Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN POLULLA

Runoelmia

Kirj.

NIILO MANTERE

Hämeenlinnassa, Boman & Karlsson.

Tampereella, G. E. Jansson & Kumpp. kirjapainossa, 1902.

SISÄLLYS:

Elämän polulla

I. Pilvisinä päivinä:

Kansalleni Lohdutukseksi Kaukomaita kaivatessa Nukutko, nuorukainen? Pienen veljen haudalla Uus' aikajakso alkaa -- Aabel ja Kain Me tahdomme -- Päät pystöön! Laulu kynttilästä Pois väkijuomat! Mik' on se voima? Juggernautin vaunut On laineilla laiva -- Veljeyslaulu Runoelma Oulun Suomal. Yksityislyseo 25-vuotisjuhlan johdosta Rukous Hallan kerskaus Mieleiseni sivistys Isänmaan virsi Soutakaatte vahvasti! Herraa peljätkäämme! Ylemmäs yhä, kotka! Leimahdellos, nuori rinta! Konsa tunteet haihtuu hyiset?

II. Etsinyt, löytänyt:

Se väärin oisko? Etsijän laulu Jää hyvästi, armas, siksi! Äl' itke! Mä myös olen nähnyt kaunist' unta Sen muistan päivän -- Pohjoismainen lempi Elä, armaani, unhoita mua! Minä ja sinä Jos tyydyt, immyt -- Se suhde on untuvanhieno Onneni aamuna Mä lemmin sinuss' ihmistä Sekö kohtalon oikku olla voi? Taas terve, terve! Vihkijuhlan jälkeen Niin oli, kuin, perhoni, pelkäsin Nyt, armahin, yhdessä astumme Elämän myrskyssä Silmien mahti Yks' on Suutelon ikä Suutelot Hyljätyn laulu Järvellä Syki, syki, sydän kulta! Sirkkuselleni Kiitos, Herra!

III. Tunteita ja kuvia:

Lasna ja nyt Oksalla istui laululintu Lapsen leikkiessä hiilosilla Eräs toukokuun tunnelma Miks' et sä, Luoja --? Merimiehen vaimo lapselleen On se mullakin venonen Luoja, suojaa purttani mun! Tyyntyy se tuulonen tuiminkin En itke -- Tuuli lehtiä lennättää Raivaajan huokaus erämaassa Surun synkkä se päivä -- Lunta tuiskuaa Terve nurmi --! Mä nurmella uinun Kevätsateen vihmoessa Kesä-yönä Noin jos! Tähtöisten tuikkiessa Olet polttiainen Tervehdys vihkijuhlaan Murtuneen laulu Muut ne uinuu Keväimet Lapsoiseksi pieneksi -- Kantelolleni Sun unhoittaako, äitikulta, voisin! Ailin unet Kaarlo Albert Heikel Merikö aava vaiko metsälampi?

IV. Aatteiden piiriä

Sydän ja järki Jos taistella et sais Rohkeasti aalloillen! Murheelle Tiedätkö? Sa näitkö tuoll' ulkona luonnossa? Nuo tuolla, nämä täällä Hiljaa Mihin onneni rakennan? Kuolo ja kukat Kuilun partahalla Toinille Aaltonen, oi aaltonen -- Kysyin kukalta -- Kukan oikeus

V. Maa ylhäinen:

Jää hyvästi, laulu --! Maa viheljäinen, mitä annat mulle? Joululaulu Vapahtaja syntynyt on! Luota, sielu, Herrahasi! Oi, syvyytt' ihmeellistä!

ELÄMÄN POLULLA.

_Mä kuljin ja kuljen polkuain Ja koetan jalkojain käyttää. Ja mieleni kons' on murheinen. Ja konsa sen riemu täyttää.

Mä kuljin ja kuljen polkuain Ja katselen kaikkialle. Ja aatos se lentona leijailee Niin kauvas ja korkealle.

Mä kuljin ja kuljen polkuain Ja kannelta kanssani kannan, Ja kaihon hetkenä polvellein Sen nostan ja helkkyä annan.

Ma kuljen, ja vaikka tieni käy Yli soiden ja murrokoiden Ja kautta korven, niin kuitenkin Yli _täytyy_ mun päästä noiden.

Yli täytyvi, täytyy päästä mun Päämäärään, mi kaukana hohtaa, Mi kaukana hohtaa ja houkuttaa Ja johon mun polkuni johtaa.

Niin kuljin ja kuljen yhtenään Ja katselen kaikkialle, Ja aatos se leivona leijailee Niin kauvas ja korkealle._

I.

PILVISINÄ PÄIVINÄ.

Olkoon leima vaikka mikä, Päällepäin mi painetaan, Sisäpuolla sentään sykkii Sydän suomalainen vaan.

KANSALLENI.

Oi, kansani kallis, kallehin, Joka Suomesi raivasit soista, Kivimäistä ja kannokoista, Joko laihosi nuoren halla veis, Joko uskosi uupuis, vaikeneis Valoisan aamusi laulu?

Oi, kansani kallis, kallehin, Joka kärsiä sait tuhat vuotta, Ah, aamusi näitkö sä suotta? Ja siksikö valkenevan näit yös, Taas ett' yhä selvemmin turhaksi työs Uus', auvoton aika näyttäis?

Jos niin olis, kansani kallehin, Jos niin olis kohtalos kurja, Niin onnesi oikukas, nurja, Niin parhaint' ehkä se ollut ois, Että oisit jo aikaa kuollut pois Ja kuollut kunnialla.

Mut niin ei onnesi olla saa, Ei voi, -- olet sankari nuori, Olet tuulia halkova vuori! Siis seiso vankkana, vahvana vaan, Kuin tunturi tuulessa juurillaan, Ja kaikk' ota vastaan tyynnä!

Ole tyyni, kansani kallehin, Tuon tunturiveljesi lailla, Vaikk' et surunsyit' ole vailla! Sitä vinhemmin kuokkaasi iske, lyö, Mitä mustempi murhe sun syöntäsi syö Sun surevan Suomesi tähden!

Sitä vinhemmin kuokkaasi iske, lyö Ja vauhtia työllesi anna! Näin surusi suurena, kanna! Ja pelloksi perkaa kankaat ja haat, Ja kasvuhun taivuta kalliomaat, Ja haihduta soiden halla!

Mut rakkaudellasi vaali sä Vain parhainta vanhaa ja uutta, Ja kannata aatteellisuutta! Se kansa se kaikkea kestää voi, Omakielisen kultuurin joka loi Ja kansallistunnossa kasvaa!

Siis henkesi saata heilimähän, Joka soppehen päivyt päästä! Äl' uhra'uksia säästä! Ja niin valon valta se eespäin käy, Ja ei sitä voimaa kussaan näy, Joka henkiset heelmäsi veisi.

Ja kieltäsi hellin hoivaile, Äl' isies uskossa horju! Lain pohjalla puuskat torju! Ja vahtina armaan, kalliin maas Ja suojana Suuriruhtinaas Ain' uskollisimpana seiso!

Ja niin varustukseksi vahvaks käy Työ henkinen, rakkaus suuri, Ja Luojasi on sen muuri. Ja niin ei kantelos vaieta voi, Vaan sorjana, sorjemmin yhä soi Valosan aamusi laulu!

16/8 1898.

LOHDUTUKSEKSI.

On Suomi suruissansa, Mut onnen hetki hertas kerran lyö, Vaikk' ehkä silmät syntyneen jo polven Voi silloin peittää tuonen talma, yö.

On Suomi suruissansa, Mut päivä suur' on kerran koittava, Uus' aika, jolloin riemu raikuu maassa, Ja totuuden on voitto, valtikka!

Läp' aikakautten pitkäin, Niin kauvaksi kuin aikakirjojen Ulottuu tieto, -- konsa sortui -- lausu! Maa, kansa vapaa, itsetietoinen?

Kons' sortui, jollei kehno Se tavoilt' ollut, kypsä kuolohon? Kons' sortui, jos sen ydin oli terve, Sen riennot rikkaat, tahto tahraton?

Kons' sortui, -- sano, lausu! -- Se kansa koskaan, joka Herrahan Ain' uskoi, toivoi, luotti horjumatta Ja tietä kulki valon, kunnian?

Ei koskaan, ei! Ei kansaa Moist' aikakirjat lausu ainoaa. Nyt poikke'usko säännöst' oisi yksi? Ja poikke'us se oisi -- Suomenmaa?

Pois ajatus tuo synkkä, Mi suoniin veren milt'ei hyydyttää! Pois moinen epäilys ja heikko usko! Se sairahan on kalvast' elämää!

Mut terve kansa, polvi Ja jälkeläinen sankar-isien, Tää kansa, tää, min entismuistot kertoo Ajoista ankarinten vaivojen;

Tää kansa, tuhat kertaa Mi talot, templit nouti tuhastaan ja toipui, miss' ei toipunut ois toinen, -- Ei horjua saa, heittää uskoaan!

Vaikk' uhkaa takatalvi Maan kukat kukkivaiset kukistaa, Ja vaikk' on raskas rasitettu olla, Et toivoasi, maani, heittää saa.

Kons' ikinä, -- sa lausu! -- Lain, oike'uden kansa kuollut on, Kons' sortunut, jos ydin oli terve, Jos riennot rikkaat, tahto tahraton?

1900.

KAUKOMAITA KAIHOTESSA

Eteläiset maat ja tarhat, Teitä usein kaihoan. Eteläisen päivänpaisteen Toivon täällä paistavan.

Palmupuistot, loistokukat, Teitä kaukaa tervehdin; Kaukokansat, onneanne Usein, usein haaveksin.

Rientoinne myös rikka'utta Muistelen mä kaihoten; Veren, tunteen vilkka'utta Voimakasta ihailen.

Kaukokansat eteläiset! Innostua voitte te! Vapauden valtakirjan Verellänne ostatte!

Kaukokansat eteläiset! Tulta teill' on lempenne, Vauhtia on riennoissanne -- Mutta mit' on maassamme?

Juro mieli, tunne kylmä, Talvet kolkot, pitkät yöt, Karu luonto, hidas kansa, Hitaita myös riennot, työt!

Kuitenkin, kuin tenhokahlein, Sidot mua, Suomenmaa! Köyhyyteskin, kärsimykses Lempeäin vain vahvistaa.

Sata kertaa vaikka vielä Kurjemp' oisit, köyhempi, Hyljätä en sua voisi. Kurja, kallis. Suomeni!

Ihailuni ottakaatte, Vieraat, immet, vieras maa! Mutta lempeni -- sen yksin Suomi, Suomen impi saa!

NUKUTKO, NUORUKAINEN?

Nukutko, nuorukainen, viel' unta sikeää, Vaikk' isänmaasi huokaa huolten alla? Nukutko, ilmapuntar' vaikk' ilmaa synkeää Viel' ennustaa ja läsnä liikkuu halla? Nukutko, nuori polvi, työn kalliin ai'an pois? Nukutko, mieli valpas vaikk' kullankallis ois?

Nukutko, nuori polvi, vaikk' yli kansas pään Jo häilymäss' on jättipilvi musta, Ja vaikka kansan kaiken nyt tointa kysytään Ja tahdon tarmoa ja innostusta! Nukutko horroksissas kuin kaikk' ois kunnossaan, Kuin joutais kädet ristiin, työn urhot uinumaan?

Ei! Niin sa et saa tehdä! Jos teet, niin väärin teet, Ja jälki-aika tuomitsee sun kerran! Niin et myös tee, jos sulla on isäin ihanteet Ja verta heidän pisarankin verran! Siis herää! Untes aika jo ohi olkohon! Nyt tarpehen sun tarmos, sun voimas, intos on!

On työtä kyllin vielä sun tarmollesi, mies! On lemmelles työ-alaa, Suomen nainen! Maan hartioita painaa viel' öinen, raskas ies, Mon' yössä riutuu rinta suomalainen. Ja korpia on, soita, joill' ei näy kuokkijaa, Ja laajennusta kaipaa viel' aatteen viljamaa.

Heräjä siis sä, herää unestas kerrankaan, Heräjä hetkell' yhdennellätoista! Jos työsi sähkölampun ei lailla loistaiskaan, Niin kynttilänä sentään yötä poista! Se tee, min voit, min jaksat, -- ja silloin kylliks teit, Ja myös sä silloin kansaas uutt' aikaa kohden veit.

Heräjä, herätkäätte! Jos milloinkaan, niin nyt Kysyypi aika: valveill' onko kansa? Asteelle valoss' onko se korkeell' ehtinyt, Miel' onko valpas, sydän paikallansa? Heräjä, herätkäätte siis työhön, taisteloon, Ja voittoon taistelonne Jumala johtakoon!

Heräjä, herätkäätte! Heräjä, herätkää! Nyt toimet teitä kutsuu suuret, jalot, Nyt huutaa teitä aika ja äiti kurja tää, Nyt valomnaaks' on vallattava salot. Pois veltto'us siis kurja! Pois mielten unteluus! Ja joka rintaan päivyt ja innon hehku uus!

PIENEN VELJEN HAUDALLA.

Ol' onni se, että niin vaivuit varhain Pois murheista sylihin synnyinmaan. On onni suurin, on onni parhain Puhtoisna päästä jo uinumaan.

Ol' onni se, että, kun maani taivas Sees viel' oli, silmämme vielä sees, Sun henkesi lennähti pois, ja vaivas Pian päättyi ja pienet kyynelees!

Ol' onni se, -- maass' oli silloin huomen, Sen murheit' ei tarvinnut itkeä. Nyt uinut sä tyynnä alla tuomen, Min juuret on onnemme päiviltä.

Ol' onni se, -- tuomi sun hautas päällä Viel' onnemme keväästä kuiskajaa, Ja kevähän maass' olet itse, -- vaan täällä On himmeä taivas ja synkkä maa.

Ol' onni se -- onniko? Ken sen tiesi? Se toisinkin olla, veljeni, vois: Jos kypsynyt ois sinust' oikea miesi, Sun kuolosi maalleni vaurio ois.

Jos sydämes täys' olis ollut tulta, jos tahtosi terästä, neroa pääs, Niin valitan, että ties päättyi sulta Jo keskellä kaunihin kevätsääs.

1900.

UUS' AIKAJAKSO ALKAA --.

Uus' aikajakso alkaa jo korpein helmassa. Käy suusta suuhun siellä nyt kumma kuiskina: "Oi, ällös, veikko, sisko, sä hengen yöhön jää, Vaan valost', ihanteista uutt' etsi elämää!"

Noin salomailla huuto nyt suuri huminoi. Noin kaikuu Karjalassa, noin Pohjanmaalla soi. Myös Auran rantamilta se huuto kohouu, Ja samaa Savo huutaa ja kaikki Suomi muu.

Ja sydänmaiden joukot nyt nuoret yhtyvät, Ja päivätyöhön suureen, jalohon ryhtyvät Vapise, öinen valta! Nyt viime hetkes lyö! Nyt poistetahan vihdoin vuossatain synkkä yö.

Nyt kolkot korvet kaikki valolle vallataan, Ja valon tieltä maahan kaikk' esteet tallataan. Eik' ennen nuoret joukot nuo ai'o levähtää, Kun paheen peikko sortuu, tuo julma, tuhatpää.

Eik' ennen taisto taukoo, -- ei tau'ota se saa! -- Kun ohdakkeista puhdas on hengen viljamaa; Ei ennen, kunnes poissa yö kokonansa on, Ja valon valta-istuin on kukistumaton.

Ja vaikk' on vaivaloista ja kovaa taisto tuo, Ja hornan henget tielle tuhannet esteet luo, Niin ällös, nuori joukko, sä säiky kumminkaan! Sun puolellas on oikeus ja siunaus synnyinmaan.

Ja ällös surko, vaikka ei oiskaan suotu sun Satoa vielä saada ja palkkaa taistelun! Kyll' aikanansa antaa työ jalo palkkion, Ja voiton suuri hetki se kerran lyövä on!

Es'isäin lailla kulje vaan teitä kunnian, Se vaikka henkes vaatis ja veres purppuran! Niin taistele, ett' aika sinusta kerran uus Vois virkkaa: "Suuri oli tuon polven pontevuus!"

Niin taistele, ett' isäin jos haamut haudoistaan Nyt nousis keskellemme uutt' aikaa katsomaan, Ne riemurinnoin lausuis: "Nuo lapsiksemme me Ilolla tunnustamme: heiss' elää henkemme!"

Et nuori polvi, kehnomp' isiäs olla saa, Et isäis töillä maasi mainetta kannattaa! Vaan omin töin ja riennoin sun mainees niitä sä, Ja isäin puhdas muisto töin puhtain pyhitä!

Ja ihannetta kohden kun kuljet korkeaa, Niin olkoon tunnuslausees: "Jumala; isänmaa!" Kun Luojaas, synnyinmaatas sun työsi palvelee, Ei silloin turma uhkaa, vaan esteet raukenee.

Mut intos harras olkoon, kuin ois se aina uus, Ja töittes palkka olkoon maas suuri vastaisuus! Ja vallatkohon valo sun _koko_ olennon, Niin silloin, nuori joukko, sun voittos varma on!

Ja maailma saa nähdä, mit' aikaan into saa, Ja kuinka pieni maakin voi suurta suorittaa, Ja kuinka köyhä kansa myös ponnistuksillaan Voi yöstä luoda päiviin ja soista suuren maan.

Niin kauvas siis kun välkkyy siniset Suomen veet Ja Suomen salot siintää ja Suomen harjanteet, Niin kauvas ihanteiden nyt lippu liehukoon, Ja kootkoon nuoret kaikki se valon taisteloon!

1897.

AABEL JA KAIN.

Taas Aabelin rintaa vasten Kain On nostanut nuijan ja vartoo vain, Hän kunnes vois antaa voimatyönnin Ja lyödä veljehen viime lyönnin.

Mut katso! Ei kedolla kahden vain Nyt seisokaan Aabelin kanssa Kain, Vaan tuhannet silmät nyt vartioivat, Ja tuhanten varoitushuudot soivat.

Ja katso! Myös Aabel on varuillaan, Ja sankarin ilme on otsallaan. Ja rohkeesti katsetta Kainin hän sietää, Ja seisoo kuin mies, joka voimansa tietää.

Hän kuolla ei ai'o -- nähdä voi sen! Ei kaatua raukkana arkaillen. Vaan kilpeään kirkasta taidoin hän käyttää, Ja taistelotavat hän tietävän näyttää.

Ja ken sen taistelon nähnyt lie, Hän siitä sen tunteen varmaan vie, Että Aabelin sortumuspäivä ei koita, Jos häntä ei uupumus, velttous voita!

ME TAHDOMME --.

Me tahdomme takoa Sampoa Ja valvoa vastaisuutta. Me tahdomme Suomelle suuruutta, Me tahdomme valoa, vapautta Ja armasta aikaa uutta.

Me tahdomme henkemme helmyet Yön kätköistä ilmi luoda, Ja salojen armahat aartehet Ja kansamme kaikkikin kalleudet Jo kansojen tiedoksi tuoda.

Me tahdomme polville uusille Tien onnehen viitata, näyttää. Me tahdomme henkemme, voimamme Ja lempemme, intomme, kaikkemme Kotilietemme kunniaks käyttää.

Me tahdomme valhetta vastustaa Ja tuomita vilpin viekkaan. Me tahdomme, ett' yhä Suomenmaa Ylös oikeuden lippua liehuttaa Ja turvaapi hengen miekkaan.

Me tahdomme veljien veljeyttä Ja yhdenvertaisuutta. Me tahdomme kansamme ehjyyttä, Me tahdomme torjua yhdessä Joka murhetta, pilveä uutta.

Me tahdomme kaikkea kaunista Ja suurta ja suuremmoista. Me tahdomme, ett'ei polkea Sais pientä suuri ja mahtava, Ei ruhjoa toinen toista.

Yli kaiken tahdomme, että ois Tää kansamme Herran kansa, Ett' ennemmin uskonsa tähden vois Se kaatuakin, kuin luopua pois Jumalastansa ja uskostansa!

PÄÄT PYSTÖÖN!

Jos maass' on murheen, kärsimysten aika, Niin toiveko myös joutaa kuolemaan? Sen oppinutko oisi Väinön kansa Vuossatain vaiheist', entiselostaan?

Sen oppinutko oisi Väinön kansa Vuostuhantisest' oppi-ai'astaan? Sen oppinutko Volgan rannoilt' asti, Miss' asui muinen, kaitsi karjojaan?

Sen oppinutko olet, suomalainen? Sen oppinutko, kansa Kalevan? Jos opit sen, niin veisaa kuolinvirttäs Ja raukkana käy kuoloon kurjahan!

Mut opetust' et moista, kurjaa saanut Sa koskaan vaiheist' entisaikojen; Et sortuvan sä nähnyt Suomen kansan All' ajan aaltoin, kärsimyksien!

Ei! Vaiheet vuosisatain, -- -tuhansien; Soi opetuksen sulle suuren sen, Ett' ihmisvoima kohtaloit' ei johda, Vaan oike'uden valta ikuinen.

Sä oppia sait -- oppinut jos lienet! -- Ett' oikeus vain yksin perii maan. Sä oppia sait, että, vaikka Herra Suo sujuja, -- hylkää kuitenkaan.

Tää oike'uden voitto sorron yli Ja valon voitto yli yöhyen -- Siit' eikö löydy vankat varmuustiedot Sivuilla Suomen aikakirjojen?

Vai eikö kauniina kuin kukkaranta Aalloista ajan noussut Suomenmaa? Ja sotaratsuin, sorron, ruton alta Se noussut, nähnyt aikaa armaampaa?

Ja eikö pakanuuden synkäst' yöstä, Jään, lunten keskeltä ja hengen yön, Se valoon noussut Luojan johdannasta Ja kautta oman tarmon, toimen, työn?

Miks sammuisi siis nytkään toivon tähti? Miks vapistais? Ei! Pystöhön taas päät! Päät pystöön, sankar'-mieli joka rintaan, Jos vaikka tulkoot mitkä turman säät!

Päät pystöön! Kyyneleist' ei Suomi hyödy, Vaan lemmestä, mi toimii, uhrajaa, Ja Herran pelvost', iki-ihanteista, -- Ne on sun suojamuuris, synnyinmaa!

Ja vaikka muurit murtuvatkin toiset, Ja raunioiksi linnat raukeaa, Niin halki aikain seisoo moinen muuri, -- Ei löydy, ken sen murretuksi saa!

Päät pystöön siis! Ja niinkuin ikivanha Soi sana tuo: "vie Roomaan kaikki tiet", Niin työhön onneks Suomen, suomalainen, Ties kaikki viekööt -- kunnon mies jos liet!

1900.

LAULU KYNTTILÄSTÄ.

Valo kynttilän vienon Pian sammuvi tuo, Jos henkäyksen hienon Sitä kohden vain luo. Ja hetkisen kestää Vain kynttilän työ. Ei voimaa sill' estää, Kun liekki sen syö.

Mut vaikka se loistaa Voi hetkisen vaan, Se pimeyttä poistaa Ja varjoja maan. Kun synkkyys maan peittää, Se valoa luo Ja säteitä heittää Ja hyötyä tuo.

Myös kynttilä pieni Mä pääll' olen maan. Tääll' kestävi tieni Ajan rahtusen vaan. Mut valoa näyttää Mun virkan' on myös, Oi, Herra, ett' täyttää Sen voisin mä työs!

Oi, hyödyks ett' tulta Mun kynttiläss' ois, Ett' turhiin ei multa Elo rientäisi pois! Kun voisin ees loistaa, Kuni kynttilä tuo, Mi pimeyttä poistaa Ja valoa luo!

Kun sitten mun kerran Tulis sammua pois, Ero täält' eteen Herran Niin raskast' ei ois! Kuni kynttilä pieni, Mä sammuisin vaan, Mut kirkkauteen tieni Veis ylhäisen maan.

POIS VÄKIJUOMAT!

Pois väkijuomat, nuo hornan juomat! Pois maasta pettäjä, vihamies! Vapaiksi orjat jo, paheen luomat! Pois yltämme sortajan raskas ies! Jo liiankin kauvan se orjuus kesti, Jo liian monta se miestä vei! Jo liiaksi maan se onnea esti, Mut nyt ei sallita enää, -- ei!

On satavuotten jo itkut kuultu. On kahleita kannettu, -- oltu vait'. On onnen luojaksi sortaja luultu, Ja säädetty suojaksi sen myös lait. On kärsitty ääneti, oltu hiljaa, Vaikk' elon se juuria ontoiks söi, Ja vaikka se kalleinta kaatoi viljaa Ja maan ydinvoimaa maahan löi.

On sallittu, vaikka se talot tallaa Ja terveyden raittiit ruusut vie, Ja vaikka se huokuu hyistä hallaa Ja vaikka se hallaakin julmempi lie. On sallittu, vaikka se raunioita On jättänyt ympäri Suomenmaan, Ja vuoret jo vaikka ois hopeoita, Joit' uhrattu on _sen_ tähden vaan!

On sallittu vieläkin, vaikka lapset Maan huutavi tuhannet tuskiaan, Ja vaikka vanhukset valkohapset Myös tuhannet itkevi huolissaan: "On langennut lapsemme, oi, jos saisi Sen nähdä vieläkin nousevan! Oi, jospa löytyis, ken vapautuisi Maan vallasta vahvan sortajan!"

On sallittu kauvan, vaan jo pitää Nyt seurata selvän taislelon! Jo kosto nousevi, kosto itää, Jo vaipuva sortajan valta on! "Pois sortaja!" -- niin se huuto kaikuu. "Pois sortaja seuduilta Suomenmaan!" "Pois!" -- laaksot ne laulaa, rannat raikuu. Ja tuhannet tarttui jo tapparaan.

Ja syttyi jo nuijasota toinen, Ja alkoi ankara taisto, työ, Kun joukko julkinen, suuremmoinen Taas nuijin iskevi, raudoin lyö; Kun aatenuijin ja rautarinnoin Nyt käsiksi käydähän sortajaan, Ja sydämin sykkivin, hehku-innoin Maan vapa'utta taas varjellaan!

Ja vaikka se nuijajoukko karski Sai kärsiä katkeran tappion, Ja vaikka sen löikin Flemming-marski, -- Tää joukko se voiton vievä on! Tää joukko se voittaen kerran kostaa Kaikk' iskut sortajan kavalan, Ja tuhannet Suomen kodit nostaa Taas kannalle onnen kukkivan!

Ja taas on koittava kirkas päivä Ja poistuva murheen musta yö, Ja taivaalta kaikkoova kaakon häivä, Maan lasten rinnat myös riemuten lyö. Ja viel' on avulla taivaan Herran Maan kukoistus puhkeeva kuorestaan Ja juhlaa viettävä Suomi kerran, Ja alkoholi on -- muisto vaan!

Pois väkijuomat, nuo hornan juomat! Pois maasta pettäjä, vihamies! Vapaiksi jo orjat, paheen luomat! Pois yltämme sortajan raaka ies! Jo liiankin kauvan se orjuus kesti, Jo liian monta se miestä vei! Ja liiaksi maan se onnea esti, Mut nyt ei sallita enää, -- ei!

12/5 1900.

MlK' ON SE VOIMA?

Mik' on se voima, mi raittiuskansan Sai työhön, sai taistohon ryhtymään? Mik' on se voima, mi kautta maitten Sai kansojen parhaat yhtymään? Ja mik' on se sana, se tunnussana, Mi piirretty meidän on lippuhun, Se sana, mi voimia, intoa antaa Ja pohjana työn on ja taistelun?

Se sana pieni, se sana suuri On lempi, on uhraava lempi vaan, On lempi kärsivään ihmiskuntaan Ja kansahan kurjaan synnyinmaan. On lempi, mi auttavaa tarjoo kättä, Miss' ahdistus, ahdinko vallall' on, Ja missä tuhannet miehet, naiset On sortua tulvahan turmion.

"Rakasta!" -- kaikuvi Herran käsky. "Rakasta!" -- käsky on siveyslain. Rakasta, lemmi sä lähimmäistäs! -- Et itseäs varten sä luotu vain. Rakasta työssä ja toiminnassa, -- Ei kielen kuiskehin, sanoin vaan! Ja rakasta palkkoa pyytämättä! -- Se käsky on kunnian Kuninkaan.

Tää käsky korkein, tää käsky suurin, Jonk' oppi Kristuksen tuntee vaan, Se vaatii meitä, se velvoittaapi Pois edut itsekkäät uhraamaan. Se vaatii meitä, se velvoittaapi Sen aatteen puolesta taistohon, Min piirtänyt lippuuns' on raittiuskansa, Min tarkoitus yhteisonni on.

Luo katsees ympäri! Kaikkialla, Niin kauvas kuin katsees kantaa voi, Näät alkoholin sä kolkot jäljet, Näät tuhon, turmion, min se loi. Tuoll' ennenaikaiseen hautanansa Sen uhri muutama vietihin. Tuoll' elonsa keväässä murhan tehnyt Mies nuori lyötihin kahleisin!

Tuoll' äiti kalvas ja pienokaiset Taas puuttehissansa vaikeroi, Kun loppui leipä, ja kodin turva Taas työnsä ansiot tyhjiin joi. Ja tuolla pettänyt nuorukainen On suuret toivehet synnyinmaan. Ja tuolla pettyneet immen toiveet On sulhostansa ja onnestaan.

Mut ken se kertoa voisi kaikki? Ken kuvata kaiken sen kurjuuden, Mik' ihmiskunnassa, ihmisissä On vallalla tähden juoppouden? Ei! Kuva moinen se kauhistaapi, Se kauhistaa ja se velvoittaa Meit' eespäin viemähän suurta työtä, Jo vuosikymmenten alkamaa!

Siis eespäin, eespäin vain, raittiuskansa, Jos vitkaankin taistelo voittoon vie! Ei herjetä, kunnes on voitto saatu Ja päähän on asteettain päästy tie. Ja kunnes kansamme kauttaaltansa On raitis kansa, ja synnyinmaa On pelastettu sen tulvan alta, Mi vaurastusta sen vaimentaa!

"Rakasta!" -- kaikuvi Herran käsky. "Rakasta!" -- käsky on siveyslain. Tää kuningaskäsky kaikuako Sais turhaan, kuuroihin korviin vain? Ja kivestä oisiko sydän sulla, Ja maasi onnesta voisitko Sä huoleton olla, oi, kansalainen? Niin itsekäs, kylmä sä oisitko?

Ei! Itsekäs kanta pois kansastamme! Pois etujen halpa harrastus! Jos yksi kärsii, niin kaikki kärsii, ja maa jos kärsii, niin riutumus On seuraus kansalle kauttaaltansa, On seuraus riutumus, taantumus. Pois itsekäs kanta siis kansastamme! Pois etujen halpa harrastus!

8/11 1901.

JUGGERNAUTIN VAUNUT.

Tapa Indiass' ollut on, -- kerrotaan -- Tapa itsensä uhraamalla Epäjumalan vaunujen kulkemissa Sen kuolla rattaiden alla.

Joka vuos noin uhreja Juggernaut -- Nimi moinen on jumalalla -- Sai uusia, -- kansoa laumottain Sen musertui vaunujen alla.

Ja laumat uudet ne onneaan Yhä etsi ja etsi surmaa. Verihinsä jos toiset jo vaipuivat, Tapa hurja se uusia hurmaa!

Tapa moinen eikö oi, hirvitä? Ja eikö se kerro yöstä, Joss' uinuu se kansa, min keskellä Noin voitu on kuoloon syöstä?

Ja kuitenkin, kansani, -- eiköhän Maass' armahassa myös tässä Joka vuos' epäjumalan vaunut lie Yli maan noin vierimässä?

Ja eiköhän, eiköhän murskauneet Jo tuhannet vaunujen alla, Ja tuhannet vieläkin kuoloon käy Kuin hurjina, kilpailemalla?

Epäjumala -- kuningas Alkohol' -- Hän vaeltaa vaunuissansa. Yli maan nuo vaunut vierivät -- Veri tippuvi rattaistansa.

Veri tippuvi nuorten ja vanhojen, Ja lesket ne itkee ja lapset, Ja turvaa tutisevan vanhuuden Ne itkevät harmajahapset!

Ja sentään, oi, alla vaunujen Viel' etsitään onnea ... surmaa! Ja sentään, oi, kansoa Kalevan Tapa luonnoton vieläkö hurmaa?

Ei, ei! Tuhat kertaa jyrkkä: ei! Tavan sortua täytyy nurjan! Me kukistaa tahdomme -- kukistaa Epäjumalan korskean, kurjan!

Me tahdomme saarnata taistoa Ja käyttää ääntä ja kättä Sen Suomen sortajan sorrannaks, -- Ja taistella herkeämättä!

Ja me tahdomme kansaa valveuttaa Ja järkihinsä saada Ja _nähdä_ sen päivän, jolloin ei Epäjumala kansaa kaada...!

9/1 19O2.

ON LAINEILLA LAIVA --.