Part 10

Hänen avattuaan oven kantautui äkkiä hänen korviinsa alhaalta naurua ja puhelua — miesäänten heikkoa humua, joka herätti hänessä kummallista pelkoa ja tuntui uhkaavan häntä. Hän astui askelen takaisin huoneeseen, kuunteli ja kuiskasi:

»Julian, mikä mies on tuo Tony?»

Toinen kohautti olkapäitään.

»En tiedä. Hän ei puhele minulle. Luultavasti hän kirjoittelee runoja. Juuri näihin aikoihin hän julkaisee kirjan. Hänen keskusteluistaan päättäen hän on _päätekijä_ Cambridgessa — eräissä piireissä.»

»Pitääkö Roddy hänestä paljon?»

»Oh Roddy! _Pitääkö hänestä_. En tiedä.»

»Hän näyttää pitävän hyvin paljon Roddysta.»

»Niin, siltä näyttää.» Hän katsahti tyttöön terävästi.

Silloin Judith tunsi pelänneensä toisen vastaavan sillä tavoin, luovan häneen juuri sellaisen katseen. Hän muisti Tonyn äkkiä käyneen vihamieliseksi ja hänen silmänsä kalseina ja valppaina suuntautuneen häneen, kun hän Roddyn seurassa palasi sisälle kuistilta.

Taaskin kuuluivat äänet hänen korviinsa, muistuttaen uudistettua varoitusta: »Pysyttele poissa. Sinua ei täällä kaivata. Me olemme kaikki ystävyksiä, miehiä, tyytyväisiä omaan seuraamme. Emme halua naisia häiritsemään itseämme.»

Parasta oli olla menemättä alakertaan kaikkien heidän seuraansa, turvallisempaa oli jäädä tänne rauhaan Julianin luokse. Hän empi, silmäillen taaksensa epäilevänä ja yksinäisenä; mutta tällä kertaa häntä ei kehoitettu jäämään. Lampun hillitty hohde täytti huoneen, valaisten Julianin hahmon; hänen otsansa oli painunut uneliaasti ja miettivästi, toinen vankka olkapää kaartui eteenpäin tukemaan siihen nojautuvaa valkeata kääröä. Hänen asentonsa viittasi siihen hänessä piilevään johonkin, mitä oli vaikea nimetä — eräänlaiseen hieman vääristyneeseen kauneuteen ja ylevyyteen. Ihan hänen kapean vuoteensa vieressä oli Peterin vuode, ja pieluksella viruivat Peterin molemmat plyyshikankaiset eläimet.

Hiljaa hän sulki oven, poistuen tuon omituisen parin luota. Jos Mariella olisi nähnyt heidät, olisivatko hänen kasvonsa muuttuneet?

Taaskin alakertaan.

Se, joka tarjoutuisi saattamaan häntä kotiin, ei olisi Roddy. Yhdellä vilkaisulla hän näki, että Roddy pysyisi erossa hänestä loppu-illan: hän nojasi uuninreunustaan, ja Tony oli hänen vierellään käsivarsi hänen hartioittensa ympärillä; ja Tonyn häneen, Judithiin, kylmästi tähystävät silmät ilmaisivat, ettei Roddy ollut häntä varten. Hänen sydäntään vihlaisi kivistävästi; hänen piti olla mustasukkainen tuolle nuorelle runoilijalle Tonylle, sillä viimemainittu oli mustasukkainen hänelle. Hänen hyvän yön toivotukseensa Roddy vastasi hyytävästi, tekomuodollisen kohteliaasti, kumartaen päätänsä, nauraen hänelle. Martin auttoi vaipan hänen hartioilleen kunnioittavin käsin, ja he lähtivät ulos.

Yö oli pimeä. Maan kaikki kukkivat kasvit olivat piilossa, ja tuntui siltä kuin ulko-ilman tuoksut olisi pudisteltu tähdistä, joita ryhmittäin runsaasti kimalteli taivaan kaartuvalla laella. He olivat ennättäneet Judithin puutarhan portille. Sen yläpuolelle kohosi himmeä, säröinen varjo siinä kohdassa, jossa päivällä syreeni- ja kultasadepensaita sekavina työntyi raitille saakka. Mutta kirsikkapuulle saavuttuaan he huomasivat sen vieläkin himmeästi heloittavan — pilvenä, aaveena.

Judith ojensi kätensä, katkaisi puusta oksan ja tarjosi sitä Martinille.

»Siinä kaiken salaisuus mielestäni. Kirsikankukkaset kasvavat lumouksen siemenistä. Pidä tätä ja toivo! Silloin saat, mitä sydämesi halajaa. Toivo, Martin!»

Martin sieppasi oksan ja tytön käden sen mukana. He viivyttelivät. Martin piti oksaa, pusersi Judithin kättä ja huokaili virkkamatta mitään. Heidän vartalonsa olivat vaaleata puuta vasten parhaiksi piirtyviä varjoja.

»Mitä aioit sanoa?» kuiskasi tyttö.

»Minä — en tiedä.»

»Eikö mitään toivomista?»

»Liian paljon.»

Martin oli ymmällä — sekaisin, lumottu, ymmällä.

»Millainen yö! Eikö olekin, Martin?»

»Ihan lemmonmoinen.»

»En tunnu ensinkään omalta itseltäni; entä sinä? Ilmassa on jotakin kummallista — taikamaista. Vai johtuuko se vain siitä, että on nuori, mitä arvelet?»

»Kenties.»

»Ei tulla koskaan vanhoiksi! Sietäisitkö sinä sitä?»

»En pitäisi siitä.» ‘

»No, toivo sitä sitten! Toivo, ettet koskaan tule vanhaksi!»

Äänettömyys.

»Ei», virkkoi Martin vihdoin. Hän piti edelleen Judithin kättä omassaan, taivutti päätänsä ja hypisteli kirsikanoksaansa. Hänen äänensä oli arkaileva: »Toivoin muuta.»

Lempeästi Judith veti kätensä irti. Hänen täytyi vikkelästi juosta pakoon sitä, mitä oli tulossa, olipa se mitä tahansa: ei minkäänlainen tunneselkkaus Martinin kanssa saisi työntyä poikkiteloin hämäämään sitä polkua, joka kaikin puolin oli valmistettu yhtä ainoata varten.

»Älä mene sisälle!» rukoili Martin. »Emmekö voi kävellä?»

»Oi, minun täytyy — minun täytyy mennä sisälle.»

»Voi, Judith!»

»Minun täytyy, Martin. Kiitoksia siitä, että saatoit minut kotiin. Nyt minun täytyy lentää. On niin myöhäistä —» hätäili hän pakokauhun vallassa.

»Milloin näen sinut taaskin?»

»Pian — pian.»

Martin ei saanut sanaa suustansa. Judith huusi hänelle hiljaa hyvää yötä, poistui hänen luotansa, ja pimeys nieli hänet.

Mennessään häntä varten hallissa palavaa, yksinäistä valoa kohti mietti hän äkillisen pelon valtaamana, että Martin oli rukoillut häneltä varmuutta aivan samoin kuin hän oli äänettömästi rukoillut Roddylta joka kerta viimemainitun poistuessa hänen luotansa; ja hän oli vastannut oi, ei, varmasti ei, niinkuin Roddy olisi vastannut.

»Oi, Roddy, tule pois pimeistä sokkeloistasi ja anna minulle varmuus!»

Hänen täytyi lämmittää itseään muistelemalla illan ensimmäistä osaa välittämättä noiden muutamien viimeisten minuuttien vähäisestä kylmyydestä. Mitä Roddyn silmät puhuivat hänen toivottaessaan hyvää yötä? Varmasti ne kuiskasivat: »Älä ole milläsikään! Me tiedämme, mitä välillämme on tapahtunut, tiedämme, mitä täytyy tulla. Vaikka meidän täytyykin säilyttää salaisuutemme muiden näkyvissä, emme petä toisiamme.»

Niin, siten se oli.

Hän alkoi juosta, aprikoi, miksi hän niin teki, ja juoksi, minkä jaksoi.

Avatessaan julkisivun ovea hän seisahtui säikähtyneenä. Puhelinkello kilisi, kilisi kilisemistään.

Sähkösanoma Judith Earlelle. Pariisista.

»Isä kuoli tänä iltana. Tule huomenna. Äiti.»

Kun hän ripusti kuulotorven paikoilleen, tulvahti hiljaisuus sisälle valtavana hyökyaaltona ja hukutti talon, isän talon, iäksi.

Hän oli ollut kuolemankielissä, sillä aikaa kun hän, tytär — Ei. Hänen ei pitänyt ajatella sillä tavoin; hänen täytyi vain ajatella häntä kuolleena. Mikä tavaton sattuma... Heidän viime kerran tavatessaan oli näyttänyt siltä, että isä kuolisi. Hänen mieleensä johtui epäilyttävä, epäselvä kuva vanhuksesta, joka — niin — meni yläkertaan makuulle aikaisin, viimeistään kello kymmenen. Hän oli katsonut portaita myöten ylöspäin ja nähnyt isän seisovan yläpäässä käsi kaidepuuhun nojattuna, menossa makuulle niin aikaisin, näyttäen — niin — hiukan heikolta; kumaraisen selän ja verkkaiset, notkahtelevat askelet, vanhenevan miehen hieman vaivaloisen astumisen portailla — niin — heikon, vanhahkon miehen, joka odottamattomasti nähtynä tuntui vähän pelottavalta, vähän liikuttavalta; sillä saattoiko nuori ihminen sitten tosiaankin kuolla? Isä oli ollut nuori ja saavuttanut vanhuuden. Joskus hän, Judith — hänkin... niin, hetkisen hän oli ajatellut sitä. Ja nyt isä oli kuollut.

Hän hiipi kirjastoon, kiersi kaikki valot palamaan ja tähysti nuoren miehen valokuvaa. Tuo kaunis nuorukainen oli elänyt, tullut vanhaksi ja kuollut. Hän oli siittänyt tyttären, joka katseli häntä ja ajatteli näitä asioita. Mutta ihmisten kylmät valokuvat pitivät heitä iäti sidottuina epätodellisuuteen; he eivät voineet kuolla: he eivät olleet eläneet.

Hän vaipui tuoliin peittäen kasvonsa käsillään, etsien muistoa, joka saisi hänet tietämään, että isä oli elänyt ja kuollut.

Hän oli hyvin pieni, ja isä, hyvin hyväntahtoinen ja ylevä, vei hänet kuulemaan nerolapsen soittoa. Hänen ihastuksensa oli liian suuri kestettäväksi; myöskin hänestä tulisi nerolapsi; ja kun viulun vuoro tuli, vaikutti se häneen niin rajusti, että hän oli sairaana istumapaikallaan. Isä oli syvästi tyytymätön häneen, hänen hyväntahtoisuutensa ja ylevyytensä muuttuivat harmiksi.

Illalla, joka ilta pitkän ajan kuluessa, yölampun palaessa isä oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja laulanut hänelle hiljaa. Laulu oli »Uncle Tom Cobley».

»Merelle, merelle, merelle vaan...»

Voi, sen vaivaavaa kaikua, sen yksinäisyyden kaihoa. Yhä uudelleen isä lauloi salaperäisen miesseurueen nimet, mutta niin hiljaa, että sujahtelevat tavut pyörivät hänen ympärillään utuisesti ja katosivat, ennenkuin hän erotti ne.

Sitten isä lauloi kultaisesta omenasta.

»On tää, on tää ihana tie Oi, se vie — se vie syömmehen...»

_On tää, on tää_... Se ääni sai aikaan vihlaisun, nostatti kysymyksen, herätti runsaan, surullisen tunnelman, joka tuskaisena jatkui kahdesti laulettujen, kuiskeisten sanojen aikana edelleen laskun jälkeen, empivän, vienon paussin ja laskussa olevien viimeisten sanojen kohdalla.

Lopuksi isä lauloi »Merimiehen jäähyväiset». Laulun päätyttyä Judith sanoi: »Uudelleen», ja isä lauloi sen yhä uudelleen, joka kerta yhä hiljaisemmin, kunnes se vihdoin ei ollut muuta kuin valittavaa huokailua. Judith virui, kuunnellen silmät ummessa, itkien surusta ja riemusta.

»Armaat, jääkää, merelle lähdetään —»

Se oli niin surullista, niin kovin surullista.

»Merimies merta rakastaa, sen lainehia, merimies merta rakastaa, sen lainehia...»

Hän näki hämärän, huojuvan, kauas ulottuvan rivin viehättäviä, kauttaaltaan valkeisiin puettuja naisia liehuttamassa jäähyväisiksi synkällä merenrannalla. Komea laiva lipui aalloilla, vieden yhä loitommalle syvällä kurkkuäänellä laulavaa kuoroa. Pitkä rivi huojui, naiset ojentelivat turhaan käsiään eteenpäin. Heidän valkeat kätensä hohtivat. Hän näki niiden häipyvän, häipyvän, haihtuvan näkyvistä.

Niin, isä oli osannut herättää mysteerioita lapsessa. Hän oli muuttanut äänen kokonaan toiseksi Judithille, luoden ennenaavistamatonta musiikkia — ja lisäksi kuvia ja valoa ja väriä. Isä oli näyttänyt unohtaneen hänet viikkokausiksi, mutta kun hän oli muistanut, millainen enemmän kuin korvaava rikkaus silloin oli sukeutunut! Judith oli suunnitellut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi, että isä olisi hänestä ylpeä ja tahtoisi aina pitää hänet luonansa. Heidän piti matkustella yhdessä, kuuluisan isän ja varsin arvokkaan tyttären, ja heidän piti keskustella keskenään hyvin paljon älyä vaativista aiheista, ja hänen piti hoivata isää, sittenkun isän askeleet hänen kävellessään portaita ylöspäin alkaisivat, todella alkaisivat, käydä niin heikoiksi... Isän piti elää hyvin vanhaksi ja kävellä yläkertaan hänen käsivartensa varassa, hänen hellimänään.

Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja — silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista, tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä. Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.

Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa; se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin inhimilliseksi.

Tekikö kuolema kipeätä?

Nyt hänen mieleensä äkkiä välähti sen kysymyksen muisto:

»Isä, tekeekö kuolema kipeätä?»

Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.

Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut puhua... Isä kuolisi... Hän, Judith, oli... Voi, hyvä Jumala! Voi, Jeesus!

Vihdoin isä oli huokaissut ja sanonut:

»Ei, ei. Kuolema ei tee lainkaan kipeätä.»

Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.

Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.

Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli myöskin vilu, hän vapisi.

Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat, sillä he olivat hänen ystäviään.

»Roddy, Roddy, isä on kuollut.»

Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä, välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana takana, ammoin mennyt.

»Julian, isä on kuollut.»

Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi lapsen herättämistä.

Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi, osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän juoksisi ikkunan ääreen.

Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta — ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.

Siis kuolema, suloinen kuolema, piili lumouksen sydämessä. Se oli salaperäisyyden ja kauneuden ydin. Huomenna hän ei sitä tietäisi, mutta tänään ei mikään tieto ollut varmempi. Ja hän, jota heidän pitäisi surra, oli — hetkisessä hän saisi tietää, missä hän oli — hetkisessä.

Hän kumartui ulos ikkunasta.

Nyt! Nyt!

Mutta kirsikkapuu oli vain pieni, kukkiva kirsikkapuu. Se oli piiloutunut verhoon hänen jännittyneeltä katseeltaan ja salasi merkin.

KOLMAS OSA

1

Judith oli huumaantuneen näköinen sulkiessaan johtajattaren huoneen oven jälkeensä; ja harhailtuaan neljännestunnin hän löysi takaisin omaan huoneeseensa. Hän istuutui kovalle tuolille ja sanoi itsekseen: Riippumattomuus vihdoinkin. Tämä on elämää. Elämä on vihdoinkin alkamassa. Mutta pikemminkin sen tähden, että se näytti ennemminkin tuskalliselta kuolemalta, kuin sen vuoksi, että hän uskoi niin.

Hän silmäili niitä neljää seinää, joiden sisällä hänen riippumattomuutensa piti kukoistaa. Niitä peittivät salvianvihreät paperit, joita koristivat kohtisuorat, valkean ja keltaisen kirjavat ruusunnuppukiehkurat. Huoneessa oli kirjoituspöytä, keittiötuoli, ruokopöytä, kapea, rautainen sänky haalistuneen, nahankeltaisen verhon takana ja omituinen lattiamatto. Se oli väriltään vihertävän ruskea, sen reunoissa oli keltaisen ja tomaatin kirjavat viirut, ja sen kirjailuna olivat mustat, lakritsamaiset koukerot.

»Mutta minä en voi _elää_ rumassa ympäristössä...»

Meluisa kellonsoitto herätti hänet turran epätoivon tilasta; hän avasi ovensa ja lähti hiipimään kengänkorkojen kapseen ja moniäänisen naurun jäljessä.

Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja... sininen ja korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.

»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele minua...»

Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia, laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät, nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina itsestään.

»Margaret, tule istumaan tänne... tänne... tänne! Minun viereeni! Sylvia, minun viereeni... Onko täällä tilaa Sylvialle?...»

»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen pelko valtasi hänet.

Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen: _Benedictus benedicat_. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa; mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.

»Saanko ojentaa teille suolaa?» tarjoutui naapuri.

»Teidän jälkeenne», vastasi Judith totisena.

»Kiitos.»

Keskustelu kuhisi edelleen hänen ympärillään.

»Kenen arvelette olevan kihloissa? Arvatkaa kolmesti... Katsotaanhan hautakiveä. Lientä... kuinka klassillisen yksinkertaista... pelkkää lientä... Kun ottaa sata likaista pyyhinliinaa, liottaa niitä kuumassa vedessä, lisää muutamia sipuleja... Dorothy on bobannut tukkansa. Se sopii hänelle. Se ei sovi hänelle... Hyvä ystävä, kuka on tuo vierelläsi istuva tyttö?... Olen työskennellyt kuusi tuntia joka päivä tämän loman aikana... Saanetkohan anteeksi?... No, joka tapauksessa säännöllisesti neljä... Minä aion tehdä _työtä_ tällä lukukaudella, seitsemän vankkaa tuntia; tanssiaiset tyyten pois... Minun on pakko... teidän olisi pitänyt kuulla, millaiset haukkumiset sain neiti Marskilta, koska pääsin ainoastaan kolmannelle palkinnolle... No niin, minusta se oli aika hyvä; pidän itseäni koko onnellisena, jos saavutukseni on sellainen... Marsh-poloinen on menettänyt kaikki inhimilliset vaistonsa... Tiedättekö, että Sibyl Jones on työskennellyt kymmenen tuntia joka päivä kahden kuukauden aikana?... Hän on romahtamaisillaan... Kolmasvuotisten pitäisi olla järkevämpiä heidän iällään... Totisesti luulen neiti Ingramin värjänneen hiuksensa. Varmasti on niiden väri toisenlainen ... Arveletteko hänen _rakastuneen_?... Tunsin Oxfordissa erään tytön, joka oli hirvittävästi rasittanut itseään liiaksi, ja kun hän eräänä aamuna heräsi, oli hänen päänsä jok'ikinen hius irtaantunut, ja tukka virui hänen vierellään pieluksella, näyttäen ilkeältä kujeelta. Aika harmillinen juttu, eikö ollutkin? Mutta hän turvautui peruukkiin, hyvät ystävät; hankki vaalean, aaltoiseksi tehdyn peruukin, ja se teki hänet niin paljoa hauskemman näköiseksi, että hän jätti pois silmälasinsa, kävi perin eloisaksi ja alkoi myöskin puuteroita nenäänsä, joten se oli onnellinen naamioimistemppu; ja sitten hänen matematiikanopettajansa kosi häntä, ja he menivät naimisiin, ja minä vain aprikoin, tyrmistyikö mies vai oliko tyttö varoittanut edeltäpäin, sillä otaksuttavasti hän ottaa peruukin päästänsä iltaisin, ja hänen päänsä on sileä kuin muna; mutta kaljuus ei kai missään nimessä ole merkitsevä tekijä todellisessa rakkaudessa... Se on varoitus, eikö olekin?»

»Rattoisaa typeryyttä», virkkoi Judith hyvin rauhallisesti sitä seuranneen naurunremakan aikana. »Typerää pilailua.»

»Sanoitteko jotakin?» kysyi hänen toisella puolellaan istuva tyttö.

»E-en.»

»Otaksuttavasti olette tullut lyhyelle vierailulle? Kenenkähän vieras olette?...»

»En ole. Olen tullut tänne olemaan — saavuin juuri äsken. Myöhästyin päivän. Minä —»

»Tarkoitatteko olevanne vasta-alkaja?»

»Kyllä.»

»Mutta tehän olette väärässä pöydässä!» huomautti tyttö kauhistuneena. »Teidän pöytänne on tuolla huoneen toisessa päässä. Tämä on toisvuotelaisten pöytä.»

»Hyväinen aika! Kuinka kamalaa! Onko se paha? En tuntenut ketään, eikä kukaan neuvonut minulle mitään... En tunne ainoatakaan sielua...» Hän tunsi häpeän kyynelten kihoavan silmiinsä. Niin huono alku...

»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä ole ketään teidän koulustanne tullutta?»

»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa...» Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja lisää kyyneliä.

»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon jälkeen:

»Tunnetteko Cambridgea?»

»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi minunkin tulevan —»

»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö tulekin?»

Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa hänen vielä elävän...

Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria. Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.

»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja haisevaa...» Saattaisi luetella loputtomiin.

Kaikkialta tirkisteli silmiä ja kurottui kauloja häntä tähystämään...

»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän karkeudestaan...»

Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät, läpikuultavat ilmakerrokset...

Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita, rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä. Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä, epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin joukkoon?