Part 21

— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita. Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.

— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille. Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:

— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula, Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa. Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että häntä rakastatte.

Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen sanojansa:

— Minä annan teille viimeisen, rakkaimman lapseni.

Suorana ja solakkana astui Paula pihan poikki ja tuli heidän luokseen kastanjien siimekseen. Hiukan jäykän näköisenä mustassa puvussaan tervehti hän nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan ja tuli häntä vastaan. Kevyt punerrus helähti hänen poskilleen ja hänen tummat silmänsä kirkastuivat. Hän suuteli äitiään:

— Minä tulen arentimiehen luota. Me saamme huomenna munia ja voita.

Rouva Guibert katsoi heitä molempia äidillisellä katseellaan. Hän nousi olkituolista, jossa hän oli istunut ja sanoi:

— Minä menen sisälle pitämään huolta päivällisestä. Suottehan sen anteeksi, Jean. Nyt on niin kaunis ilta. Sinä et ole koko päivänä ollut ulkona, Paula. Teidän pitäisi mennä yhdessä kävelemään, ennen kuin aurinko laskee. Menkää Montcharvin'in metsään asti ja tulkaa sitten takaisin. Tulkaa pian, lapseni.

Liikutettuna ja luottavaisena heitä katsellessaan, ei hän voinut olla kutsumatta heitä lapsiksensa. Hän näki heidän poistuvan rinnakkain ja ripein askelin kastanjatietä.

"Kuinka kookas minun tyttöseni onkaan", sanoi hän itsekseen. "Jean on häntä vain puolta päätä pitempi. Ja kumminkin hän on pitkä mies. He ovat kauniita molemmat."

He katosivat puiden pimentoon. Hitaasti, tuntien sydämensä hyvin raskaaksi, astui vanha rouva sisään, ja valmistuen tähän viimeiseen uhraukseen, toisti hän itsekseen:

"Rakas pikku Paula, jonka minä olen menettänyt!... Tule onnelliseksi. Tyttären hellyydelläsi olet hyvin sen ansainnut. Tule onnelliseksi; muuta en minä pyydä Jumalalta."

* * * * *

Toisella puolella Vimines'in tietä kiertelee niittyjä polku, jonka poppeliaita erottaa jyrkkärinteisestä Forezan'ista, ja vie Montcharvin'in arentitilalle. Paula ja Jean kulkivat sitä. Nuori tyttö astui edellä.

— Mennäänpäs saarnimetsään saakka, sanoi hän. Oksien välistä saamme katsella, kuinka iltarusko välkehtii vuorilla.

Jean pysähtyi:

— Ei, jäädään tähän, eikö niin?

Ja hän näytti Paulalle vanhaa puunrunkoa, jota käytettiin penkkinä. Koskaan ei Paula enää ollut sillä istunut, sen jälkeen kuin hän viimeistä kertaa oli ollut kävelemässä Marcel'in kanssa. Tuon muiston valtaamana hän epäröi. Hän ei aavistanutkaan, mitä Jean aikoi sanoa. Tottumaton kun oli ajattelemaan itseänsä ja alistunut siihen kohtaloon, joka häntä köyhänä odotti, ei hän enää kuvitellutkaan mielessään rakkautta ja avioliittoa. Hän luuli ikipäiviksi tukahduttaneensa muinaiset tunteensa, jotka ennen vanhaan olivat hänelle tuottaneet turhaa kärsimystä, ja hän valvoi tarkasti ylenkatsottua sydäntään. Hän suostui istumaan. Hetken istuivat he vaiti vieretysten. Aurinko oli kadonnut liian lähellä kohoavan vuoren taakse. Ympärillään he tunsivat illan laskeutuvan kuin pyhänä rauhana yli maan. Heidän jalkojensa juuressa lainehti pehmeästi vainion kypsä vilja. Kauempana vaipuivat majesteetillisina uneen metsän puut, kooten yhteen lehviänsä. Ja taivaan rannalla vielä valossa kylpevät Revard'in kukkulat hehkuivat ruusunpunaisin ja violetin vivahduksin.

Luonnossa vallitseva rauha tuntui Jean'ista kuin onnen enteeltä, ja se enensi hänen mielensä liikutusta. Hän katsoi vieressään istuvaa neitoa ja iloitsi siitä, mitä hänellä oli sanottavana.

Paula muisti kirvelevän selvästi, mitä Marcel lähtöpäivänään oli hänelle sanonut, heidän istuessaan tällä samalla puunrungolla: _Älä sure, Paula_, sanoi tuo iäksi vaiennut ääni, _älä sure; sinä tulet vielä kerran onnelliseksi_. — Jean'in palaamisesta saakka oli hän ilman katkeruutta ja heikkoutta suostunut elämäänsä. Olipa hän alkanut tuntea jonkinlaista stoalaista onneakin, joka teki hänelle hyvää niin monien kohtalon kolausten jälkeen. Sitäköhän onnea Marcel oli tarkoittanut? Ja iltahetken rauhallisuudessa heräsi hänen sydämessään toisenlaisenkin onnen hämärä kaipuu. Eikä hän tietänyt, että hetki oli tullut.

Jean teki päätöksensä:

— Olen puhunut teidän äidillenne, Paula, tulevaisuuden suunnitelmistani.

Paula katsoi häneen:

— Joko teidän loma-aikanne on lopussa? Lähdettekö jo taas pian?

— En palaakaan enää armeijaan.

Hämmästyneenä Paula odotti selitystä.

— Otan eron.

— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?

— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa. Aion lähteä hänen luokseen.

— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä, niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin. Tutustutte niihin ennen kuin minä.

Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä. Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli liikkumattoman maan.

Jean nousi ja jäi seisomaan nuoren tytön eteen.

— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun toisenkin suunnitelmani.

Ja luoden silmänsä maahan, lisäsi hän hiljempaa:

Se suunnitelma on minulle sanomattoman rakas. Äitinne tietää sen.

Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:

— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauas?

Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi. Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.

Jean jatkoi:

— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte rohkea... ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?

Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja tyynenä, sydän toivosta paisuvana.

Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.

Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?...

Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran:

— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä pyydän sitä.

Hiljaa nuori tyttö irroitti kätensä.

— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.

Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.

VIII.

Rouva Guibert.

Rouva Guibert odotti portailla lastensa palaamista. Hänen käsivartensa olivat ristissä rautaisella käsipuulla, ja toisella kätkössä olevalla kädellään hypisteli hän rukousnauhaa, huulten supistessa Ave Marioita. Syvä rauha, yhtä syvä kuin se, joka peitti uinuvan maan, asui nyt hänen kasvoillansa, joita kyyneleet olivat kostuttaneet.

Hän näki Paulan palaavan nyyhkyttäen ja poissa suunniltansa, ja turhaan koetti hän häntä pidättää sanoen:

— Paula, mikä sinun on? Sano minulle...

Sanaakaan sanomatta Paula riensi hänen ohitsensa ja juoksi huoneeseensa.

Rouva Guibert astui muutaman askelen hänen jäljestänsä. Sitten muutti hän mielensä ja pysähtyi. Hän heitti huivin hartioilleen, astui alas portaita ja lähti kulkemaan puistotietä, koettaen kaikin voimin jouduttaa vapisevia askeleitaan. Hän asettui odottamaan maantielle avonaisen porttaalin eteen.

"Ei hän ole vielä voinut mennä ohitse", sanoi hän itsekseen. "Paula palasi niin nopeasti."

Hän tarkasti tyhjää tietä, jota auringon viime kajastus valaisi. Hänen ympärillään heinäsirkat vain sirkuttivat kimeää, keskeymätöntä valitustaan ja sihahtivat toisinaan hevoskastanjien raskaat lehdet, kun tuuli niitä satutti toisiaan vastaan.

Muutaman hetken levottomana odotettuaan näki hän nuoren miehen hahmokuvan polulla, joka kiertää Monthcharvin'in vainioiden viertä. Nuori mies kulki pää riipuksissa ja masentuneen kumaraisena. Kun hän tuli lähelle, näkyi selvästi, kuinka surulliset hänen kasvonsa olivat. Tuskaansa vaipuneena Jean ei huomannut Paulan äitiä, joka seisoi kivisen pylväsrivin vieressä hänen oikealla kädellään. Kulkiessaan ohi, kuuli hän hiljaa huudettavan:

— Jean.

Hän hämmästyi kuullessaan nimeään mainittavan, käänsi päätään ja huomasi vanhan rouvan, joka hymyili hänelle lempeästi. Jean tervehti ja tuli lähemmäksi.

— Voi, minä olen hyvin onneton, valitti hän kuin äidilleen.

Rouva Guibert ojensi hänelle kätensä.

— Jean, antakaa minulle käsivartenne. Mennään sisään. Ilta tulee, ja alkaa jo tuntua viileältä.

— Jean totteli tahdottomasti:

— Ettekö tiedä, rouva Guibert, että minä en enää saa tulla teille. Mutta minä saatan teidät portaille asti.

Iltataivaan kultaiset välkkeet koettivat yhtyä kastanjoiden paksujen runkojen lomitse. Päivä jatkoi itsepintaisesti taisteluaan pimeyttä vastaan. He astuivat puistotien narskuvalla sannalla, hitaasti ja äänettöminä.

Portaiden juurella Jean aikoi sanoa hyvästi. Mutta rouva Guibert virkkoi:

— Tulkaa sisään. Minä haluan puhua teidän kanssanne. Paula ei ole salissa.

Jean koetti panna vastaan, mutta taipui sitten välinpitämättömänä ja seurasi rouva Guibert’iä. Hän näytti kuolemaantuomitulta, joka ei usko papin lohdutuksia, mutta kuuntelee niitä kumminkin.

Kun Jean oli sulkenut oven, kääntyi rouva Guibert häntä kohden, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään.

— Kieltäytyikö hän rupeamasta vaimoksenne?

— Hän juoksi pois itkien.

— Jean, rakas Jean, ettekö te ymmärrä? Tämä hellä vastaanotto tyynnytti Jean'in tuskaa, mutta murti lopunkin hänen lujuuttaan, ja hän oli vähällä ratketa itkuun.

— Voi ymmärränhän minä, sanoi hän. Hän ei rakasta minua. Ja minä rakastan häntä niin suuresti.

Rouva Guibert päästi irti nuoren miehen kädet, nojasi pöytää vastaan ja näytti miettivän. Mitä hän nyt aikoi uskaltaa, oli hyvin vakavaa. Saattoiko hän päättää tyttärensä sydämestä? Ja oliko hän varma, hän puolestansa, että oli oikein ymmärtänyt?

Hän katseli tuota nuorta miestä, jota hän toivoi pojaksensa, ja ajatteli hänen urhoollista ja rehellistä menneisyyttään. Mutta varsinkin hän ajatteli Paulan tulevaisuutta ja hehkuvaa sydäntä. Rauhoittuneena hymyili hän Jean'ille ja sanoi vihdoin:

— Te olette erehtynyt, Jean. Paula rakastaa teitä.

Jean pudisti päätänsä.

— Ei, rouva Guibert, sitä hän ei tee. Älkää koettakokaan selitellä. Antakaa minun lähteä.

— Luuletteko, etteivät äidit enää arvaa tyttäriensä salaisuuksia?

Ja ajatellen ajatuksensa loppuun, lisäsi hän hetken vaitioltuaan:

— Paula rakastaa teitä. Ettekö ymmärrä, että hän uhrasi itsensä minun tähteni?

Jean toisti:

— Teidän tähtennekö? Miksi? Ja katse tarkkaavaisena tuijotti hän rouva Guibert'iin. Hänen nuoruutensa ei tahtonut tyytyä tappioon, ja jo sykähdytti uusi toivo hänen sydäntään. Mutta rouva Guibert ei hämmästynyt, vaikkei Jean ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti, ja melkein anteeksi pyytäen hän selitti:

— Tehän ilmoititte hänelle lähtevänne Tonkin'iin, eikö niin?

— Niin tein.

— Hän ei tahtonut jättää minua, Jean. Ja senvuoksi hän juoksi pois itkien. Mutta hän rakastaa teitä: ilmaisivathan sen hänen kyyneleensäkin.

Käsittäen viimein itsekkyytensä, seisoi nuori mies typertyneenä tuon naisen edessä, jonka olemassaolon hän oli unohtanut, jolle hän valmisti yksinäisyyttä ja joka äsken ei ollut sanonut hänelle valituksen sanaakaan, kun hän pyysi häneltä hänen viimeistä lastaan.

Kun Jean yhä vaikeni, jatkoi rouva Guibert:

— Hän ei tahtonut jättää minua yksin. Ja heikko hymy huulillaan hän lisäsi:

— Ihmetyttääkö se teitä, Jean?

Jean vaikeni yhä ja koetti taistella syvää liikutusta vastaan, joka pyrki valtaamaan hänet. Vanha äiti jatkoi lempeällä ja varmalla äänellään:

— Hän oli väärässä, Jean. Hän rakasti minua, ennenkuin hän rakasti teitä. Nyt te olette hänelle rakkaampi, eikä hän tiedä sitä vielä. Hän on ollut minun iloni, minun tukenikin. Saatte vielä nähdä, kuinka suurta rakkautta se lapsi kykenee tuntemaan. Hän rakasti minua niin, että tahtoi uhrata itsensä. Mutta minä en tahdo sitä, Jumala ei tahdo sitä.

Hän näki että nuori mies vain vaivoin pidätti kyyneleitään, ja tarttui hänen käteensä.

— Hän katsoo taaksepäin, ja eteenpäin on elettäessä katsottava. Vanhemmat voivat elää lastensa hyväksi, mutta ei päinvastoin. Se on luonnonlaki. Se on Jumalan tahto. Älkää itkekö, Jean; hän tulee teidän vaimoksenne. Minä menen hakemaan hänet tänne. Mutta luvatkaa minulle vieläkin, että häntä hellästi rakastatte, häntä aina suojelette, teette hänet onnelliseksi. Minun pikku Paulani on sen niin täysin ansainnut.

Jean ei voinut enää pidättää kyyneleitään. Kunnioituksen ja hellyyden kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä tuollaista itsensäkieltämisen ihmettä nähdessään. Täynnä kunnioittavaa ja intohimoista ihailua yhdisti hän ajatuksissaan äidin ja tyttären, jotka olivat yhtä yleviä kumpikin molemminpuolisessa onnen unhotuksessaan. Eikä hän rakkautensa sokaisemana ollut aavistanutkaan, että tämä rakkaus, julmana kuin ennenmuinoin jumalat, pakoitti jaloimman, murtuneen sydämen edeskantamaan sovintouhrinsa. Tunteensa valtaamana kumartui hän ja painoi huulensa tuota jaloa kättä vastaan, joka piteli hänen kättään.

— Minä tahtoisin polvistua teidän eteenne, kuiskasi hän. Olkaa siunattu kaikkien naisten seassa.

— No mutta Jean, mitä te puhuttekaan? Jean jatkoi:

— Mutta minä en ota vastaan teidän uhraustanne. Me jäämme Ranskaan teidän luoksenne. Paula ei lähde teidän läheisyydestänne.

Mutta rouva Guibert oli jo salin toisessa päässä, avasi oven ja katsahti kynnykseltä taakseen.

— Odottakaa minua, sanoi hän, ennenkuin katosi.

Hän kulki oman huoneensa läpi ja astui hiljaa tyttärensä huoneeseen. Avoimesta akkunasta valahti sisään kukkien tuoksun mukana illan sammuva ruskotus ja heijastui peilistä vehreyden kera. Sen valossa näki hän Paulan keräksi kääriytyneenä istuvan vuoteensa jalkopäässä ja itkevän menetettyä onneaan. Hän oli menettänyt sen omasta tahdostansa ja empimättä, mutta nyt se kangasti hänelle kuin luvattu maa, jonne hänen jalkansa ei koskaan saanut astua. Ja katkerasta kaipuustaan, vanhasta ja sitkeästä rakkaudestaan, jota kukaan ei koskaan ollut aavistanut, eikä koskaan saisi aavistaa, tuosta rakkaudestaan, jonka hän oli aikoja sitten luullut tukahduttaneensa, mutta joka taas leimahti henkiin hänen tuskastaan, huumautui hän niin, että toivoi kuolemaa.

Hänet herätti tuskastaan suudelma, jonka äiti painoi hänen hiuksilleen.

— Paula, sanoi rouva Guibert Mitä sinä itket? Ole uljas onnessa, niinkuin olet ollut koettelemuksissakin:

Nuori tyttö hypähti pystyyn ja turvautuen hiipivään hämärään, joka lievensi hänen liikutuksensa merkkejä, puolusti hän heti menettelyään:

— Sinä et tiedä, äiti, mitä on tapahtunut. En rakasta häntä. Mutta... hänen pyyntönsä tuli niin odottamatta ja oli niin omituinen, että minä menin hiukan pyörälle päästäni. Se oli ensimmäinen kerta, äiti, ymmärräthän... Mutta minä en rakasta häntä, en vähääkään... En voinut tehdä toisin.

Äiti katseli sanomattoman hellästi tytärtään, ikäänkuin hän olisi mielessään mittaillut tuon rakkauden koko laajuutta, joka ei tahtonut tunnustaa olemassaoloaan ja joka epätoivoon asti taisteli ilmituloaan vastaan.

— Tule minun kanssani, Paula, sanoi hän vihdoin. Jean ei sanonut sinulle kaikkea. Taikka sinä lähdit niin nopeasti. Hän ei ennättänyt ilmoittaa sinulle, että minä tulen teidän mukaanne, kun te lähdette.

Kuin kukkaset sadekuuron jälkeen heloittavat auringossa, joka muuttaa niiden vesipisarat kimalteleviksi jalokiviksi, niin kirkastuivat Paulankin kyyneleiset kasvot. Hän heittäytyi äitinsä kaulaan. Jos rouva Guibert vielä olisikin ollut epätietoinen tyttärensä salaisuudesta, niin tämä äkkinäinen muutos olisi sen hänelle ilmaissut.

— Pikku äiti, onko se ihan totta? Kuinka onnellisiksi tulemmekaan siellä kaukana!... Minä rakastan sinua.

Rouva Guibert hymyili; hän ymmärsi, etteivät nuo kolme ikuista sanaa häntä tarkoittaneet.

— Tiesinhän minä sen, kuiskasi hän hiljaa, silitellen tyttärensä poskea, niinkuin ennen tämän pienenä ollessa.

Liikutettuna katseli hän, kuinka tyttärensä onni puhkesi kukkaan, ajatellen että hänenkin oli sallittu sitä osaltansa edistää. Ja hän kiitti hiljaa Jumalaa, joka täytti hänen toivomuksensa.

Arasti ja äitiinsä katsomatta kysyi Paula:

— Onko hän mennyt?

— Ei, hän on täällä.

Nuori tyttö punastui, mutta hämärä esti sen näkymästä. Kultainen kajastus sammui jo peilistä.

— Mennään hänen luokseen, sanoi rouva Guibert. Ja hän talutti Paulan saliin.

— Jean, tässä tulee teidän vaimonne.

Hän yhdisti itse molempien kihlattujen kädet. Mutta nämä eivät katsoneet toisiinsa. Sama tunne paisutti kummankin rintaa. Ensimmäisenä Jean nosti silmänsä. Paulan vuodattamat kyyneleet olivat vähentäneet hänen kasvojensa kauneutta, mutta ne olivat myös poistaneet niiden ylpeän ilmeen ja tehneet ne nöyremmiksi ja liikuttavammiksi. Ja Jean rakasti häntä vielä enemmän hänen naisellisen heikkoutensa vuoksi.

— Saanko minä uskoa onneeni, virkkoi hän vihdoin. Kuin huokauksena kuului vastaus:

— Saatte.

— Paula, minä rakastan teitä.

Paula toisti samat sanat, ja hänen äänensä oli kuin tuskin kuuluva kuiskaus:

— Minä rakastan teitä, Jean.

Hän kohotti nyt silmänsä vuorostansa, ja he hymyilivät toisillensa. Mutta heti katsahti Paula äitiinsä ja varmentuneena riemussansa hän virkkoi:

— Äiti tulee meidän mukanamme Tonkin'iin. Me yhdymme siellä kaikki, paitsi Margareeta sisko, joka on luostarissa.

Jean ymmärsi silloin, mitä äärimmäistä keinoa äiti oli käyttänyt tyttärensä tunteiden selville saamiseksi. Ja vaikkei hän oikein uskonutkaan tuon lähdön todenperäisyyttä ja vaistomaisesti aavisti, että se oli vain jalomielistä valhetta, oli hän suuresti iloitsevinaan molempien naisten kanssa.

— Lapseni! Minun rakkaat lapseni, sanoi heille rouva Guibert. Jumala on antanut meille suuren ilon. Vuodattakoon Hän siunaustansa teidän, teidän uuden kotinne, teidän jälkeläistenne ylitse! Jean, suudelkaa morsiantanne.

Nuoren miehen huulet koskettivat vielä kosteata poskea. Niin liittyi murheen jälkiä heidän ensimmäiseen hyväilyynsä, joka siten oli kuin heidän tulevan yhdyselämänsä, sen onnen ja koettelemusten vertauskuva.

Rouva Guibert oli vetäytynyt salin perälle ja katseli Marcel'in valokuvaa. Mutta tänä myöhäisenä hetkenä näki hän pikemmin sisäisillä silmillään, kuin tuosta kuvasta poikansa piirteet. Jean ja Paula tulivat hänen luokseen.

— Marcel olisi tyytyväinen, virkkoi nuori mies. Minä luulen nyt, että hän tunsi minun sydämeni, ennenkuin minä itse.

Ja Paula muisteli veljensä sanoja: _Älä sure, Paula, sinä tulet vielä kerran onnelliseksi_... Näkikö hän, joka kantoi turman merkkiä otsallaan ja niin vakavin askelin astui kuolemaa kohden, näkikö hän silloin toiseen maailmaan tähystävillä silmillään tulevaisuuden, ja täytyikö olla itse elämästä irtautunut, voidakseen saada selville sielujen heimouden ja kohtalon salaisuuden?... Ja sisaresta tuntui suloiselta ottaa jumaloitu veli liittolaiseksi rakkauteensa.

Hämärän kiihkeän taistelun jälkeen, päivä lopulta antautui, ja pimeys voitti.

— Minun täytyy lähteä, kuiskasi Jean morsiamelleen.

Heti tämä kävi surulliseksi. Hän oli jo täysin antautunut tulevalle puolisolleen ja kärsi jo tästä ensimmäisestä erosta.

Rouva Guibert puuttui puheeseen:

— Nyt on jo hyvin myöhäinen. Jääkää meidän luoksemme, Jean. Syömme yhdessä. Ettehän te ole vaativainen. Palaatte sitten myöhemmin Ruusuhuvilaan.

Jean epäröi hetken:

— En sentään voi jäädä. Enoni voisi käydä levottomaksi. Minä kohtelin häntä hiukan tylysti äsken maantiellä, enkä tahtoisi tuottaa hänelle enempää mielipahaa.

Paulalle tehtiin selvää herra Loigny'n virallisesta ja hyödyttömästä vierailusta.

— Tulkaa huomenna hänen kanssaan aamiaiselle, jatkoi rouva Guibert. Sanokaa hänelle, että puutarhamme ottaa osaa juhlaan. Panemme pöydälle kauneimmat kukkamme. Ne ilahduttavat häntä. Sitten menemme yhdessä teitä kihlaamaan kylän kirkkoon.

... Kun Jean lähti Maupas'sta, oli jo pimeätä tammien alla. Hän astui rinta riemua täynnä ja kiirehtimättä, — näin suorana ja helppona nyt häämöitti hänen edessään säännöllisen elämänsäkin taival — tuota metsäistä rinnettä, jota ennenmuinoin Marcel oli noussut juosten, rakkauden tuli rinnassansa ja vaaran maku kuivilla huulillansa...

Sinä iltana Paula valvoi myöhään. Hän antautui rakkaudelle lujin ja rohkein mielin, tuntien syvää liikutusta, joka ei suinkaan häntä veltostuttanut, vaan päinvastoin vahvisti hänen kuntoansa. Hän oli noussut nuoruutensa rinnettä kiistellen päivistään aineellisten vaikeuksien ja siveellisten kärsimysten kanssa, kuten rohkeat vuorivuohet kiipeilevät kukkuloita jättäen villastaan tukkoja pensaisiin. Nyt tuntui hänestä kuin astuisi hän tasaista tannerta ja kuin polkisivat hänen paljaat jalkansa pehmeätä nurmikkoa. Hänen edessään loisti valoisana taivaanranta. Ja mitäpä siitä, vaikka hänen pitäisi vielä kiivetäkin. Saihan hän tästälähtien nojata tukevampaan käsivarteen! Ja tunsihan hän uutta rohkeutta rinnassansa! Kumminkin oli hän ollut jo kauan aikaa unen helmoissa, kun hänen äitinsä vielä valvoi ja rukoili.