Part 12

»Minun on liian myöhäistä enää voimistella tänä iltana», virkkoi hän. »Oletteko te innostunut kehittämään lihaksianne? On naisellisempaa olla olematta. Minä olen kehittänyt omiani liiaksi. Voin lainata teille kirjan, jonka nimi on 'Miten pysytään kunnossa' ja johon on kuvattu lanneverhoon puettuja nuoria miehiä. Te näytätte jäntevältä. Pystyttekö juoksemaan?»

»Kyllä — ja kiipeämään —» vastasi Judith innostuneena.

»Ohoo!... En osaa kuvitella teidän tekevän mitään muuta kuin käyvän kävelemässä viattoman ja ymmälläolevan näköisenä. Saattaisimme hieman koettaa huomenna!»

Hän meni ikkunan ääreen, avasi sen levälleen ja kumartui ulos. Judith tuli seisomaan hänen viereensä. Yö oli hiljainen, pimeä ja tähtinen.

»Alue on kaunis», jupisi Judith.

»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti keväällä.»

»Satakieliä...»

»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään. Jennifer jatkoi:

»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen voittanut hänen sydämensä... Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»

»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»

Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten mielistyneen lapsen kasvot.

Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä — nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien kuluttua hän huusi:

»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä vai pitäisitkö?»

Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.

Hän nukkui hieman humaltuneen viattoman henkilön unta.

2

Jälkikesää kesti sinä vuonna lokakuun loppuun saakka. Päättäjäisharmoniat olivat niin täydelliset, että maan puutarhat näyttivät vain kertaavan ja kaunistavan taivaan puutarhoja; ja päivä, kaunis kuin päivännouto, laajeni georgiinien ja myöhäisten ruusujen täyttämäksi auringonlaskuksi, ja niiden yläpuolella olevia pilviä peittivät, kirkastivat ja reunustivat kukat samoin kuin maan puiden lehviä. Iltaisin hiipivät koleat usvat, karvaan sulotuoksuiset, kuutamon kuulakoittamat, kaiken ylle ja peittivät kaikki näkyvistä.

Viikot vierivät edelleen. Ylioppilaselämä muuttui miellyttäväksi tottumukseksi. Luennot lakkasivat olemasta oraakkelin julistuksia. Työ taukosi olemasta tärkeä, Nuoret miehet tähyilivät luentosaleissa ja kaduilla. Mielessä kasvoi tietoisuus miessuvun perinpohjaisesta erillisyydestä, toisesta sukupuolesta, joka salaperäisesti kutsui luoksensa ja jota kartettiin ylipääsemättömän kuilun takana. Kirjakaupat tulivat sellaisiksi paikoiksi, joissa harhailtiin ja katseltiin kokonaisia aamupäiviä. Kaupunkiin ja kaupungista takaisin ulottui jokapäiväinen pitkä tie tasaisten, kynnettyjen peltojen välitse; taivaan suunnattomalla, rusentavalla laella liiteli alituiseen runsaasti vaihteluja.

Ja rakennukset — auringonvalon ja varjojen osuminen harmaalle kivelle, punaiselle kivelle, kattojen ja seinien hämääntymättömät muodot hämärässä — rakennukset kohottivat hahmonsa, näyttivät tyylinsä, innostivat mieltä päivin ja öin, sekaantuen kirjoitelmiin, häiriten lukujärjestystä.

Jenniferin hohtava pää, kaareva poski, oikaistu, valkea kaula kuvastuivat sinistä verhoa vasten parhaiksi lampun valokehän ulkopuolella. Hyvin myöhään hän istui siellä hiiskumatta mitään, tekemättä mitään, pakotti Judithin siirtämään katseensa kirjan sivulta, tarkkailemaan häntä, uneksimaan, odottamaan, että hän vastaisi hymyllä hymyyn.

Puutarha, joki, naapuritalon lapset olivat kaukana. Kun joskus kuunteli, ei kuulunut mitään, ei edes Roddya; joskus lintujen äänet, kosteat, vihreät, hajallaan olevat taimet, kukkiva kirsikkapuu; joskus aurinkoinen, niitetty, kaistaleinen nurmikko, punaiset, kiitävät pilvet, jotka tummensivat kuumaa seinää; joskus usvat, pilvien ruskotus, varisseet keltaiset lehdet kasteen kostuttamassa ruohikossa; joskus tuulen heiluttamissa puunlatvoissa vaakkuvat varikset, vankka, tumma, hämmentävä kudos alastomia, taivaalla huojuvia oksia, traagillinen valo, joka hetkisen valitti auringon laskiessa, riutuneena pilkottaen repeytyneiden pilvien raoista, sitten taaskin hukkuen; joskus nämä omina vuodenaikoinaan liikkuivat puutarhassa Judithin suljettujen silmien takana niin himmeinä, etteivät ne herättäneet vihlovaa tunnetta. Toisinaan oli pimeässä joen partaalla vartoava äänetön ryhmä kadonnut ikäänkuin olisi ollut syrjään sysätty lapsellinen lelu.

Aika virtasi huomaamattomasti, sysäten sinne tänne rannoilleen mitättömiä pikkuseikkoja.

3

Kuninkaan kappeli iltaisessa jumalanpalveluksessa. Värilliset ikkunat häipyivät asteittain; vain sininen hämärä jäi vallitsemaan katon alla, ja sekin sammui. Sitten valaisivat vain kahdessa rivissä olevat kynttilänliekit, kärkevinä lepattaen lattian ikimuistoisten varjojen, penkkien varjojen ja vanhuksien ja nuorten varjostuneiden kasvojen yläpuolella. Kuului hiljaista rukoilua; ja pitkät, kiirivät urunaallot kovenivat ja hiljenivät, puolittain hukuttaen laulun ja jättäen sen taas vapaasti kuulumaan. Kaikki oli hillittyä, lepattavaa, syvälle sumeaan veteen vajonnutta. Jennifer istui liikkumattomana, kaihosilmäisenä ja tajuamattomana, polvistumatta ja nousematta pystyyn muiden mukana, vain jäykästi taaksepäin nojautuneena silmät liikkumattomina ja säihkyvinä.

Ja myöhemmin astuttiin kirkosta outoon, sumun kattamaan kaupunkiin. Valkeita, yllättäviä kasvoja häämöitti ja katosi lamppujen kohdalla. Rakennukset kohosivat muodottomina usvaista taivasta kohti himmeästi valaistujen ikkunoiden ja ovikäytävien yksinäisten lamppujen osoittamina. Cambridgen elämä oli tiheän verhon peittämä; mutta verhon poimujen alla tunsi sen liikkuvan pirteämmin kuin konsanaan; ikkunoista tulvahteli äkillisiä naurunpurskahduksia ja puhelua, jotka leijailivat ilmassa omituisesti, ikäänkuin kaupunki olisi kehoittanut lapsiaan nukkumaan vetämällä verhot eteen, mutta he olisivat olleet perin vilkkaat maatapanon aikana ja edelleen leikkineet sen takana.

4

Luentosalin ikkunalasi oli täynnä puunlatvoja — sekavasti huojuvia ja heiluvia mustia oksia taivaalla. Sali ui ja hohti himmeässä, läpikuultavassa tulvassa; ja lintu päästi kolme vinhaa, tiedustavaa säveltä. Tällaisessa helmikuisen hämärän taivaassa oli esikkoja ja tulvia; ja esikkoihin liittyi ajatus vihreästä.

Luentosalissa jatkui hiljaista narahtelua, hengitystä ja jalkojen kahinaa. Miehet: rivittäin päitä, joita peitti nuorekkaan näköinen tukka; ikävystyneitä, rauhattomia olkapäitä, jotka olivat vetäytyneet sykkyrään takkiensa sisällä; ojennettuja, harmaan flanellin peittämiä jalkoja. Naiset: tarkkaavaisia, kovin huolestuneita kasvoja huonosti harkittujen hattujen alla; hyväkäytöksisiä selkiä; kirjoittavia, yhäti kirjoittavia käsiä. Tolvanoita kaikki tyyni, kiviä, pahempia kuin tajuttomat esineet.

Luennoitsija ajatteli sujuvasti ääneen välittämättä siitä, kuka muu kuin hän itse häntä kuunteli.

Se tilanne sopi hyvin tuollaiseen pykäliin jaettuun runoon, joka alkaa;

»Harmaaparta, juhlallinen, luennoida ynisee»

ja kun senjälkeen on seurannut vielä muutamia hienon ivallisia säkeitä, on muutamia pisteitä ja uusi alku:

»Äkkiä lintunen laulaa... Oi, suloa sitä! Ken kuulee mitä?»

Ei kukaan kuule mitään. Harmaaparroille omistettu tarkkaavaisuus on sulkenut kaikkien korvat linnuilta. Loppu kehittyisi somasti tähän suuntaan.

Kuinka innokkaasti olisi vuosi tai pari sitten kirjoitettu ja kuinka mieltyneinä julkaistu sellaisia tekeleitä! Ei mikään katumus voi olla niin kuvottava kuin se, jota tunnetaan, kun toivottaisiin edellisen vuoden makuhairahdusten näytteet olemattomiksi.

»Hyvä ystävä, hän on sellainen henkilö, joka _tekisi sopimuksen_ nuoruudenaikaisten tuotteittensa julkaisemisesta kuolemansa jälkeen.»

Sellaisen tuomitsevan arvostelun saattoivat Tony ja hänen ystävänsä lausua ja jättää asian silleen, levittäen käsiään.

»Oi, Roddy, missä olet? Minkä tähden et tulekaan?»

Roddy välähti mieleen — nojaamassa veltosti uuninreunukseen, epäselvä hymy huulillaan kuunnellen Tonyn puhelua.

Oli sellainen ilta, jona saattoi tapahtua mitä tahansa. Kiihtymys kouristi äkkiä Judithin kurkkua, teki hänet heikoksi ja sai hänen ihonsa kihisemään sormenpäitä myöten.

Valon viimeiset rippeet osuivat empien harmaalle, kiviselle ikkunankehykselle. Jos kultaista hohdetta kestäisi, kunnes olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen, olisi se hyvä enne. Yksi, kaksi, kolme, neljä ja niin edelleen kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen, neljäänkymmeneen ... tukahduttaen houkutuksen laskea nopeammin kuin sydän sykähteli... viisiviidettä... viisikymmentä.

Hohde oli siinä vieläkin, kadoten hiljaa, mutta vielä olisi ennättänyt laskea ainakin kahteenkymmeneen.

Haltioitumisen tapainen innostus paisui, tehden hänen vatsansa kuivan ja turvattoman makuiseksi ja sykäytellen omituisesti koko hänen olemustaan.

Hän kumartui pöytänsä puoleen, ollen kirjoittavinaan ja piirtäen haparoivia merkkejä kynällään.

Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.

Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.

Voi tätä sietämätöntä luentoa!

Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä, muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.

»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä takaisin. Älkää odottako minua!»

Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»

Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut portaita myöten alas.

Ja jollei Judith menisi pian, lähtisi omnibusvaunu ilman häntä.

Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi ihan yksinkertaisesti:

»Myöhästyin omnibusvaunustani ja tulin senvuoksi tapaamaan Roddya.»

Roddy juoksisi esille tervehtimään häntä. Kaikki selviäisi Tonyyn nähden.

Hetkisen se näytti selvältä, viehättävältä, välttämättömältä ratkaisulta.

Mutta mitä heidän kasvonsa häneltä salaisivat tai hänelle paljastaisivat? Millaista sietämätöntä hauskuutta, epäilyä, hämmästystä, halveksumista?

Ja mitä hän voisi sellaisena iltana tehdä muuta kuin sanoa Roddylle: »Rakastan sinua», ja sitten taas lähteä pois? Uskaltaa mitä tahansa, juosta Roddyn luokse ja huutaa:

Olen kuolleista noussut Latsanis, olen tullut kertomaan sintille kaikki, tahdon kertoa sinulle kaikki.

Entä jos Roddy vastaisi seuraavat tuhoisat sanat:

_En minä sellaista lainkaan tarkoittanut, en sitä, en lainkaan sitä_.

Jos Roddy tuijottaisi häneen ja kylmästi vastaisi, puhuen todellista kieltä:

»Oletko hullu?»

Olisipa se uskallettua!...

Hän seisoi hiljaa, empien, käsi painettuna seinää vasten voiman ja huumauksen häipyessä hänestä. Ilta tuntui hänestä kolealta ja kostealta, ja hän kuuli lähestyviä askelia, naurunkatkelman, miesäänen hetkisen kestävää puhetta jonkun matkan päästä.

Hän katsahti vielä kerran Tonyn ikkunaan ja näki, että verhot oli vedetty eteen; ja hän ponnahti kauemmaksi seinästä ja lähti juoksemaan kadulle, kiihkeästi paeten loukkausta, tahalliselta tuntuvaa herjausta, ikkunanverhojen kiinnivetämisen julmuutta.

Yliopiston omnibusvaunu oli sullottu täyteen tyttöjä, jotka kurottelivat kaulojaan tähyillessään häntä.

»Oi, Judy! Siinähän olet. Olemme viivyttäneet vaunua kovin kauan. Mitä ihmettä sinulle tapahtui?»

»En päässyt sisälle. Sali oli lukittu. Ja sitten — hyväinen aika, miten juoksin! Onko tilaa minulle?»

»Kyllä, täällä. Tule vain, Judy! Tänne! Tule istumaan. Sinähän olet kovin hengästynyt. Tule vaunuun!»

He pitivät häntä tervetulleena. Heidän hiljaiset äänensä ja eleensä tuntuivat silittävän ja taputtavan häntä. He olivat niin iloissaan siitä, että hän oli ennättänyt ajoissa, niin huomaavaisia ja ystävällisiä, niin turvallisia.

Vaunu vieri pitkin katuja, sen kohdan ohitse, jossa juhlalliset lamput ja rakennukset loppuivat, maantielle, jossa ei ollut muuta kuin kaikki kietova iltatuuli. Vaunu huojui, vartalorivit huojuivat ja kasvot hymyilivät heikosti toisilleen huvitettuina omasta vapisemisestaan ja nytkähtelyistään; mutta kaikki olivat puolittain unessa, puolittain melun ja liikunnon hypnotisoimat; kaikki lämpimiä, raukeita, äänettömiä.

Melu, liike ja kasvojen huojuminen tuntuivat ikuisilta. Mitään muuta ei ollut koskaan ollut eikä milloinkaan olisi. Tietystikään ei Roddy ollut siellä; hän ei ollut siellä ollut koskaan.

5

Martin oli innokas voimailija. Aina hän souteli, aina harjoitteli; mutta kerran tai kahdesti hän lainasi moottoripyörän ja tuli juomaan teetä, kun Judith ja Jennifer järjestivät yhteiset teekutsut nuorille miehille. Näissä tilaisuuksissa hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset, ja hän näytti liian isolta huoneeseen. Hän oli sangen harvasanainen ja tuijotti keskittyneenä vuoroin Judithiin, vuoroin Jenniferiin eikä näyttänyt kääntyvän vieraskumppaneittensa puoleen. Hän oli epäilemättä hankala nuori mies teekutsuilla — huono seurustelija. Jenniferin pilapuheet, sadattelut ja naljailut eivät saaneet hilpeätä välkettä hänen piirteilleen, ja Jennifer oli ikävystynyt häneen. Mahdotonta oli saada häntä uskomaan, että Martin ei ollut ikävä nuori mies.

Martinko ikävä?...

Muodoltaan jumalallisena hän sukelsi laiturilta ja ui joen poikki nopeasti ja nauraen veden ja auringonsäteiden välkkyessä hänen kasvoillaan. Hän istui kaikkien keskellä, poltellen piippuaan ja näyttäen hyväntahtoiselta ja lohdulliselta. Sai olla varma siitä, että hänen silmänsä tarkkailivat huolekkaasti että hänen hymynsä kehoitti astumaan sisälle, silloin kun kukaan muu ei ollut ystävällinen ja lohdullinen, vaan kaikki olivat sulkeneet oven ja poistuneet. Juuri hänelle Mariella pakisi huolettomasti, lasketteli hänelle pieniä, lapsellisia piloja ja nimitti häntä »rakkaaksi», katseli häntä vilpittömästi ja kiintyneesti, joskus silmissään jopa veitikkamainen välke, ikäänkuin hän olisi ollut samanlainen tyttö kuin kuka muu tahansa, ikäänkuin se jokin ei olisi koskaan levinnyt hänen kasvoilleen ja synkistänyt niitä. Martin nukkui samassa huoneessa Roddyn kanssa, hänellä oli kotonaan, kertoi hän, pieni, Roddyn somistama ja lahjoittama kaihdin; hän käveli puutarhan käytävillä Roddyn nauraessa ja tarinoidessa vierellään.

Pimeässä kirsikkapuun alla hän seisoi pää kumarassa ja koetti puhua, pyöritellen kirsikanoksaansa ja vapisten lumouksesta. Hänen luotansa oli Judithin täytynyt paeta yllätettynä ja sykkivin sydämin.

Mutta kun Jennifer väitti hänen olevan ikävän nuoren miehen, oli perin vaikeata inttää sitä vastaan, sillä tuntui melkein siltä kuin hän siirrettynä yksin tähän outoon maailmaan olisi tosiaankin ollut tuiki ikävä, milteipä tavallinen.

Hän kävi teekutsuilla kolmesti. Viimeisellä kerralla Judith meni hänen kanssansa alakertaan — hänen rauhallisten, varmojen, miesmäisten askeltensa kuulostaessa merkitseviltä, melkein huolettavilta tässä kiihkeiden, epätasaisten, hullunkurisilta tuntuvien askelten talossa — ja toivotti hänelle hyvää yötä julkisivun ovella.

Hypistellessään moottoripyöränsä lamppuja hän virkkoi:

»Minkä tähden sinua ei milloinkaan saa tavata kahden kesken?»

»Se ei ole sallittua, Martin. Minun ei sovi pyytää sinua yksin teelle. Eikä minun sovi tulla sinun huoneeseesi ilman valvojaa.»

»Oh, lempo vieköön valvojan! En minä pyydäkään sinua teelle. Etkö voi rikkoa haitallista sääntöä sellaisen henkilön tähden, jonka tunnet niin hyvin kuin minut?»

Pahoittelevasti Judith vakuutti, ettei se käynyt päinsä.

»Tarkoitat, ettet tahdo.»

Juuri sitä hän tarkoitti. Ei kannattanut rikkoa sääntöjä ikävän Martinin vuoksi.

»Kuka on se Jennifer, jonka seurassa aina olet?»

»Henkilö, josta pidän hyvin paljon —» Hän tulistui miehen sävystä.

»Sinua ei koskaan näe missään ilman häntä», mutisi Martin.

»No, sinun ei tarvitse tulla teelle luokseni.»

»Enpä enää tulekaan.»

»En pyydäkään.»

Syntyi äänettömyys. Judith katseli pimeälle ja tähdettömälle taivaalle, sitten miestä, joka yhäti laitteli pyörän lamppuja pää toisaalle käännettynä.

Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!

Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä. Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana hyvästä vastaanotosta?... Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen, tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.

Hän virkkoi hiljaa:

»Martin, milloin Roddy tulee sinua katsomaan?»

»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön tai kaksi.»

Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt sopivia sanoja.

»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten meidän täytyy pitää kekkerit.»

»Oi, niin, Martin... Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua.»

Hänen äänensä oli hiljainen ja ystävällinen.

»Hän unohtaa niin helposti», virkkoi Martin avuttomasti.

»Otaksuttavasti», huomautti Judith kevyesti, »hän ei muistanut edes tiedustaa minua».

»Eihän toki, hän tiedusti sinua. Varmasti hän sen teki.»

Judith nauroi.

»No niin, minun täytyy mennä sisälle... Kerro hänelle, kun kirjoitat hänelle... Ei; älä kerro hänelle mitään! Mutta, Martin, sinun pitää joskus käydä minua katsomassa tässä inhoittavassa paikassa, käythän, _käythän_? Minusta tuntuu, että taaskin menetän teidät kaikki. Kuten tiedät, aikoo äiti oleksia ulkomailla vuoden tai kaksi. En niin ollen ole kesällä siellä naapuritalossa. Se on kauheata. Hän vuokrasi talon ilmoittamatta minulle mitään. Mitä teen ilman sitä? Tulethan minua tapaamaan! Tai kuulehan, mitä sanon: jostakin syystä ei tunnu mukavalta, että käyt täällä. En osaa puhella kanssasi, ja minusta tuntuu, etten tunne sinua; mutta kun päivät pitenevät, lähdemme yhdessä pitkälle kävelyretkelle, peninkulmien pituiselle. Lähdemmekö? Muista!»

»Varmasti!»

Martin oli taaskin onnellinen.

Judith huusi hänen jälkeensä:

»Ja, Martin, olen pahoillani siitä, että olin kärtyinen.»

»Minun syyni», kuului miehen kajahtavan, hilpeän äänen vastaus; hänen koneensa alkoi käydä, ja hän poistui vinhaa vauhtia ja kohisten.

Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.

Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen hohdetta.

»Oi, Jennifer!»

Judith vaipui hänen viereensä lattialle, peittäen kasvonsa helmaansa.

»Rakas.»

»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska. Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»

Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin, silmäillen häntä synkästi.

»Mitä hän sanoi sinulle?» kuiskasi hän.

»Kuka?»

»Se Martin?»

»Ei mitään. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuulessani.»

»Sinä rakastat jotakuta luullakseni. Ketä rakastat?»

»En rakasta ketään.»

Jennifer ei saanut missään nimessä tietää, epäillä, aavistaa...

»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»

Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain Jenniferillä oli valtaa.

* * * * *

Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus, ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet onnistuneet.

Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.

6

Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua, vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.

Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla, polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat — vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta, uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia, vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.

Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään. Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä, miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti, valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan, varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?...» Mutta hän ei edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt tietoisuuttaan.

Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen, viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken Jenniferin kanssa.

»Vielä yksi savuke», ehdotti hän.

»No niin, vain yksi.»