Part 22

"Hyvä Jumala", kuiski vanha äiti, "ensimmäisen kerran elämässäni minä valehtelin. Anna anteeksi! Täytyihän saattaa yhteen nuo molemmat lapset. Sinä loit heidät toisiaan varten. Pitihän heidän onnensa käydä minun onneni edellä. Minä olen liian vanha lähtemään heidän mukaansa. En voi jättää vainajiani. Maa vetää minua puoleensa, ja Sinä kutsut minut pian. Täällä minä odotan sitä hetkeä, jonka Sinä olet määrännyt. Mutta anna minulle voimia, oi Jumala, kestämään tyynenä tätä viimeistä eroa. Minä olin jo niin tottunut Paulan hellään huolenpitoon. Ja Sinä muistutat minulle, riistäessäsi minulta viimeisen maallisen iloni, että me emme saa ehdottomasti kiintyä tämän maailman hyvään. Lähtiessään vie hän minun sydämeni, jonka Sinä, Jumalani, annoit tuntea suurta onnea, ennenkuin sen musersit. Minä uhraan Sinulle tässä tuskieni polttouhrin, jotta Sinä antaisit runsaasti siunaustasi minun pojilleni, Jean heidän joukkoonsa luettuna, ja minun tyttärilleni, eläville ja kuolleille..."

Hän rukoili kauan. Hän sai vihdoin uskostaan lohdutusta ja nöyrää tyytymystä, ja kun hänen silmänsä viimein painui kiinni, oli hänen unensa rauhallinen.

IX.

Ruusujen ihme.

Jean kulki hiljalleen Ruusuhuvilaa kohden, hengittäen ihanimman kesäyön tuoksua, ja nautti sitä syvää iloa, jota elämä antaa, kun rakkaus tuo siihen järjestystä ja sitä tiivistää, sensijaan että se sitä häiritsisi ja hajoittaisi.

Ennenkuin aavistikaan, huomasi hän olevansa perillä.

"Joko nyt", sanoi hän itsekseen. Ja hän hymyili nähdessään, että kaikki ikkunat olivat valaistut.

"Onkohan siellä vieraita? Sepä olisi ennenkuulumatonta."

Hän avasi portin ja astui puutarhan kapeata, ruusupensasten reunustamaa käytävää, joka vei suoraan pääovelle. Koneellisesti ja vanhan tavan mukaan ojensi hän kätensä noita hentoja pensaita kohden, niihin pimeässä katsahtamattakaan, ja hänen sormensa haparoivat umpimähkään ruusua. Mutta ne eivät tavoittaneet muuta kuin pieniä lehtiä tai piikkejä.

"Joku ilkiö on varmaankin kiivennyt yli aidan", ajatteli hän, "ja ryöstänyt enolta hänen aarteensa. Kylläpä hän nyt suree, mies parka!"

Ovi oli jäänyt raolleen. Hän työnsi sen auki. Ja hän luuli kulkevansa ruusukentällä. Näkymätön puutarha oli käyttänyt hyväkseen yön pimeyttä vallatakseen käytävän. Kukkaset makasivat maassa kerroksittain, ja eteisen sähkövalossa loistivat lehtien vehreydestä niiden moniväriset täplät, milloin jyrkästi eroten toisistaan, milloin huomaamattomasti toisiinsa sulautuen. Siinä oli niitä karmosiinipunaisia, tummanpunaisia, krassin värisiä, tulipunaisia, vaskenkarvaisia, rusottavanpunaisia, — himmeänvalkoisia, kirkkaanvalkoisia, kermanvärisiä, — vaaleanpunaisia, persikanpunertavia, heleänpunaisia — vaaleankeltaisia, oljenvärisiä, kanariankeltaisia, sitruunankeltaisia, tulikukan keltaisia, appelsiinmkeltaisia ruusuja lattian täydeltä, sekoittaen viimeistä kertaa yhteen tuoksujaan kuin hautajaisuhrissa.

Jean eteni hämmästyneenä. Ruokasalin ja salin ovet, jotka olivat vierekkäin, olivat selkoselällään ja niiden kynnyksiä koristi kukkaisilla oksillaan sama kummien päällekarkaajien jono. Mutta pari askelta astuttuaan nuori mies pysähtyi. Hän kuuli selvästi äänen, joka yksitoikkoisella kamariherran äänellä luetteli naisten nimiä, ja jokaista nimeä mainittaessa kuului kuin maahan putoavan oksan rapinaa tai kankaan kahinaa.

— _Rouva Laurette de Messimy, — Rouva Jean Sisley, — Kreivitär de Panisse, — Edinburg'in herttuatar, — Auerstädt'in herttuatar, — Markiisitar de Vivens, — Rouva Hippolyte Jamain, — Rouva de Watteville, — Neiti Anne-Marie Cote_...

Hätääntyneenä Jean ajatteli:

— Eno on tullut hulluksi minun poissaollessani.

Levollinen ääni kuului nyt lukevan maallisia litanioita:

— _Europan kaunotar, — Huikentelevainen kaunotar, — Lyon'in tähti, — Dijon'in kunnia, — Kiiltomato, — Grâce darling, — Lumipallo, — Kultainen unelma, — Pikkarainen, — Yllätys, — Puutarhojen helmi, — Kirjavien helmi, — Ihanin iloni_...

Hymy kirkasti nuoren miehen kasvoja. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan.

— Mennään saliin, Fanny, sanoi ääni. Siellä niitä on vielä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi nimien luetteleminen uudelleen. Mutta naisten nimet eivät enää saapuneet Jean'in kuuluviin nopeassa alastomuudessaan; nyt niitä seurasi lyhyet pukujen kuvaukset, melkein samanlaiset, kuin ne, joita hienoston sanomalehdet julkaisevat selostuksissaan, ja vähitellen alkoi myös kuulua imartelevia arvosteluja tai ihailevia kehumisia, joita ilman erotusta omistettiin prinsessoille, ylimysnaisille tai porvarillisille kaunottarille:

— _Morny'n herttuatar_, vaaleanpunaisessa, hopeanvärisillä käänteillä koristetussa puvussa; — _Kreivitär Folkestone_, jonka heleässä ruusunpunassa on lohenvärisiä vivahduksia; — _Neiti Thérèse Levet_, kauniissa kirsikanpunaisessa puvussa; — _Neiti Eugénie Verdier_, jonka heleässä punassa on valkoisia väikähdyksiä; — ja _Neiti Marie Perrin_, vaaleanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa...

Tämän suloisen, vaaleapukuisen tyttöparven jälkeen yltyi innostus:

— _Neiti Adelina Viviand-Morel_, teidän väriänne ei voi määritellä, sillä teidän kanariankeltaisen vivahteinen aprikanvärinne muuttuu helakanpunahohteiseksi oljen väriksi; — _Anne-Marie de Montravel_, te olette pieni totta tosiaan, mutta teidän yksinkertainen pukunne on hohtavan valkoinen; — _Neiti Augustine Guinoiseau_, teidän kevyesti lohenvärinen ja silkinhieno valkoisuutenne ihastuttaa minua, te olette iso ja hyvin muodostunut ja Ranskan kaunein kukka; — _Viaton Pyrola_, pidän teidän pitkulaisesta suloudestanne ja ihonne ruusunpunasta; — _Rouva Ernest Calvat_, te olette täyteläisen näköinen, ja teillä on miellyttävä helakanpunainen puku, mutta minä pidän sentään enemmän ison ja kauniin _Paroonitar Rothsclhild'in_ valkoläikkäisestä ruusunpunasta, vaikka se onkin tuoksuton.

Jean tukahdutti naurunsa, ja äänilajin äkkiä muuttuessa kuului seuraava varoitus:

— Pidetäänpäs kiirettä, Fanny! Sisarenpoikani tulee tuossa paikassa.

— Entäs minun lihamuhennokseni, ruikutti palvelijatar. Mihinkäs aikaan sitä aiotaan syödä tänä iltana? Vai hyvistä hajuistako sitä vain eletään?

Käskevänä ja suuttuneena kajahti huoneessa herra Loigny'n ääni:

— Minä annan palttua sinun lihamuhennoksellesi, tiedä se!... Kas niin, jatketaan.

Ja taas jatkui keskeytynyt litanian luku.

— _Rouva Olga Marix_, teidän vartenne on keskikokoinen ja teidän pukunne valkoisella värillä on melkein ihon hehkeys; — _Kreivitär de Murinais_, teitä minä rakastan kaikista enimmän hienon kalpeutenne ja sammaleisen, hauraan kauneutenne vuoksi. Te ette kukoista niin aikaisin kuin _Rouva Sancy de Parabère_, ettekä kuki niin runsaasti eikä teillä ole hänen ihonsa helakkaa punaa, mutta te olette hienouden ja sirouden perikuva.

Tällä kertaa Jean ei enää voinut hillitä itseänsä ja, lumouksen murtumisen uhallakin, hän kumartui katsomaan tuota lemmikkiä. Hän näki herra Loigny'n toisella kädellään puristavan puutarhasaksia ja toisella nostavan ilmaan ihanaa sammalruusun kukkaa. Se oli se valkoinen ruusu, josta hän piti enimmän kaikista ja jota hän kehuskeli. Polvillaan lattialla järjesti Fanny riviin lukemattomia varsia, joita hänelle heitti hänen isäntänsä, katseltuaan niitä hellästi, luokitettuaan ne sukujen mukaan ja nimitettyään ne nimeltänsä. Nojatuolit, pöytä, matot, koko maalaissali oli ruusujen peitossa. Näytti siltä, kuin olisivat ne pudonneet katosta tuoksuavana sateena, lemuavana ryöppynä. Ja avonaisesta oviaukosta näki nuori mies jo rivissä suuria ruusuvihkoja, joissa punaisten ruusujen täplät muodostivat aivan kuin haavoja. Noissa molemmissa niin oudosti koristelluissa huoneissa oli ryöstetyn puutarhan hautuumaa.

— Meillä on jäljellä enää vain pari kolme prinsessaa, sanoi hiukan suruissaan ruusujen ihailija tyynnyttääkseen tuittupäistä palvelijatartaan.

Ja nopeasti hän haasteli niille:

— _Prinsessa Béatrice_, iso ja ylimielinen, heleän ruusunpunaisessa puvussa; — _Prinsessa Marie_, jonka puna on hehkeä kuin aran neidon poski; — _Prinsessa Louise_, te muistutatte vereviä kasvoja, joiden helakkuutta on himmennetty töhräämällä päälle riisipuuteria.

Ja levottomana Jean kysyi itsekseen: "Minkävuoksi hän on raastanut puutarhansa?"

Hän katsoi ikkunasta yöhön, ja tuulessa, joka hiljaa heilutteli niiden oksia, luuli hän kuulevansa katkottujen ruusupensaiden valituksen.

Herra Loigny huomasi viimein sisarenpoikansa, ja hänen kasvonsa kävivät heti katuvan ja pelokkaan näköisiksi.

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni.

Nuori mies ajatteli:

— Hän ei välitä edes minun kihlauksestanikaan.

Mutta onni teki hänet lempeäksi, vieläpä tahtoi hän mairitella enonsa viatonta ruusuvimmaakin:

— Miksi ne on poimittu tänä iltana?

Vanhus seurasi liikutettuna ajatustaan:

— Yhtään ainoata ei säästetty, ja tuossa on nyt minun koko puutarhani. Kauneimmat ovat nimitetyt naisten mukaan, mutta kiinalaisilla puutarhureilla on runollisempi mielikuvitus heidän antaessaan nimiä maan kirjavalle kauneudelle.

— Minä kuulin äsken teidän puhuvan, jatkoi Jean herttaisesti, ja luulin teidän keskustelevan joidenkin ihanien haamujen kanssa.

— Niitä on noin sataviisikymmentä.

— Siinähän on jo koko joukko.

— Mitäpä se on ruusujen lakkaamatta lisääntyviin muunnoksiin verrattuna? Niitä lasketaan jo useampia tuhansia. Ja kumminkin on unohdettu kaikki ne, joita meidän esi-isämme viljelivät, ja joita tapaa enää vain mainittuina joissakin vanhoissa kirjoissa ja joista joskus näkee jonkun harvan kappaleen vanhoissa puutarhoissa. Vielä nytkin, Jean, syntyy joka vuosi uusia ruusuja taitavien kylväjien käsistä. Katsopas maahan, niin näet valittuja lajeja bengalilaisia ja kiinalaisia ja miss Lawrence'n ruusuja, monikukkaisia ja tuberoosiruusuja, joiden huiskilomaiset kukat sopivat hyvin reunustuksiksi ja kukkakoreihin, Provence'n ruusuja ja sammalruusuja, teeruusuja ja pähkinäruusuja, joiden vienon kellertävä värituntu on tavattoman ihana. Vilunarkoja tee- ja pähkinäruusuja, jotka vaativat hyvää huolenpitoa talven kylmyyttä vastaan, mutta palkitsevat meidän vaivamme runsaalla kukinnallaan!

Hän touhusi innoissaan kuin koira, joka nuuskii viljavainiossa, hän asteli edes takaisin, veti ilmaa sieraimiinsa, viittoili käsillään, niin että salin korukapineet olivat vähällä tipahtaa maahan ja saada äkkikuoleman. Yht'äkkiä hän meni pienen kirjoituspöydän eteen, avasi laatikon ja veti sieltä esille kirjan, jota hän heilautti ilmassa tullessaan sisarenpoikaansa kohden.

— _Kasvien Hyötäminen_, kirjoittanut Lecoq, julisti hän. Huomattava, ihastuttava, verraton teos!

Hän käänteli lehtiä ja hymyili mielihyvästä. Sitten alkoi hän kovalla äänellä lukea seuraavaa kohtaa:

— _Kuinka pieni lieneekin kukkasarka ja kuinka ahdas se maan kolkka, jonka kukkasystävä voi saada käytettäväkseen, niin mitä hyödyllisiä havaintoja ja merkillisiä kokeita hän voikaan tehdä ja kuinka suurta nautintoa hän saakaan tuntea, kun hän keinotekoisesti hyötämällä voi lahjoittaa puutarhalleen, ystävilleen, vieläpä maalleenkin uuden tuotteen, jonka on olemassaolostaan kiittäminen hänen hoitoaan, hänen älyään_.

Hän katsoi kirjan yli sisarenpoikaansa ja luki sitten loppuun alkamansa kohdan:

— _Jokainen voi toimia omalla alallansa, omassa kolkassansa, vaieta, jos hän ei onnistu — mikä on harvinaista — ja taas hyvällä syyllä ylpeillä, jos huomattava voitto on tullut hänen ponnistustensa palkaksi_.

Ja ikäänkuin hänen kunnianhimonsa olisi vetänyt vertoja Napoleon'in tai Caesar'in kunnianhimolle, mumisi hän surumielisesti, sulkien erikoisteoksen:

— Niin, minä olen haaveksinut olevani ruusujenviljelijä Gonod'n tai Louis-Seipion Cochet'n kilpailija. Sillä minä olen luonut ruusun, minäkin. Se on tuossa, noiden muiden mukana. Minä aioin antaa sille nimeksi _Ruusujenviljelijä Loigny'n muisto_, jotta sen suloinen tuoksu ja hienonhieno värituntu säilyttäisi minun nimeäni kautta aikojen ja tekisi sen tutuksi kaikille kukkasten ystäville. Sellaisena kuin minut edessäsi näet, olen minä halunnut kunniaa.

— Sepä oivallista, vakuutti Jean, näyttäkää se minulle. Ja mennään sitten syömään, sillä minulla on aika nälkä.

— No, se oli viisasta puhetta, mutisi Fanny. Kello näytti yhdeksää.

— Mene patojesi ääreen, tyttöseni, komensi arvokkaasti vanhus, joka oli jo kyykkysillään maassa ja haki tuotettansa ruusukasasta.

Pystyyn nousematta ojensi hän sisarenpojalleen ihanan kukkasen.

— Se ei saa minun nimeäni, vaan sinun. Tänä iltana minä olen sille antanut nimeksi: _Paula Berlier_.

— Kuinka se on kaunis, sanoi Jean.

Mutta hän ajatteli morsiantaan. Sentään hän lisäsi:

— Tuhannet kiitokset, eno, runollisesta kunnianosoituksestanne.

Vanhus oli yhä kyykkysillään maassa. Hän levitti molemmat kätensä, viitaten yli ruusujen ja toisti hiljaa:

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ja Jean kysyi toistamiseen:

— Mutta miksi tämä joukkosurma? Kaikki pensaat ovat varmasti katkotut.

— Kaikki, Jean, ilman poikkeusta.

— Miksi tämä kukkasten hukka? Enkö saa sitä jo viimeinkin tietää?

Herra Loigny katseli kukkakasaa, kasvoilla säteilevä hymy kuin marttyyri-kuolemaa kohti kulkevilla kristityillä neitseillä. Hän nousi vaivalloisesti kyykkyasennostaan ja toisti:

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ne ovat sinun.

— Minunko, sanoi Jean hämmästyneenä.

— Juuri sinun, jotta sinä antaisit ne morsiamellesi.

— Minun morsiantaniko varten te olette riistänyt paljaaksi puutarhanne? Kuinka hyvä te olette!

Hän suuteli enoansa ja huomasi, että vanhuksen silmät olivat täynnä kyyneleitä.

— Mutta mikä teitä surettaa? Nehän ovat teidän kukkianne. Ei teidän olisi pitänyt niitä minulle uhrata.

Hellyydellä, jota Jean ei ollut koskaan hänessä huomannut, laski herra Loigny kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hiljaa:

— Kyllä piti, Jean, kyllä piti. Enkä minä ruusujani itke, vaan itseäni. Ne eivät ole, niiden ei olisi pitänyt olla muuta kuin lepohetkieni virkistyksenä ja ne ovat vieneet kokonaan minun elämäni päivät. Annatko minulle anteeksi, Jean?

— Teillekö anteeksi?

— Niin, olin kokonaan unohtanut elämän. Pelkäsin sen tuskia ja vaivoja ja pakenin puutarhaani. Monet ovat yhtä raukkamaisia kuin minä, vaikka vain toisella tapaa. He ovat väärässä, niinkuin minäkin. Äsken maantiellä, nähdessäni sinun hämmästyneet kasvosi, ymmärsin yht'äkkiä, mitä pahaa olin tehnyt. Yhden ruusun, yhden purppuranpunaisen kiinalaisen ruusukurjan tähden olin unohtanut sinun onnesi, sinun rakkautesi ja oman velvollisuuteni. Mutta kaikki minun kukkani ovat tuossa. Kotiin tultuani minä heti kävin tämä ase kädessä ruusupensaitteni kimppuun.

Hän piti vielä vasemmassa kädessään puutarhasaksia, joilla hän tuon sovitusuhrin oli toimittanut. Jean tahtoi väittää vastaan:

— Mutta tehän rakastitte kukkia...

— Ei, ei, jatkoi vanhus. Älä koeta minua puolustaa. Sinun isäsi ja äitisi kuolivat, Jean. Minun olisi pitänyt parhaani mukaan koettaa korvata niitä sinulle. Jokaisella näet on velvollisuuksia. Jollei omaa perhettänsä, niin lähimmäisiänsä kohtaan. Minun kastellessani kukkiani, kasvoit sinä minun luonani, enkä minä edes huomannut sitä. Minä olen iloinen, että voin antaa sinulle nämä ruusut häntä varten, jonka olet valinnut. Minun elämäni on nyt muuttunut. Minä olen enemmän miettinyt näinä muutamina tunteina kuin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena. Täst'edes, Jean, saat luottaa minuun. Minä tahdon auttaa sinua uuden kotisi perustamisessa. Minä olen aivan turhaan kuluttanut pienen omaisuuteni ruusujeni tähden, sen sijaan että olisin ajatellut sinun toimeentuloasi.

— Ei ajatella sitä, keskeytti nuori mies, jonka liikutus valtasi.

— Sitä meidän juuri on ajateltava. Tahdon olla hyödyksi, vaikka myöhäänkin. Syksyn ruusut ovat usein kauneimmat.

Jean syleili häntä.

— Minä pidän teistä kovasti, eno.

— Huomenna sinä viet nämä ruusuvihkot Maupas'han.

— Jos jakaisimme ne kahteen osaan, eno. Toisen veisimme vanhempieni haudalle ja toisen antaisimme Paulalle.

— Tehdään niin, sanoi vanhus, toistaen tietämättään samoja sanoja, jotka nuori mies oli lausunut palatessaan Afrikasta. Tulee kunnioittaa kuolleita ja rohkaista eläviä.

Siten ruusujen ystävä sai rauhan sydämeensä raastamalla paljaaksi puutarhansa.

X.

Nioben viimeinen lapsi.

Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti kuin haamut pitkin lumen _peittämiä_ Saint-Réal'in ja Métropole'n katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla. Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä. Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia, palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta vahakynttilää.

Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle. Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.

Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden, vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa; se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo vielä nauttia.

Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja suvun jatkamiseen.

He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti, aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut, ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä, joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva Guibert kieltäytynyt.

— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.

Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä. Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona, jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi..."

Paula koetti joka hetki osoittaa äidillensä hellyyttänsä. Olivathan he niin monen vuoden aikana yhdessä kestäneet surua ja murhetta. Hän melkein soimasi itseään siitä, että hän saattoi tuntea niin suurta iloa avioliitossaan, vaikka ero oli edessä, ja äiti vahvisti häntä hänen onnessansa.

— Minä arvaan kyllä, mitä sinä ajattelet, sanoi Jean, nähdessään vaimonsa surullisena.

— Minä rakastan sinua, vastasi tämä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta äiti...

Ja nuori mies jatkoi, suudellen häntä:

— En minä ole mustasukkainen, Paula, ja minä ymmärrän niin hyvin sinun surusi...

Jean oli itse järjestänyt rouva Guibert'in vastaisen elämän heidän lähtönsä jälkeen. Hän oli sijoittanut hänet talvikausiksi kaupunkiin, pieneen asuntoon Saint-Réal'in kadun varrelle, vaikka äiti kyllä oli pannut vastaan. Siellä hän olisi vähemmän yksinään kuin Maupas'sa ja voisi käyttää hyväkseen kirkon lohdullista läheisyyttä.

— En minä tahdo tuottaa menoja, mumisi vanhus rukka.

Mutta Etienne'kin oli täysin hyväksynyt lankonsa toimenpiteen. Ja tuomiokirkon läheisyys edisti heidän tuumaansa.

Mutta mikäli päivät kuluivat, sikäli Paula tunsi rohkeutensa lannistuvan, ja äidin rohkeus suureni. Hän oli aivan kuin kirkastunut, hänen otsansa syvistä rypyistä, hänen lempeistä silmistään, hänen kalpeista poskistaan säteili hänen sielunsa valo. Iltaisin puheli hän molempien lastensa kanssa heidän tulevaisuudestaan ja valoi heidän mieliinsä omaa luottamustaan Jumalaan, tuota luottamusta, joka rohkeasti jättää Kaitselmuksen haltuun, mitä mielenlujuus, uljuus ja kunto huolellisesti on valmistanut. Aina muistivatkin he myöhemmin tätä opetusta, jota hän omalla ylevällä esimerkillään valaisi.

Niin he painautuivat toisiaan vastaan, kuten matkamiehet, joita rajuilma uhkaa, ja nauttivat kaikki kolme eron uhkaaman yhdessäolon onnea. Ja vihdoin koitti lähtöpäivän surullinen aamu. Mutta Jean ja Paula olivat vielä levolla, kun äiti lähti Jumalalta etsimään ylintä voimaa ja mielenlujuutta, jota hän pian tarvitsisi.

* * * * *