ja koetin — saada sinut enempään... Koetin pyydystää sinut. Roddy-poloinen! Mutta sinäpä et antaudukaan sidottavaksi, vai antaudutko? Sinä tunnet oman mielesi. Olet varovainen. Näethän» — hän heilautti kättänsä hieman — »etten ole vaarallinen. En milloinkaan enää vaivaa sinua. Ja olen hyvin, hyvin pahoillani.» Hänen voimansa pettivät, ja hän ähkäisi, mutta ei itkenyt.

»Olen pahoillani, Judith. Pyydän anteeksi. Minä —» Nyt Roddyn äänessä oli hyvin lievä liikutuksen häive.

»Oih!» Judith hillitsi itsensä. »Pyydät anteeksi! Olenko minä syyttänyt sinua? Tämä on vain uusi kirottu sekaannus. Minähän vain koetan ymmärtää sitä.»

»Luulenpa tosiaankin, että minun on parasta lähteä», huomautti Roddy.

»Ei!» Judith ojensi kätensä ja tarttui hänen käsivarteensa epätoivoisen vastustavasti. »Ei vielä, Roddy. Ei hetkiseen. Emmekö voi — Voi, hyvä Jumala! Toivoisin, etten olisi milloinkaan kirjoittanut sitä kirjettä. Silloin ei kaikki tämä olisi ollut tarpeen... Sinä olisit matkustanut pois hiiskumatta mitään — ja vähitellen minä olisin alkanut ymmärtää. Olisin nähnyt kaikki oikeassa valossaan. Kaikki olisi taaskin ehkä järjestynyt jotenkuten kohdalleen. Mutta nyt se on otaksuttavasti mahdotonta... Eikö se ole, Roddy, eikö? Oi, jospa se olisi mahdollista!»

Kuinka Roddya inhoittikaan tämä kohtaus! Oli häpeä pitkittää sitä. Hän nieleksi kovasti ja sanoi pahasti hermostuneena:

»Arveletko tosiaankin tarkoittaneesi — kaikkea sitä, mitä puhuit kirjeessäsi?»

Se oli Judithin tilaisuus. Hänen täytyi vakuuttaa, että se oli kaikki hölynpölyä, se kirje, että se oli kirjoitettu hulluuden hetkellä, ettei hän nyt sellaista tarkoittanut. Silloin heidän jotenkuten onnistuisi nauraa yhdessä ja erota ystävyksinä. Roddy oli niin hyvä nauraja! Hän, Judith, saattaisi poistua, haudata pettymyksensä ja heidän seuraavalla kerralla kohdatessaan olla Roddylle sellainen kuin hän halusi, kevyt intohimoinen liekki, sammuksiin puhallettu, uudelleen viritetty. Roddy oli opettanut hänet pitämään suudelmistaan. Hän kaipaisi niitä, ikävöisi niitä tuskaisesti. Jos hän nyt osaisi esittää osansa taitavasti, ei hänen tarvitsisi iäti olla niitä vailla.

Mutta se oli hyödytöntä; tätä asiaa ei käynyt valheella hämääminen.

Hän nyökkäsi, silmäillen Roddya äärimmäisen epätoivon vallassa. Hän nyökkäili nyökkäilemistään, vakuuttaen sanojaan tosiksi äänettömästi ja kaikin voimin pakottaen Roddya uskomaan. Hän näki Roddyn kellertävän ihon punehtuvan hieman.

»Sitten olen hyvin pahoillani», virkkoi Roddy jääkylmällä äänellään.

Judith parkaisi:

»Oi, _Roddy_! Etkö ole koskaan pitänyt minusta? Etkö ole edes _pitänyt_ minusta? Kaikkina näinä vuosina! Näytti siltä kuin olisit pitänyt... En olisi oppinut — pitämään sinusta niin paljon, jollet sinä hiukan — puolestasi pitänyt minusta...»

»Tietysti olen pitänyt sinusta sangen paljon», vastasi Roddy. »Olet aina ollut minusta hyvin miellyttävä.»

»Miellyttävä!» Judith painoi kasvonsa käsiinsä. »Niin. Olen ollut sinusta miellyttävä. Ja niinpä... Että sinun pitikin kohdella minua niin kevyesti, Roddy! Oi, ansaitsinko tosiaankin, tosiaankin sellaista?»

Roddy oli ääneti.

»Jos olisit varoittanut minua, Roddy... jollakin tavoin vihjaissut minulle. Ajattelin sinua niin romanttisesti ja ihanteellisesti — sinulla ei ole aavistustakaan... Luulin, että sinulla täytyi olla samanlaiset ajatukset minusta kuin minulla oli sinusta... Etkö olisi voinut varoittaa minua?»

Roddy vastasi suuttumuksen tukahduttamalla äänellä:

»Minähän koetin osoittaa sinulle, sen sanon. Olisin luullut osoittaneeni sen sinulle riittävän usein. Enkö vakuuttanut, ettei minuun pitänyt koskaan suhtautua vakavasti?»

Judith huokasi ja nyökkäsi murheellisesti. Hän oli kärsinyt tappion.

»Kyllä. Kyllä niin teit. Minä en tahtonut ottaa varoitusta varteen, olin niin hupsu. Voi, kaikki on omaa syytäni. Hyvä opetus minulle.»

»No niin, minun olisi parasta nyt lähteä», virkkoi Roddy oltuaan hetkisen vaiti.

Hän astui askeleen tai pari, mutta kääntyi sitten takaisin. Judith nojasi yhäti aitaan, ja jokin piirre hänen asennossaan tai ilmeessään näytti äkkiä vaikuttavan Roddyyn. Mies vitkasteli, epäröi. Hänen kasvoistaan kuvastui hiukan vaivautumista ja hämminkiä.

»Sinua ei kai mikään vaivaa?» kysyi hän.

»Oi, kyllä minä selviydyn hyvin.»

»Unohdathan minut.»

»En unohda sinua. Mutta unohdan kaiken tämän jos sinä teet samoin. Kohtaamme toisiamme vastaisuudessa, eikö niin — ihan kuten ennenkin — kaikkien muiden seurassa?»

»Luultavasti olisi parempi, ettemme kohtaisi. Luultavasti olisi parempi, ettemme kirjoittaisi toisillemme emmekä enää koskaan tapaisi toisiamme.»

»Emmekö koskaan tapaisi toisiamme, Roddy?» Kuinka hän saattoikaan tehdä niin kylmiä päätöksiä! Judith tunsi olevansa samanlainen kuin lapsi, joka turhaan koettaa vastustaa täysikasvuisen henkilön varmaa, järkkymätöntä tahtoa. »Minkä tähden? Minkä tähden? Minkä tähden? Salli toki minun! Salli toki! Lupaan, etten enää milloinkaan ole kiusallinen. Sanoit pitäneesi minusta. Oi, minun täytyy nähdä sinua! Jollen saa nähdä sinua, en enää milloinkaan voi nähdä ketään muutakaan heistä. Etkö käsitä? Ja sitten minulla ei olisi mitään... Ethän kerro heille, ethän, Roddy? Salli toki minun nähdä sinut jälleen!»

Sitä oli kestänyt liian kauan. Seuraavassa tuokiossa Judith olisi polvillaan hänen edessään hysteerisenä, kammottavana.

Hänen huuliensa hermostunut värähdys hillitsi Judithia äkkiä ja teki hänet rauhalliseksi. Jollakin hämärällä tavalla myöskin Roddy kärsi. Hän näytti samanlaiselta kuin se pikku poika, joka oli rukoillut häntä olemaan itkemättä silloin, kun kaniini kuoli. Niin, muiden tuskien näkeminen oli aina tehnyt häneen epämieluisan vaikutuksen.

»Kaikki on hyvin, Roddy», vakuutti Judith. »Älä ole huolissasi minun tähteni! Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua.»

»Minun tähteni ei kannata hetkistäkään pahoitella», sanoi Roddy melkein vakavasti. »Usko minua, Judith! Se on totta.» Hän katsoi Judithiin viimeisen kerran. »En voi muuta kuin vielä kerran lausua olevani hyvin pahoillani ja pyytää sinua unohtamaan kaikki.»

Judith hengähti syvään.

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »En häpeä mitään, mitä olen tehnyt. Ei ole lainkaan häpeiltävää rakastaa jotakin henkilöä ja tunnustaa se.»

Se ei ollut totta. Hänen antautumisensa, kirjeensä, yksipuolisen rakkautensa häpeä jäytäisi ja polttaisi häntä elämän loppuun saakka.

Roddy poistui hänen luotansa, astellen viehättävästi ja meluttomasti.

* * * * *

Se ei sittenkään koskenut pahasti, ei niin pahasti, ettei sitä olisi voinut kestää salaisesti, ilman ulkoista merkkiä.

Se oli ollut kokemus, ja se oli terveellinen seikka.

Nyt saattaisi kirjoittaa kirjan ja tehdä Roddysta jonkun henkilön siihen tai käydä todenteolla käsiksi musiikkiin tai tappaa itsensä.

Se kaikki oli niin tavatonta... Se yö oli Roddysta ollut niin merkityksetön, ettei hän sen kirjeen saatuaan ollut nopeasti kiiruhtanut matkalle, vaan sen sijaan kutsunut jonkun tuntemansa tytön tänne päiväksi ja juuri siten pilannut itseltään mahdollisuuden pujahtaa pois.

Sulkea ovi Roddyn jälkeen, kiertää avainta lukossa eikä enää milloinkaan avata sitä lokeroa. Varmasti se kävisi varsin helposti. Hän näki itsensä pienoisena olentona kävelemässä tanakasti pois katsahtamattakaan taaksensa. Oli yllin kyllin muuta ajattelemista... Mitä vaaratonta ja yksinkertaista oli ajateltavaksi?

Mansikoita ja kermaa illalliseksi. Hyvä. Kaksi uutta leninkiä; mutta Roddynhan olisi pitänyt ihailla häntä, kun ne olivat hänen yllänsä... Käynti Lontoossa seuraavalla viikolla ja näytelmä.

Äkkiä hän havaitsi käsiensä verestyneen vähäisistä nirhamista. Mistä hän ne oli saanut? Parasta mennä nyt sisälle ja laittaa kasvojaan hieman kuntoon. Tätä värisemistä oli kestänyt kauan aikaa.

5

Kolme viikkoa myöhemmin hän astui junasta pienellä maaseutuasemalla Hampshiressa; ja häntä vastassa oli siellä säteilevä Martin, joka vinhaa vauhtia saattoi hänet autollaan kotiinsa.

Pitkä kuja kiemurteli pensaiden ja isojen pyökkien välitse ja päättyi laajan kaaren jälkeen talon matalan, moni-ikkunaisen julkisivun edustalle. Se oli vanha kartano, rakennettu tiilistä, joille aika oli antanut erittäin hienosävyisen värin. Avara kuisti oli kiertokasvien ja jasmiinien peitossa; ja siellä täällä oli köynnösmäisiä kelta- tai valkokukkaisia ruusupensaita kavunnut seinille ja kiertynyt ikkunanpuitteiden ympärille. Sen takana ja kummallakin puolella hän näki tai kuvitteli näkevänsä vilahduksia vanhasta, upeasta puutarhasta, nurmikoista ja kukkapenkeistä, setripuista, kuusiaidoista ja korkean muurin vierellä kasvavasta persikkapuujonosta.

Palvelija saapui, otti hänen matkalaukkunsa ja pujahti jälleen pois.

Martin opasti hänet tammilaudoituksisen hallin lävitse tilavaan, valoisaan, kukkien ja sitsipäällyksien somistamaan olohuoneeseen. Kaikki värit olivat sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkeita; ja kaikkialla oli valokuvia ja maljakoita täynnä delfiniumeja, ruusuja ja liljoja. Lasiovet avautuivat aurinkoiselle nurmikolle, ja niiden eteen sijoitetulla teepöydällä kimalteli sinisen ja valkean kirjavia porsliiniastioita, hopeakaluja sekä lasikulhoja hunajaa ja hilloa varten. Teepöydän takana istui Martinin äiti hymyilevänä.

Hän oli yhtä siisti ja raikas, yhtä valkean, punertavan ja sinisen kirjava kuin hänen seurustelusalinsakin. Hänen pystyllä, sirolla, pienellä vartalollaan oli kruununa valkea tukka; hänen sinisissä, ulkonevissa silmissään oli lyhytnäköisen kaihoisan vetoava ilme, kun hän katsoi Judithin kasvoihin tervehtiessään häntä. Hänen ohuet huulensa menivät hymyyn ja hymyilivät jatkuvasti, onnellisesti, epämääräisesti, suloisen ja heikon itsepintaisesti. Kaikki hänen kasvojensa juovat kulkivat ylöspäin, ikäänkuin hän olisi viettänyt koko elämänsä hymyillen. Hänellä oli valkea hipiä ja kummassakin poskipäässä helakan ruusuinen läikkä. Hän oli tosiaankin perin sievä valkeassa pitsipuvussaan ja pehmeässä, vaaleansinisessä shaalissaan — sellainen äiti, jonka mielellään veisi päivällisille hänen parhaassa, mustassa leningissään kaikkien timanttiensa koristamana ja josta ylpeilisi.

»Tämä siis on Judith, josta olen kuullut niin paljon», lausui hän lumoavasti ja laski kätensä Judithin käsivarrelle saattaakseen hänet teepöytään.

Kolme mustaa spanielia pyyteli palvovasti hänen jalkojensa juuressa tai kieriskeli, heiluttaen hervottomia käpäliään vaivautuneesti, hartaasti.

Uuninreunuksen yläpuolella riippui Martinin isä-vainajan muotokuva. Hän oli ollut kuvernöörinä jossakin — tärkeä mies. Hän näytti luotettavalta ja hyväntahtoiselta, ja hänellä oli Martinin ruskeat silmät ja epäsiistit piirteet.

Vastaisella seinällä riippui tunteikas pastellikuva, joka esitti Martinia kolmivuotiaana luonnollisessa koossa; kuvassa hänellä oli kullanruskeat kiharat, rusottavat posket, valkea silkkipusero ja röyhelökaulus. Huoneessa oli joitakuita kirjoja lasiovisissa kaapeissa, hyvän puoleisia huonekaluja ja porsliiniesineitä, yksi tai kaksi hyvää vesivärimaalausta ja joitakuita tyhjänpäiväisiä, runsaasti paksuja pieluksia pehmeillä tuoleilla ja leposohvilla. Talon kaikista yksityiskohdista huokui Martinin omaisten kunnioitettavia, sovinnaisia, syvään juurtuneita, englantilaisia perinnäistapoja.

Mutta seuraavan polven — nimittäin kaikkien muiden paitsi Martinin — omituista laatua eivät kuitenkaan olleet määränneet he, jotka olivat järkeviä ja varmoja, vaan villi sisar, perheen häpeä, Mariellan äiti.

Martin oli loistavalla tuulella. Hän hymyili niin, että hänen kaikki valkeat hampaansa näkyivät, viskeli voileipiä koirille, kiusoitteli äitiään ja tähyili riemuisen hämmästyneesti nähdessään Judithin todellakin istuvan seurassaan teepöydässä hänen kotonaan. Hän näytti melkeinpä komealta vaaleansinisessä paidassaan, jonka kaulus oli auki, jättäen näkyviin valkean, voimakkaan, kaunismuotoisen, leveiltä olkapäiltä hauskasti kohoavan kaulan.

Hän ei tiennyt, että Judith oli kuollut, että hänen vieressään istui eloton kuva. Hän oli useita kertoja vakuuttanut, että Judith oli terveen näköinen.

Äkkiä hän tiedusti:

»Oletko kuullut mitään Roddysta, Judith?»

Judith ei ollut valmistautunut kuulemaan sitä nimeä ja tunsi päätänsä alkavan huimata.

»En, Martin, en ole kuullut.»

»Sain häneltä kirjeen tänä aamuna. Roddysta on suorastaan tuskallista vastata edes kutsukirjeeseen, joten hänen kirjeensä imarteli minua. Hän, minä ja pari muuta kumppania aiomme lähteä purjehtimaan ensi kuussa Wight-saaren edustalle, ja sen retken järjestelystä hän juuri kirjoittikin.»

»Kuinka hauskaa se onkaan, Martin!»

Judith kumartui sylissään olevan lautasen puoleen, musertaen korpun sirpaleiksi.

»Minkä tähden et sinäkin tule, Judith? Tule! Se olisi täysin sopivaa, eikö olisikin, äiti? Me olemme hänen naimattomia setiään.»

Juuri silloin, kun hän kuuli nämä sanat ja aavistamattaan muisti kaiken sen kevytmielisyyden, elämänsä onnellisimman päivän, virisi se eloon hänen mielessään ja pyrki rajusti, kauhistavasti ilmoille. Voi, nyt ei enää ollut toivoa. Roddy oli noussut kuolleista ihan äkkiä valheellisen hautauksen jälkeen.

Suunnattomasti ponnistaen hän sai estetyksi silmänsä tyyten sulkeutumasta; mutta puhua hän ei mitenkään voinut.

»Roddy väittää —» alkoi Martin, vilkaisi pöydän ylitse häneen ja vaikeni, epäröiden, säpsähtäen. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän kysyi:

»Oletko väsynyt, Judith?»

»Hiukan — matkan jälkeen — on niin kuuma matkustaa. Eikö olekin?» Hän kääntyi Martinin äidin puoleen.

»Kyllä, rakas, niin on», myönsi toinen tyynnyttävästä »Tulkaa! Saatan teidät huoneeseenne, ja te lepäätte päivälliseen asti.»

Martin oli noussut pystyyn ja hääri hänen ympärillään huolestuneena ja masentuneena. Mutta nyt hän jaksoi hymyillä Martinille ja sanoi:

»Menisin mieluummin ulos vilvoittelemaan, jos saan. Puutarha näyttää niin viehättävältä.»

»Se käy kyllä hyvin päinsä» virkkoi Martinin äiti rohkaisevasti. »Vie hänet ulos, Martin, ja näytä hänellä kalliopuutarhaa. Martin ja minä olemme laitelleet kalliopuutarhaa, Judith — saanhan käyttää sitä nimeä, enkö saa?» Hän laski taaskin kätensä Judithin käsivarrelle. »Se oli niin hupaista. Martin ja minä olemme molemmat naurettavia puuhailijoita ja kokeilijoita. Oletko sinä sellainen?»

»Pelkäänpä, etten oikeastaan ole.»

»Niin, no niin, se on iloa antava lempiharrastus. Se pitää minut touhussa ja terveenä, eikö totta, Martin?» Hän katsahti poikansa kasvoihin, ja viimemainittu laski ison kätensä hänen hennolle olalleen. »Kas niin», lisäsi hän. »Alkakaa nyt juosta! Älä salli Martinin kuljettaa itseäsi vainiolle äläkä hänen kallisarvoisille viljelyksilleen; pilaisit siellä somat kenkäsi. Eivätkö ne ole kauniit kengät, Martin? Ja niin sievä leninki!»

Hiljaa taputellen, heiluttaen kättänsä ja osoittaen epämääräistä hyväntahtoisuutta hän saattoi heidät ulos lasiovesta ja portaita alas puutarhaan.

* * * * *

Martin sanoi:

»Odotahan! Otan pyssyn. Tänä vuonna ihan kompastelemme kaniineihin. Se on kamalaa.»

Judith ei oikein kuullut hänen sanojaan eikä hänen palatessaan käsittänyt hänen olallaan olevan pyssyn merkitystä.

Martin saattoi hänet puutarhasta puista siltaa myöten puron ylitse, joka puolittain oli lemmikkien, kurjenmiekkojen ja leinikköjen peitossa, niityn halki, jossa oli laitumella rotulehmiä — ne, kertoi Martin, olivat hänen äitinsä ylpeys — portaiden ylitse kalkkikiviselle, kaniinien kaivamalle rinteelle.

Judith oli seisovinaan raitojen juurella, ja kuutamosta lausui ääni hiljaa ja hätäisesti: »Rakastan sinua» — ja vielä muutakin, hävyttömän luonteenomaista: »Viehättävä Judy! Viehättävät tummat silmät!» Hänen hampaansa välkkyivät, kun hän hymyili kuutamossa... Hän sulki silmänsä... Se oli kaikki niin kehnoa, niin kehnoa...

Martin osoitteli tilan maita. Heidän ja sen raja-aidan välillä oli pyökkilehtoja, karjapihoja ja kaksi loivaa, aurinkoista mäenrinnettä, joilla vilisi lampaita.

»Tiedäthän, että rakastan sitä», puheli Martin ujosti. »Minä jumaloin maata.» Hän epäröi ja lisäsi sitten, naurahtaen: »Hullunkurista! Joskus ihan toivon olevani kuollut, jotta minut voitaisiin haudata siihen ja saisin sen peitteekseni iäksi... Katsohan, miten nuo rinteet osuvat yhteen!...» Hänen katseensa kiintyi niihin nälkäisesti.

Tämä siis oli Martinin salainen leipä. Hänen maansa se pohjimmalta häntä ravitsi ja teki hänet, tavallisen miehen, ytimeltään yksilöllisen arvokkaaksi ja koruttomaksi. Judith koetti päästä mieleltään häntä likemmäksi.

»Kyllä... Ymmärrän, Martin.»

Martin kääntyi riemastuneena.

»Kerron sinulle aina kaikki, Judith. Otaksuttavasti se johtuu siitä, että tiedän sinun ymmärtävän.»

»Mihin kaistaleeseen haluaisit hautasi, Martin?»

»En siitä välitä — kunhan vain joudun kunnollisesti maahan.»

»Olisitko koskaan valmis tekemään itsemurhan?»

»Olisinko valmis — mihin?»

»Tekemään itsemurhan? Päästäksesi sinne pikemmin.» Martin nauroi ja vastasi leppoisesti:

»No, tähän saakka en ole koskaan tuntenut siihen houkutusta...»

»Tämä on vanha sukutila, eikö olekin, Martin?»

»Niin on. Täällä syntyivät isäni ja kaikki muutkin, Roddyn isä, Julianin isä ja ainoa sisar — Mariellan äiti. Hän oli hyvin kaunis, kuten tiedät — ja perin villi — melkein mielipuoli, luulisin. Hän karkasi puolisonsa luota, ja Jumala tietää, millaista elämää hän vietti. Luullakseni se suorastaan särki iso-isäni sydämen. Hän kuoli, ja sitten isoäiti — muistathan isoäidin? — ei jaksanut asua täällä yksin. Kaikki lapset olivat hajaantuneet sinne tänne, menneet naimisiin tai kuolleet. Niinpä hän muutti sinne pieneen, joen rannalla olevaan taloon — teidän naapuristoonne... Vanhus-parka, hänellä ei ollut paljoakaan iloa elämästä. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen häntä paitsi Roddyn isää, eikä viimemainitusta koitunut hänelle paljoa hyvää. Ihan poikana ollessaan hän riitaantui isänsä kanssa ja poistui kotoaan. En tiedä, mistä riita johtui. Iso-isä oli peloittava kurinpitäjä... Niin, he olivat onneton perhe.»

»Entä eivätkö he kaikki kuolleet nuorina, Martin?»

»Jotakuinkin. Mutta meistä ei kukaan elä vanhaksi», vastasi Martin hilpeästi.

He olivat saapuneet kummun laelle, ja äkkiä Martinin pyssy kohosi tähtäysasentoon. Sitten hän huudahti harmistuneena ja laski sen jälleen.

»En ollut valmis ampumaan sitä. Kun ne kerran pääsevät noiden saniaisten sekaan —»

»Mikä se oli, Martin?»

»Kaniini. Etkö nähnyt? Ilkeä syöpäläinen... En ikinä ole nähnyt moisia. Vaikka kuinka koetamme pitää puoliamme niitä vastaan!»

Hän mutisi itsekseen tuskastuneesti.

»Mutta, Martin — onko aikomuksesi ampua niitä?»

»Ampuako niitä? Totisesti ammun, jos saan tilaisuuden.»

»En ole milloinkaan jaksanut käsittää, miten ihmiset voivat ampua kaniineja.»

»Hm», äänsi Martin jurona ja välinpitämättömänä. »Et saa odottaa, että minä, olisin hellätuntoinen niitä kohtaan.»

Hänen katseensa pälyili valppaasti sinne tänne; hänen pyssynsä oli valmis kohoamaan tuokiossa. Nyt hän ei omistaisi ajatustakaan vierellään kävelevälle Judithille.

Ihan kummun laelta kuului äkkiä hiljainen potkaisu ja pyrähdys. Pari pieniä, karvaisia käpäliä lähti pinkaisemaan saniaisten sekaan valkean töpöhännän vilkkuessa ja hypähdellessä. Mutta vähän matkan päässä saniaiset harvenivat olemattomiin; pienen hahmon piti tulla jälleen näkyviin hetkisen kuluttua.

Kajahti terävä pamaus.

»Ahaa!» huudahti Martin ja meni jonkun matkan päähän, jossa jotakin ponnahti ilmaan ja putosi takaisin maahan kammottavasti nytkähdellen tehdessään koneellisia ja tarkoituksettomia liikkeitä.

»Voi! Voi! Voi!» Judith seisoi kuin kivettyneenä kauhusta siinä paikassa, johon Martin oli hänet jättänyt.

Martin kumartui tarkastamaan kaniinia...

Judith tiesi, miltä se näytti — viruen kupeellaan, niin että pehmeä, helposti haavoittuva, valkea turkki näkyi sen hentojen, jäykkien käpälien alta. Martin oli kumartunut aivan samoin kuin toinen hahmo oli kumartunut sen toisen kaniinin puoleen... Kuinka monta vuotta siitä olikaan!... Roddyn kaniini, jonka kuolema ja hautajaiset olivat panneet alulle tämän kamalan rakkauden. Kuka oli kyllin pirullinen virittääkseen näitä tahallisia satimia muistille, näitä pahanilkisiä kertauksia ja tuskallisia vastakohtia?

Voi tätä maailmaa!... Ihan toivotonta, ihan tarkoituksetonta kaikki; ei mitään muuta kuin nurinkurisuutta, julmuutta huvin vuoksi, huulten lipomista avuttomien uhrien ääressä. Ihmiset kohtelivat toisiaan aivan samoin kuin Martin kohteli pieniä eläimiä. Korkeintaan saattoi toivoa vähän pettävää varmuutta; sen he soivat terästääkseen valmistamansa iskun tuomaa nautintoa, nekin, jotka näyttivät hyväntahtoisilta kuten esimerkiksi Martin. Mitä tulee Roddyyn — Roddy piti kokeilusta. Hän valitsi joskus tyttöjä; se oli hekumallisempaa. Judith näki hänen kasvonsa, kalpeat ja virnistelevät, joukoittain pilkallisesti hymyileviä kasvoja, kaikki hänen. Rinne musteni, Judith vaipui polvilleen, vapisten ja hikoillen.

Martin asteli takaisin päin.

»Hautasin sen», huusi hän. »Sen pääpuoli oli hiukan murskaantunut.»

Judithin täytyi kääntää kasvonsa sinne päin, mutta hän ei nähnyt mitään. Martin tuli seisomaan hänen viereensä — rohkeni, vaikka hänen kätensä olivat veriset.

»Se ei taitanut olla parhaita laukauksia», puheli häh hilpeästi. »Ammuin sitä liian pitkän matkan päästä. Mutta — onhan yhtä vähemmän... Lähdetään eteenpäin.»

Judithin aivoissa pyöri yksi ainoa ajatus; ja yhä uudelleen hän yritti lausua sitä.

»En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi. En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi.»

Mutta Martin ei ymmärtäisi. Kenties se ei olisikaan järkevää.

»Hyvä Jumala!» Hän istui maassa, raastaen turvetta kylmillä, kosteilla käsillä kasvot poispäin käännettyinä, silmät tuijottavina, suu auki ja muodottomana, mahdottomana hillitä. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!» Sen hokeminen muistutti vinkumista tai naukumista.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Martin kiihkeästi. Hän kyykistyi Judithin viereen, ja hänen hämmästyneet kasvonsa tulivat näkyviin tytön olkapään takaa.

»Voi sitä pientä poloista, pientä poloista!...»

»Tarkoitatko kaniinia?»

Judith nyökkäsi.

»Mutta, Judith — armias taivas! Kaniini... Judith. En totisesti olisi sitä ampunut, jos olisin aavistanut sinun pahastuvan.»

Judith edelleenkin tuijotteli ja repi ruohoa.

»Voi tätä maailmaa!»...

»Judith...» Martin vaikeni ihan ymmällä.

»Mutta — eihän sille mahda mitään... Kaiketi siihen tottuu...»