Chapter 2
On laineilla laiva, Ja myrsky se käy, Ja valkamaa varmaa Ei missähän näy. Ja tiedä ei ykskään, Sen laivan kuin käy, Kun valkamaa varmaa Ei missähän näy.
Ei niin! Sepä laiva On laadittu niin, Ett' yksi jos kohta Käy halkeamiin, Se sittenkin vielä Pääll' aaltojen jää! Ei upota aaltoon Siis laiva voi tää!
Se sadasti ollut Jo myrskyissä on. Se tottunut tuulten On taistelohon. Jo sadasti hyrskyt Siit' aarteita vei. Sit' uhkasi tyrskyt, -- Se uponnut ei!
On aikoja ollut, Kun laivan jo tään On särkyvän luultu All' uhkaavan sään. On aikoja ollut, Kun maailma ties: Nyt hukkuu se laiva Ja sen joka mies.
Mut mentyä myrskyn Se aalloilla on Taas nähtynä laiva, Tuo uppoamaton. Ja purjeet ja laiva On ollut kuin uus. Taas pettyi ne, jotka Sen turmaa jo huus'!
Näin myrskyjen jälkeen Se uudesti ain' On ehommaks tullut Ja uljaammaks vain. Jos myrskyt, jos hyrskyt Kuin ruhjoneet ois, Koht' turman ne jäljet Taas hälveni pois.
Tok' ei ole laivan Se ansio vaan, Ett' aalloiss' ei käynyt Se uppoamaan. Näät aaltojen Herra Halk' aaltoin sen vei. Hän ruorissa istuu, -- Siks vaivu se ei!
Ja kunnes _Hän_ laivaa Vain ohjata saa, Se kunnolla kyntää Mert' aaltoavaa. Ja estää ei tyrskyt Voi rientoa sen: Kuin kotka se lentää Yl' lainehien!
9/12 1901.
VELJEYSLAULU.
Jo soi'os, soi'os, veljeysvirsi, Kajahda, laulu siskouden! Pois sulata sä syönten kirsi Väliltä Suomen lapsien! Ja velje'yden liittohon Kokoa voimat nuorison! Jo soi'os, soi'os, veljeysvirsi, Kajahda, laulu siskouden!
Pois katseet karsaat, mieli nurja Väliltä kansankerrosten! Ken halveksuen muita, kurja, Jäis toimetonna sivullen, Kun kutsuu kansaa yhteistyö Ja maata sortaa hengen yö? -- Pois katseet karsaat, mieli nurja Väliltä kansankerrosten!
Ken, kurja, eläis itsellensä, Kun vaatii työtä synnyinmaa! Ken, kurja, sulkis sydämensä Ja kättään kieltäis auttavaa, Kun onni kansan, isänmaan Riveihin vaatii astumaan? -- Ken, kurja, eläis itsellensä, Kun vaatii työtä synnyinmaa?
Meill' yhteiset on kallehimmat: Yks' usko, yksi isänmaa. Syyt pienet, halpa-arvoisimmat Siis voisko meidät vieroittaa? Synnyntä-arvot, rihkamat Ne vieroittaako voisivat, Vaikk' yhteiset on kallehimmat: Yks' usko, yksi isänmaa?
Ei! Veljeytt', yhdenvertaisuutta Ei rikkoa syyt moiset saa! Kaikk' yhdessä vain jotain uutta Ja suurta voimme suorittaa. Kaikk' yhdessä me nostaa maan Vain voimme valoon, kunniaan. Ei veljeytt', yhdenvertaisuutta Siis rikkoa syyt pienet saa!
Pois katseet karsaat, mieli nurja Väliltä kansankerrosten! Ken halveksuen muita, kurja, Jäis toimetonna sivuilen, Kun kutsuu kansaa yhteistyö Ja maata sortaa hengen yö? Pois katseet karsaat, mieli nurja Väliltä kansankerrosten!
RUNOELMA OULUN SUOMAL. YKSITYISLYSEON 25-VUOTISEN MUISTOJUHLAN JOHDOSTA.
I.
Työs heitä hetkeksi, pohjolainen, Työs huolten hetkeksi hälvetä suo! Kaikk' unhoita murhees, ja tutkivainen Nyt katse sä taaksesi suuntaa, luo!
Tää unhoita hetkeksi himmeä aika Ja kuivaa silmäsi kyyneleet! Ja muistele, mik' oli kevään taika, Ja kuinka ne kuohusi kevään veet!
Veet kuinka ne kuohusi, sulkujenki Läpi vyöryi vaahdoten uomiaan, Ja kuinka se heräävä kevään henki Jäät järkytti, valveutti Pohjanmaan!
Ja kuinka jo kallehin kansankielin Valo virtasi, vaikkakin estettiin, Ja kuinka se sitkein miehen mielin Yön auvoton aika niin poistettiin!
Työs heitä hetkeksi, pohjolainen, Ja muistojen kantelon soida suo! Taapäin viiskolmatta vuotta vainen Nyt katseesi kanssani siirrä, luo!
II.
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen, Halveksittu silloin vielä, -- vaan nyt vapaa, julkinen! Kansan riemut, kansan surut kertomaan se kelpas vain, Kelvannut ei kerroksihin yhteiskunnan kukkulain.
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen, Silloin kaino korven neito -- nyt jo ruhtinaallinen! Silloin vieras kodissansa -- vieraall' oli isännuus. Mutta vääryys väistyi vihdoin, -- oikeutt' antoi aika uus.
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen, Äsken vielä virastoista torjuttu pois hylkien, Mutta _nyt_ on valta sulla, sulle kuuluu Pohjanmaa! _Nyt_ saat soida vapahasti, julkisesti kajahtaa!
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen, Oike'utes hetki löi jo, valtakirjan sait jo sen, Joka suo sun helkähdellä Pohjan valtakielenä, -- Kauvan ennen sivistyksen kylvit sä jo siementä!
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen, Soi'os, sorja, kai'u, kaunis, korkealle kohoten! Soi'os, sorja, kai'u, kaunis, yhä korkeammin vaan! Älköön enää orjan-aikas uudistuko konsanaan!
III.
On viisikolmatta vierryt vuotta, Kun Pohjaan aukesi ahjo uus. Se aikaa sammui jo, vaan ei suotta: Työ heelmän kantoi ja pontevuus.
Sen ahjon Pohjolan kansa laati Ja pystössä pysytti lemmellään, Tuo kansa, jok' kerran korvet raati Ja miekoin suojeli liesiään.
Tuo kansa, jok' ennen urheasti Sodat surkeat oli kestänyt, Ja sitke'yttähän kuoloon asti Oli nälissänsäkin näyttänyt, --
Tuo kansa se vieläkin uhrata tiesi Ja sitkeä olla, kun tarvittiin. Oi, ponteva kansa, oi, Pohjan miesi, Ain' ollos sa vastakin sitkeä niin! --
On viisikolmatta vierryt vuotta, Kun tänne aukesi ahjo uus. Se aikaa sammui jo, vaan ei suotta: Työ heelmän kantoi ja pontevuus.
Työ heelmän kantoi: Tuoll' ahjo toinen On syntynyt, valoa heijastaa. Valon, tiedon valtava aurinkoinen Jo vapaasti Pohjolaan paistaa saa!
Oi, loista, aurinko tiedon, loista Ja sytytä syömmihin elo uus! Jo mailta Pohjolan synkkyys poista Ja valaise Suomeni vastaisuus!
IV.
Työ _Yksityisen lyseon_ ei ollut se heelmää vailla, Ei ollut sen elämä turhaa, ei, vaikk' eli se orvon lailla. Se kansan taimia kasvatti ja kansan toivoja täytti, Ja valoa, lämpöä leimusi, ja tien se tikkasi, näytti.
Vaikk' ei sitä vallat vaalineet ja suosinut suurten mahti, Ei kuollut se kesken kumminkaan, -- oli kansa sen turva ja vahti. Ei kaatunut tiedon temppeli tuo, kunis aika jo uusi koitti. Väkivallat vaipui, ja oike'us sai äänenvuoron ja -- voitti!
Noin kansan lempi ja rakka'us se palveli Pohjolaamme, -- Oi, älköhön moista rakkautta ikipäivinä puuttuko maamme! Nyt, nyt, jos konsana, kallis on joka hetki ja tarpeen työmme. Ylös siis joka kynsi! Valtavat -- niin vanno! -- nyt iskut lyömme!
V.
Me valta-iskut tahdomme nyt lyödä, Ja kaikki, kaikki voimat ponnistaa. Viel' uusi päivä pilvet synkät poistaa, Kun Herra auttaa, työmme onnistaa. Ja Herra auttaa, työ ja tarmo voittaa, Kun kansa työllään Herraa kunnioittaa!
Nimessä Herran työhön, pohjolainen! Taas tarmos, intos ilmi tulla suo! Ei puolin voimin tehty työ nyt kelpaa, Nyt täydet voimas työhösi sä tuo! Nyt ollos pelkkää pontta sekä tulta! Nyt saakoon Suomi täyden lemmen sulta!
Nyt muurein aukot ehjiks muuratkaatte! Nyt valon temppeleitä varjelkaa! Nyt seiskoon joka miesi paikallansa, Ei lippuansa pettää kukaan saa! Näin parhaiten voi kansa esteet voittaa, _Näin_ entismuistojaan se kunnioittaa!
1/7 1899.
RUKOUS.
Oi, isäimme Isä, sä, korkea, suuri, Jok' autoit mun kansani helmasta yön, Viel' ollos sä Suomeni kilpi ja muuri, Viel' ollos sä siunaaja kansani työn!
Viel' ollos sä heikon ja sorretun suoja, ja vihas sä vielä oi, viipyä suo! Sä rantaimme rauha ja onnemme luoja, Taas poljetun puolehen silmäsi luo!
Viel' anna maan kukkia, laihoja kantaa, Työn säilyä pohjalla uskon ja lain! Viel' anna sä aalloilta kohden rantaa Tien löytää myrskyssä purjehtivain!
Käy, käy tulipatsahan paistavan lailla Nyt taas etupäässä ja näytä se tie, Mi vaarojen kautta, mut vaaroja vailla Sun kansasi onnellisuutehen vie!
Käy, käy etupääss' sotajoukkojen Herra! Me tietäsi astumme, viittoamaas! Päin parhain kaikki niin kääntyvi kerran, Ja rauha ja riemu on rinnoissa taas!
Oi, isäimme isä, sä korkea, suuri, Jok' autoit mun kansani helmasta yön, Viel' ollos sä Suomeni kilpi ja muuri, Viel' ollos sä siunaaja kansani työn!
HALLAN KERSKAUS.
Mie olen mahtaja maan, terä sirppin' on tenhosa vallan: Kun minä niittelen, niin jäljet se jättävi työ. Yhtenä yönäkin pyyhkäsen pois tuhansilta mä viljat, Kukkaset pois kumoan, metsihin merkkini lyön. Yhtenä yönäkin, niikseen jos on, panen turhiksi toivot, Vuosien työt tuhoan, voittaja-askelin käyn. Mie olen mahtaja maan, mua peljätä täytyvi, täytyy, Pelkoa vaadin mä vain, sääliä tunne mä en. Sääliä tunne mä en, inehmoisten mä lemmest' en huoli, Huutoja miljoonien korviini en ota, en. Huutakohot, välitelkohot vaan, -- minä kuulla en kehtaa. Mun perussääntöni on: tottele, pelkeä vain! Oikein mi on, mikä väärin -- se vallan on sama mulle. Luonko mä vai kumoan, -- siitä mä veisoan viis. Voiman on oike'us, voimani eessä kun maat vapiseepi, Siinä mun kunnian' on, siinä mun maineeni myös. Siinä mun maineeni, siitäpä kerskata voin minä myöskin, Ett' erilaisuutt' ei niittoni jälkehen näy: Silmän siintämihin sama loistavi merkki ja leima, Näin saman-muotoisuus -- aate se suur' -- tote'uu. -- Mie olen mahtaja maan, terä sirppin' on tenhosa vallan: Kun minä niittelen, niin jäljet se jättävi työ!
MlELEISENI SIVISTYS.
Sivistyksen siuna'usta, Valon valtaa, valistusta Ylistä mun, lauluni! Ylistä muun yli työtä, Joka poistaa hengen yötä. Kansaa nuorta nostavi!
Mut vain valistusta moista, Jok' ei kuorelta vain loista, Pinnalta vain pilkoita; Valistusta, joka rintaa Rikastuttaa, -- ei vain pintaa Sydämiin lyö leimansa!
Valistusta, minkä henki Muuttaa mielen, sydämenki. Nostaa, vaan myös nöyryyttää; Valistusta, jok' ei anna Leikiks lyödä, pilkaks panna Ikuisimpaa, pyhimpää.
Valistusta, jok' ei Luojaa Kammo niinkuin turman tuojaa, Vaan vie luodun Luojan luo; Valistusta, jok' ain' uutta Voimaa, uutta, ihanuutta Lähteist' ikuisuuden juo.
Valistusta moista suosi, Kansani, -- niin onnen vuosi Sulle kerran koittavi! Moisen valon lipun alla Taistele, niin kunnialla Kruunataan sun taistosi!
Mutta sivistyksen kuona Suojaa älköhön sun luona Konsaan saako, kansani! Virast' ajan kultajyvät Poimi vain, sen aatteet hyvät, Torju muu pois luotasi!
Torju, torju! Mutta valo Puhdas, kirkas, raitis, jalo Kätke poves pohjahan! Moinen valo kansall' antaa Voimaa sortumatta kantaa Kohtalon myös kovimman!
Valoa siis sydämihin Tuhansihin, miljoonihin! Valoa viel' enemmän! Sivistys pois pintapuoli! Ihanteille valtatuoli! Valoa viel' enemmän!
4/1 1901.
ISÄNMAAN VIRSI.
Jumala, herrain Herra, Kuningas kuninkain, Suo suojassas' ain' olla meidän maamme! Ylhäält' on hyvä kaikki, sun lahjas on se vain, Sinulta kaiken siuna'uksen saamme. Mimessäs työmme siksi alamme, päätämme, Sinua siksi nytkin taas rukoilemme me: Suo suojassas' ain' olla meidän maamme!
Maan korret, kukkasetkin Sun kertoo kunniaas, Sä elämällä kaiken luonnon täytät. Sun voimaas julistaapi taivaasi sekä maas, Ja meri vaikenee, kun kättäs käytät. Ja kansain asumusten myös rajat sääsit sä, Ei tahdottas niit' yhtään voi kenkään siirrellä. Sun kädessäs on onni kansojenkin!
Sun turvihis siis turhaan me emme pakene, Viel' olet Herra, joka kaikki voipi! Suo vain, sun puolees, että niin aina huudamme. Se että istuimelles' asti soipi! Suo armos, että aina Sun tahtos mukaan me Voisimme työmme tehdä ja pyrinnöillämme Sun pyhää nimeäsi kunnioittaa!
Sä, kansoja, jok' auttaa voit taikka langettaa, Sä nöyryydellä sydämemme täytä! Sä kansaamme ain' auta ja suojaa Suomenmaa, Ja valos vartijana sitä käytä! Äl' anna rikka'utta, äl' anna köyhyyttä, Vaan määrätty meill' osa suo armossasi sä, Ja sitä neuvo oikein käy itämähän!
Oi, Herra, joka maamme valohon päästä soit, Jok' uskollisest' autoit tähän asti, Sä ahdingoissa varmaan myös vielä auttaa voit, Niin auta siis sä aina armoisasti! Äl' unhoita sä pientä kansaasi Suomessa, Äl' unhoittaa myös kansas suo koskaan sinua, Jumalatansa suurta, kaikkivoipaa!
1897.
SOUTAKAATTE VAHVASTI!
Soutakaatte vahvasti! Halki aaltoin, tuulispäiden, Halki synkkäin myrskysäiden Puinen pursi soutakaa! Soutakaatte vahvasti Vasten tuulta vonkuvaa! Uupumatta, sountimiehet, Soutakaa, oi, soutakaa!
Soutakaatte vahvasti! Soutain ranta läheneepi, Myrskyn uhka väheneepi. Sounti vain on turvamme! Soutakaatte, soutajat, Pannen parhaat voimanne! Liikkeell' airot! Reipas tahti! Urhon ilme otsille!
Soutakaatte vahvasti! Meri pauhaa, pilvet entää, Purtta vasten puuskat lentää, Vauhdin uhkaa vaimentaa! Soutakaatte vahvasti Purtta tuulten tuutimaa! Soutakaatte! Puuskat purtta Seisahduttaa eivät saa!
Soutakaatte vahvasti, Avosilmin, airoin omin, Mielin lannistumattomin, Kasvoin ylöskatsovin! Soutakaatte vahvasti, Käsin sitkein, jäntevin! Soutakaatte yhteisvoimin, Sovuin rikkomattomin!
Soutakaatte vahvasti, Laineelt' että lainehellen Pursi nousee hyppiellen, Eespäin rientää lentäen! Soutakaatte, soutajat, Pursi puhki puuskien! Soutakaa! Viel' auttaa sounti. Auttaa tarmo rautainen!
Soutakaa, niin soutakaa, Että rinnall' etumaisten Rientää pursi suomalaisten Kansain kilpasounnissa! Soutakaa, niin soutakaa, Että Suomen sountia Kummastellen katsoo kansat, Imehtiipi maailma!
HERRAA PELJÄTKÄÄMME!
Herraa peljätkäämme! Niin me taivon näämme Vielä kirkasna, Vuosisadan koittavan Öiset vallat voittavan, Suomen kansan suurena Kaikkein kansain vitjassa Liehuen lailla hohtavan!
Herraa peljätkäämme! Niin jo kevätsäämme Kesäks' kypsyvi. Herran pelko perustus On ja vankin varustus. Kaikki iskut ijäti Kestää maa ja kaupunki, Joll' on moinen vallitus!
Herraa peljätkäämme! Niin me kantaa päämme Voimme pystössä. Herraamme peljäten Ilkeyttä ihmisten Meill' ei syytä peljätä, Myrskyss' ei myös värjyä Lailla heikkoin ruokojen!
Herra kun on puolestamme, Sankareina polkuamme Voimme kulkea! Vastavirrat silloin me Notkeasti nousemme, Vastatuulen painoa Taidolla ja tarmolla Hyödyksemme käytämme!
Herraa pelkäjä siis, kansa! Hälläpä myös vallassansa Valtikat on maan! Herraa pelkää -- mut jo pois Ihmispelkos laata vois! Musertaa sua milloinkaan Ei voi mikään mahti maan,-- Herran pelkoa jos ois!
YLEMMÄS YHÄ, KOTKA.
Jo seiso, suomalainen, Omilla jaloillas! Äl' enää lainahelyin Korista kruunuas!
Jo seiso seljin suorin Omalla aurallasi Ja kynnä maailmassa Sun omaa vakoas!
Sa kauvan, raukka, kauvan Laill' elit kerjurin; Teit työtä vainioillas Laill' arentaattorin.
Ja arentaattoriksi Sun jäädä suotu ois, -- Mut itsetuntos kasvoi, -- Sä katkoit kahleet pois.
Ja omin auroin, aattein Sa läksit kulkemaan, Ja arentaattorista Sa astuit herraks maan!
Ja voimas jalot, suuret Ne heräs -- heräjää, Ja kulkiessas seestyi Yhäti määränpää.
Mut puolinaist' on vielä, Alulla vasta työs. Viel' laulus lasten laulut, Ja kyntös pientä myös!
Siks siipes auki, kotka! Ja lentoon korkeaan! Jaloilles, jalopeura! Ja juoksuun rohkeaan!
Ja valvehille vallan Sä, hengen Herkules! Kuin Homero, sa laula! Lyö ain' kuin Akilles!
Enemmän siipes auki Sa, kotka Pohjolan! Enemmän työhös pontta Sa, kansa Kalevan!
Jo mainees kaukomaihin Sun satakieles vie, Ja tanterilla taiteen Ja tieteen kiistaat sie.
Mut eespäin, yhä eespäin Omalla pohjallas! Ain' uudet aarteet ilmi Syvältä sielustas!
Ylemmäs, yhä. kotka! Ylemmäs, ylemmäs! Ja ylemmäks kun lennät, Viel' lennä ylemmäs!
28/1 1902.
LEIMAHDELLOS, NUORI RINTA!
Leimahdellos, nuori rinta! Leimahdellos tulta, Olkoon sitten morsionas Synnyinmaa tai -- kulta!
Leimahdellos nuori rinta, Innostusta näytä! Nuoret voimas jaloon työhön Väsymättä käytä!
Leimahdellos, nuori rinta, Velttous luotas lykkää! Riennoin rikkain näytä, kuinka Sydän nuori sykkää!
Nuoruus ilman innostusta, Nuoruus tulta vailla, -- Oisko mitään kurjempata Elävitten mailla?
Nuoruus, into yhteen kuuluu, Kuni valo, lämmin. Anna, nuori, lämpöäs siis Tuta elävämmin!
Anna intos ilmitulla Tosi toiminnassa! Anna lempes leimahdella Työssä uutterassa!
Leimahdellos, leimahdellos, Nuoren nuori rinta! Kehno hylkää, suosi suurta. Lemmi ikuisinta!
KONSA TUNTEET HAIHTUU HYISET?
Egoismin kolkko valta Maailmata hallitsee. Ego'ismin vallan alta Konsa kansat kohonnee? Konsa tunteet haihtuu hyiset, Herää kansat, yksityiset?
Vasten Luojaa itsekkäinä Seisoo ihmiskääpiöt. Vasten Luojaa hourupäinä Tekee turhat ylläköt. Konsa tunteet haihtuu hyiset, Herää kansat, yksityiset?
Hetken luultu suuruus, hyöty Ihanne on valtioin. Heikot kaikk' on maahan lyöty, Versoneeko onni noin? Konsa tunteet haihtuu hyiset, Herää kansat, yksityiset?
Väkevämmät olkapäätä Heikompamsa painavat. Toisten tuskaa, vastasäätä Kutka, kutka muistavat? Konsa tunteet haihtuu hyiset, Herää kansat, yksityiset?
Rikkahat myös köyhemmilleen Vastuksia nostavat. Sorretut taas sortajilleen Kostohuudoin kostavat. Konsa tunteet haihtuu hyiset, Herää kansat, yksityiset?
Karsain silmin kansalaiset Toisiansa katselee. Saman kansan miehet, naiset Toisiansa tuomitsee. Konsa tunteet haihtuu hyiset, Herää kansat, yksityiset?
Taivas! Herra! Silmät avaa! Ihmisiä meistä tee! Tultas pyhää, uudistavaa Suo meill', että lämpenee Rinnat kolkot, kylmät, hyiset, Herää kansat, yksityiset!
Astu henkivoimassasi, Herra, ihmissydämiin! Huo'u pyhää rakkauttasi Turtuneisiin tunteisiin! Mielet oikeudella täytä, Rakka'uden tietä näytä!
II.
ETSINYT, LÖYTÄNYT.
Mä etsin sydäntä sydäntä varten Ja tunteita tuntehille, Ja vastasointua, vasta-ääntä Mun sieluni sävelille.
SE VÄÄRIN OISKO?
Se väärin, väärää oisko: lempiä? Se väärin oisko: laulaa lemmestä? Tuo tunne pyhä, syvä, ylevä, Mi kotoisin on ylhäält' taivahista, Se oisko väärää, oisko rikollista?
Mun pitäisikö olla erakko, Mi hautaa itsens' elävältä jo? Ja karkeatako mun kaapua, Kuin munkkiveljein, pitäis aina kantaa Ja rinnan huokailut vain ilmi antaa?
Mut miss' on sydän alla auringon, Mi vieras lemmen tunteell' ollut on? Miss' on se sydän, mik' ei milloinkaan Uneksi immen poskein ruususista Ja suudelmista, lemmen suudelmista?
Ja miss' on sydän, missä erakko, Mi kerrassaan jääkylmä niin on jo, Ett' ei hän, vaikka menköön ääriin maan. Myös ihmistunteita vie rinnassansa Ja hiljaa huokaa joskus rakkauttansa?
Ja vaikka sydän moinen ollut ois, Mä lemmestäinkö, lemmitystäin pois Sentähden luopuisin, -- ei milloinkaan! Muut kaikki vaikka munkin viitass' oisi, Mä luopua en immestäni voisi!
Kun Herra mulle ihmisrinnan loi, Se muuta ei kuin ihmisrinta voi: Se hehkuu, syttyy, lempii, rakastaa, Ja niinkuin taivahall' on tähtösiä, Se täys' on tuntehia, säveliä.
Siis lemmin, leimuan ja unelmoin Ja laulan lemmestäni, min vain voin, Ja rukoelen sua, Herrani: Sä suojele mun armast' impeäni Ja virvavalkeist' estä lempeäni!
ETSIJÄN LAULU.
Mä olen, mä olen etsijäpoika, Ja mä etsin suloista kukkaa. Mä etsin impeä hehkuvaista, Tulirintaista, tummatukkaa.
En etsi, kuin ahne, ma aartehia, En riistaa, en rikka'utta, Vaan etsin sydämen hempeyttä Ja raitista rakka'utta.
Mä etsin sydäntä sydäntä varten Ja tunteita tuntehille Ja vastasointua, vasta-ääntä Mun sieluni sävelille.
Ja jos minä kerran sen oikean löydän, Jos löytää se konsana suodaan, Niin rannalle silloin sinisen järven Me pienoinen pirtti luodaan.
Ja rannalla siellä sen sinisen järven Ja piirissä pirtin oman Ma elämän iloja puhtaita nautin Kanss' sirkkuni sirkeän, soman.
Ja sinne se päivä heleästi paistais Sen pirtin ikkunoihin, Ja onnen-aurinko loisteleisi Sen pirtin asujoihin.
Vaan, voi, mitä kulkijapoi'an köyhän On kauniista unelmoista? Hän turhia toivoo, hän haaveita hautoo, Vaan elämä ei välitä noista...
Hän turhia toivoo, hän haaveita hautoo, Vaan elämän pyörän alla Ne särkyvät toiveet, ne hukkuvat haaveet, Ja kukkaset kaatavi halla.
JÄÄ HYVÄSTI, ARMAS, SIKSI!
Ei, ei! En tahdo, en tahdo, Jos heimosi vastaan on, Sun kanssasi, kultani, käydä Ma viel' ikiliittohon.
Ei, ei! Ma raivata tahdon Ne estehet ensin pois, Jotk' onnemme tietä sulkee, -- Jos tuhatkin niitä ois!
Ne raivata tahdon, ne voittaa... Ja Herra jos auttavi, Niin vuoden päästä jo luokses Sun saapuvi sulhosi.
Jää hyvästi, armas, siksi! Jää hyvästi, hyvästi! Hetk' eron nyt lyö -- vaan sitten, Oi, yhdymme ijäksi!
Ja sitten, oi, sitten kenties Jo heimosi suostuvi Jää hyvästi, armas, siksi! Jaa hyvästi, hyvästi!
ÄL' ITKE!
Oi, ällös, impeni, surko! Äl' itke sa, armahain, Vaikk' elomme taivahalla Nyt varjoja vyöryy vain!
Äl' itke! -- pilvinen taivas Tuo seestyvä vielä on, Ja koittava murheen jälkeen Aik' uusi on, murheeton!
Oi, katso! Vast' oli taivas Tuoll' ulkona pilvessä,
Vaan nyt se on loistava, kirkas Ja sininen, selkeä!
Ja katso! Merellä tuolla Viel' äskeisin hyrskyt soi, Vaan tyynnä sen kalvo kaunis Nyt välkkyy ja unelmoi!
Siis ällös, impeni, surko! Äl' itke sa, armahin, Vaikk' olomme taivahalla Nyt varjoja vyöryy vain!
Äl' itke, äl' itke -- vielä Voi valjeta vastaisuus, Ja avulla Herran koittaa Meill' autuas aika uus.
MÄ MYÖS OLEN NÄHNYT KAUNIST' UNTA.
Kun Jaakob nukahti Beetelissä, Niin unta hän näki -- niin kerrotaan. Ja se uni se oli niin suuri, kaunis Ja ihana kuin uni milloinkaan.
Hän näki näät seisovan tikapuitten Päin taivoa sinistä, siintävää; Ne seisoivat maassa, mutta niiden Ylös pilvihin ylti toinen pää.
Ja taivahan kirkasten enkelitten Tikapuilla hän uneksi kulkevan, Ja ylinnä seisovan itse Herran, Ikivaltiaan suuren, kirkkahan. --
Mä myös olen nähnyt kaunist' unta. Mä myös näin valtavat tikapuut. Pääs' ylimmässäpä myöskin niiden On välkkyneet auringot, tähdet, kuut.
Mä myös olen nähnyt kaunist' unta Ja haaveillut onnea ihanaa, Ja enkelist' armaast' unta nähnyt, Unt' ihmehen kaunista, hurmaavaa.
Suo, Herra, mun unteni toteutua, Mun unteni kaunisten, hurmaavain! Suo, Herra, ett' ihmetikapuista Unen' ollut ei oisi -- unta vain!
SEN MUISTAN PÄIVÄN --.
Sen muistan päivän, kun ensi kerran Sun, immyt armas, mä silmäs näin. Sen muistan päivän mä aina, aina, Se konsaan häivy ei mielestäin.
Se päivä armas ol' suvipäivä, Ja kukat vast' oli puhjenneet, ja puhjennut vast' olit kukaks' itse, -- Siit' ai'at pitkät on vierineet.
Niin päivyt hellästi silloin paistoi, Mun Herran' hyvyyttä, heijasti, Ja sielus hyvyyttä silmäs loisti Ja tuntos puhtautta tulkitsi.
Ja sinijärvellä, -- muistanetko? -- Min rannall' oltihin, kangastus Niin kaunis nähtiin -- ja kangastukset Loi kauniit meillekin rakka'us.
Sen muistan päivän, kun ensi kerran Sun, immyt armas, mä silmäs näin. Ja muistan, että siit' ai'ast' asti Et enää häipynyt mielestäin.
POHJOISMAINEN LEMPI.
"Voi, tyttö! Varros! Kostan! Sytytit sydämen. Syliini suljen, nostan Ja sua suutelen".
"Sun, pulmu, povelleni, Suloisen sivallan, Ja kultakahleheni Mä sormees sovitan!"
Näin uhkasin ja vannoin, Mut immen nähtyäin Sen rauhass' olla annoin Ja -- hämilleni jäin.
Kuin kiinni kiedottuna Mä istuin vaiti vain, Silm' arkana ja puna Väreili poskillain.
Ja niinkuin pyhyys loisi Silmistään loistoa, En tohtinut hänt' oisi Kädelläin koskea!
ELÄ, ARMAANI, UNHOITA MUA!
Elä, armaani, unhoita mua! Minä koskaan en unhoita sua. Jos tähdetkin tuikkimisensa, Jos päivytkin paistamisensa Unhoittais, sua unhoita en!
Elä, armaani, unhoita mua! Jos unhoitat, niin suren sua; Suren itseni alle mullan Minä tähden sun, petturikullan, Sua unhoittaa en minä vois!
MINÄ JA SINÄ.
Minä olen kuin vellova vesi, Mikä kuohuvi, häilyvi, koskena käy. Sinä olet kuin vienonen lähde, Miss' aaltoja vaahtopäit' ei näy.
Minä olen kuin rauhaton pilvi, Mikä taivahan kannella karkeloi. Sinä olet kuin suvinen päivä, Mikä tyyni on, tyynnyttää myös voi.
Minä olen kuin laineilla lastu, Joka ulapan kuohuissa kuljeksii. Sinä olet kuin rannan kukka, Joka ulapan lastusta uneksii.
Oi, rannan rauhaisa kukka, Sa luotatko ulapan lastuhun? Ja laineille läikkyville Kera lastunko lähteä tahto on sun?
JOS TYYDYT, IMMYT --.
Jos tyydyt, immyt, vaikk' yli kukkien Ei polku kulkis, ei suvilehtoon veisi, Jos lempes ei lie juhannuskukkanen, Min ensi myrsky jo taittais, runteleisi, Niin terve! silloin, ja sormus tänne tuo, Ja vastasormus mun sormeesi painaa suo!
Jos tyydyt, immyt, sä mökkihin pienehen Jos haaveksi et loistoa, ulkokuorta, Jos tähtitaivas ja kullat myös kuuhuen Voi ihastuttaa mieltäsi herkkää, nuorta, Niin terve! silloin, vihkimätuolin luo! Koht' otsalles silloin morsiusseppel tuo!
Jos tyydyt, immyt, jos iskut taistelon Jaat nurkumatta, ja tyynesti kaikki kannat, Jos ponnistuksiin, jos taistohon mieles on, Veet vienot jos tohdit jättää ja tyynet rannat, Niin terve! silloin, -- häähetki myös määrää jo! Pian veremme vetreät tyyntyy ja -- laskevi aurinko!
SE SUHDE ON UNTUVANHIENO.
Se suhde on untuvanhieno, Se suhde sun ja mun. Sit' aattelemasta harvoin, Vain harvoin irtaudun.